Tänään olen istuttanut turveruukkuun, läntisen vinttihuoneen ikkunalaudalle, pienen salkoruusun taimen hurskaasti toivoen, että se innostuisi kukkimaan jo ensimmäisenä kesänään (toisin kuin kaksivuotiset salkoruusut yleensä).

Romaani Valeikkuna on ilmestynyt 30.4.2009.

Tulkaa kuuntelemaan kahden filosofin väittelyä EU:sta Klockriketeaternissa, Erottajankatu 7, Helsinki, maanantaina 27. huhtikuuta klo 19! (Huom! Aika muuttunut!) Nämä filosofit, Mikael Böök ja Thomas Wallgren, ihailevat molemmat Gandhia mutta ovat täysin eri mieltä EU:n nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Mutta mistä tuli hanhi? Siitä että Unga Teatern esittää Nils Holgerssonin ihmeellistä matkaa villihanhen selässä. Filosofit saavat väitellä näytelmän lavasteiden seassa kumpikin omalla kukkulallaan istuen. Kristin Olsoni leder debatten på svenska.

Pereat mundus, romaani, eräänlainen (1998) ilmestyy Yhdysvalloissa Hildi Hawkinsin käännöksenä kesäkuussa 2009. Julkaisija on Omnidawn.

Viljelen vuorotellen kahta puutarhaa tai ainakin nautin niiden kanssa elämisestä. Toinen niistä sijaitsee pohjois-Helsingissä, vanhalla omakotialueella, ja on n. 800 neliömetrin kokoinen. Lautarakenteinen, punainen ja valkonurkkainen talo on rakennettu 1922 ja siinä on aikoinaan asunut 3 työläisperhettä. Jokaisella on ollut keittiö ja kamari, suurimmassa huoneistossa myös lasiveranta. Betonitiilinen ulkorakennus puuvajoineen ja saunoineen on ollut perheille yhteinen. Nykyään vaatimukset ovat kasvaneet eikä kukaan rakenna edes yhdelle perheelle niin pientä, alle 100 neliömetrin taloa.

Puutarhassa on toistakymmentä omenapuuta, jotka on istutettu kohta 90 vuotta sitten, mutta yhä useimmat niistä kantavat hedelmää, parhaina vuosina yltäkylläisesti. Toinen puutarha on kaisloittuvan merenlahden perukoilla, itäisellä Uudellamaalla. Tila on aikoinaan kuulunut Isnäsin kartanolle ja valkeaksi rapattu, punatiilikattoinen talo on toiminut saunana ja pesutupana. Kylän uimaranta oli aikoinaan siellä, missä nykyään versoo miehenmitaista kaislikkoa ja pesii harmaahaikara. Puutarhassa on myös 9,9 neliömetrin kasvihuone, jossa olen pian vuosikymmenen vaihtelevalla - useimmiten vähäisellä - menestyksellä kasvatellut tomaatteja, kurpitsoita ja monia kukkalajikkeita kuten daturaa ja passifloraa. Tontti viettää kohti pohjoisrantaa, mutta lännessä on avoimet näkymät viljapelloille, joten valosta ei ole puutetta. Matalan lahden vastarannalla on riistanhoitoalue eikä lainkaan asutusta. Itäpuolella on metsikkö, korkeita haapoja, tervaleppiä, pihlajia ja ikivanhoja koivuja. Talon eteläpuolella kasvaa kaksi vanhaa tammea, joita tikka mielellään naputtelee ja joiden oksilla kissat kiipeilevät. Edelliset asukkaat olivat istuttaneet eteläkuistin edustalle viiniköynnöksen, joka lämpiminä kesinä tuottaa satoa. Rypäleet ovat mustia, suurisiemenisiä ja pieniä, mutta olen tehnyt niistä erikoisen makuista hilloa. Toinen viiniköynnös on kasvihuoneessa ja sen vaaleat rypäleet ovat makeampia ja pienisiemenisempiä. Nyt jännitän, onko se selvinnyt talven yli.

En ole koskaan käyttänyt Windows-konetta. Syystä tai toisesta (varsinkin siitä toisesta, joka liittyy estetiikkaan) olen pitänyt parempina toisia käyttöjärjestelmiä. Edesmenneet ja nykyiset tietokoneeni ovat sattumoisin alkaneet kaikki A:lla: Apricot, Amiga ja Apple.

Ensimmäisen koneeni hankin vuonna 1985. Se oli englantilainen, jo unohtunut mutta ajankohtaansa nähden systeemiltään edistynyt ja tyylikkäästi toteutettu kone Apricot F1. Siinä oli 2 korppuasemaa, hiiri ja graafinen käyttöjärjestelmä. Silloin 8-vuotias poikani Elias oppi kirjoittelemaan Apricotilla Harjavallan Uutiset-nimistä lehteään muutamassa päivässä. Parin vuoden kuluttua hankin Amigan, legendaarisen merkin, joka siirrettiin tietokonehistorian romukoppaan inhimillisesti ja digitaalisesti katsoen aivan liian varhain. Kolmas koneeni oli Amigan edistyneempi versio, jossa oli jo kovalevy. (Aivan oikein, varhaisissa henkilökohtaisissa tietokoneissa ei ollut kovalevyä!) Yhä vielä Elias, nyt journalisti, käyttää harva se päivä myös Amigaa vuodelta 1993, tosin vuosien varrella päivitettyä. Ihmettelen, onko hän viimeinen Amigan käyttäjä Suomessa... 1989 siirryin Appleen, sen ensimmäiseen kannettavaan tai pikemminkin raahattavaan, joka olisi tarvinnut lisävarustuksekseen auton. Applen Portablessa oli muistia kerrassaan 1 mega eikä mustavalkoisella näytöllä ollut taustavalaistusta, mutta siitä huolimatta se oli minusta mainio peli. Samassa merkissä olen pysynyt viimeiset 20 vuotta, vaikka en voi sanoa ymmärtäväni korporaation kaikkia ratkaisuja. Tulevaisuutta (samoin kuin softwaren osalta myös menneisyyttä, vaikka sitä ei juuri muisteta) ovat vapaat käyttöjärjestelmät kuten Linux ja vapaat ohjelmat, erityisesti verkossa toimivat ohjelmat, joita esim. Google nyt auliisti jakaa.

Hamppumarsseilla on jälleen vaadittu kannabiksen käytön laillistamista 300 kaupungissa. Kannabisyhdistyksen puheenjohtaja on lausunut: "Suomessakin olisi syytä pohtia sitä, voitaisiinko valtavasti yhteiskunnallisia ongelmia aiheuttava alkoholi korvata kannabiksella."

Siinä riittää pohtimista. Alkoholia nautitaan yleisimmin juoman muodossa kun taas kannabista poltellaan. Kertokaahan puheenjohtaja, millaista hamppua suosittelette kalan kanssa valkoviinin asemasta, millaista kahvin kera konjakin korvaukseksi? Joogityttö HS:n keskustelupalstalla kirjoittaa: "Itse en esimerkiksi lääkitse itseäni muilla lääkeillä kuin tällä pyhällä yritillä. Jos muutkin näin tekisivät lääkefirmat kärsisivät huomattavia tappioita." Kannabiksen lääkekäyttö pitäisi minunkin mielestäni vapauttaa, mutta ilmeisesti jotkut pyhällä yrtillä itseään "lääkitsevät" haluavat uskoa, että mitään muuta rohtoa maailman sairaat ja vaivaiset eivät tarvitse.

Esko Valtaoja kirjoitti Turun Sanomissa 21.4.2009:

"Ihailin aikanaan suuresti kirjailija Leena Krohnia, mutta se ihailu

loppui kuin seinään, kun hän julkisesti ilmoittautui

syyskuusalkkariksi. Ja kun sadat miljoonat varsinkin islaminuskoisissa

maissa ovat vakuuttuneita samasta salaliitosta, ei enää naurata

yhtään."

Omalta kohdaltani voin ilmoittaa tietynlaisen symmetrian. Olen aikoinani ihaillut Esko Valtaojaa, mutta en ihaile enää. Olen pettynyt. Tiedemies leimaa 9/11-totuusliikkeen ihmiset suoralta kädeltä typeryksiksi tai vihjaa heidän suorastaan tukevan islamilaisia fundamentalisteja! Pidän sitä ajattelun rajoittuneisuutena ja naiivisuutena, jota ei hyvältä luonnontieteilijältä odottaisi. Tai journalistiltakaan. Muistan tosin hyvin, että Saska Saarikoski aikoinaan Helsingin Sanomissa leimasi 9/11-totuusliikkeen antisemitistiseksi...

Kysymys on yksinkertaisesti siitä, että tosiasiat 9/11 tapahtumista eivät pidä yhtä sen kertomuksen kanssa, joka on syötetty maailmalle. On valitettavaa, että niin moni tiedemieskin on nielaissut epäloogisen, jopa mahdottoman tarinan nahkoineen karvoineen viitsimättä lainkaan perehtyä tapahtumien todelliseen kulkuun. Onneksi on olemassa satoja skeptisempiä tutkijoita, jotka eivät ole yhtä alttiita manipulaatiolle ja jotka ovat osoittaneet virallisessa selonteossa sen aukot ja epätodennäköisyydet.

Tässä pieni puheenvuoroni vuodelta 2005, joka ilmeisesti on saanut prof. Valtaojan ärsyyntymään: http://www.kaapeli.fi/krohn/Temppu/Temppu.html

Kirjoitin siinä: "Kiinnostavampia kuin niiden motiivit, jotka kysyvät, ovat niiden perustelut, jotka eivät halua vastata. Mitkä ovat syyt esittää totena sellainen teoria, joka vähänkin lähempää tarkasteltuna osoittautuu äärimmäisen epäuskottavaksi?"

Minun oli vaikea uskoa silmiäni kun luin tänään Taloussanomista, että verkkopalvelu Bookabookan ylläpitäjiä ja käyttäjiä uhkaa kahden vuoden vankeus tekijänoikeusrikkomuksesta. Bookabookan on perustanut opiskelija, joka on halunnut tarjota muille opiskelijoille mahdollisuuden vuokrata tai myydä esim. oppikirjoja.

Siis ihmisille, jotka ostavat kirjoja, käytettyjä tai uusia, jotka myyvät omia kirjojaan tai haluavat vuokrata pariksi kuukaudeksi tenttiä varten tarvitsemansa oppikirjan, voidaan langettaa vuosien ehdoton vankeustuomio? Onko kirjojen kierrättäminen näin rikollista? Raiskaajatkaan eivät meillä istu yhtä pitkiä kakkuja!

Taloussanomat kirjoittaa: "Perusteluina on mm- se, että internetissä julkisesti tapahtuvaan vuokraamiseen pitäisi saada suostumukset ainakin teosten kustantajilta, kirjailijoilta, kirjoissa olevien valokuvien ja kuvien oikeudenomistajilta sekä kääntäjiltä. TTVK:n mukaan tekijällä on oikeus määrätä esimerkiksi teoksensa vuokraamisesta ja lainaamisesta."

Tekijänoikeuslainsäädäntöä vahtivat ja tulkitsevat tahot (kuten Kopiosto, TTVK ja Kustannusyhdistys) menevät jo naurettavuuksiin. Ilmoitan, että Bookabookan kautta saa vapaasti vuokrata ja myydä ainakin minun teoksiani, jos niitä tämän palvelun kautta on saatavissa.

Toivotan Bookabookan perustajille ja käyttäjille taistelutahtoa ja menestystä!

Tässä Ilo-kissa tarkkailee lankalauantaina pihan lintujen puuhailuja.

Luen nykyään paljon e-kirjoja, joiden saatavuus on muutamassa vuodessa kasvanut eksponentiaalisesti. Sellaisia teoksia, joiden tekijänoikeus on rauennut, voi ladata ilmaiseksi jo tuhatmäärin. Itse asiassa olen jo noin neljän vuoden ajan lueskellut e-kirjoja iltaisin ja öisin puhelimestani ja havainnut sen erinomaisen käteväksi tavaksi lukea. Puhelin on kevyempi kuin kirja ja taustavalo tekee lukemisen helpoksi, itse asiassa ainakin minun vanhoille silmilleni helpommaksi kuin perinteisen kirjan. Sitä paitsi kun lamppua ei tarvitse sytyttää ei valvominen häiritse kumppania.

Äsken luin merkillistä Elliott O'Donnellin kirjasta Animal Ghosts vuodelta 1922. "Ihminen --- ei ole koiraa, hevosta tai mitään muutakaan nisäkästä ylempänä; itse asiassa hän on usein niin paljon alempana, että ei voi olla ajattelematta, että mahdollisesti korkeammat henkiset tasot eivät kuulu lainkaan hänelle vaan niille, jotka - vaikka niitä väärin kutsutaankin alemmiksi lajeiksi- ovat ohittaneet ihmisen henkisyydessä."

En ole kuullut yhtäkään pätevää enkä kestävää argumenttia niiden esitysten joukossa, joilla ns. huippujohtajien järjenvastaisia palkkioita puolustellaan ja joita viime päivinä taas on runsaasti tarjoiltu. Useimmiten, esim. herra Liliuksen itsensä taholta, on riennetty kertomaan, ettei kannustimien saaja ole itse missään vastuussa, koska hän ei ole luonut järjestelmää, joka hänet palkitsee. Eikö ihminen, joka joutuu päivittäin päättämään kokonaisen kansakunnan energiataloutta koskevista asioista, osaa sanoa ei? Toimivatko tällaisten johtajien aistit ja muut hengenkyvyt lainkaan normaalisti? Eivätkö he näe, mitä Suomessa ja maailmassa tapahtuu? Ovatko he umpisokeita? Eivätkö he kuule, mistä ympäri maata ja maailmaa keskustellaan? Ovatko he umpikuuroja? Eivätkö he ymmärrä, että juuri samanlaiset kannustinjärjestelmät ovat suistaneet koko globaalin talouden kaoottiseen tilaan, jolle ei ole loppua näkyvissä? Ovatko he tosiaan niin viisaita ja rationaalisia kuin huippujohtajien edellytetään olevan?

- Eikö jo vihdoin ja viimein voitaisi lopettaa puhe kateudesta! Yhteinen köyhä kansa vaatii oikeudenmukaisuutta, sillä on taju kohdallaan. Ehkä se ei ymmärrä kannustinjärjestelmän kaikkia koukkuja, mutta se ymmärtää jotain paljon tärkeämpää: eron sen välillä mikä on oikeus ja kohtuus ja sen mikä ei ole.

- Herra Fagernäs kertoi, että herra Lilius olisi ollut oikeutettu vieläkin enempään kuin hän otti vastaan. Aha. Siis vieläkin enempään! Kuinka paljon enempään? Olisiko 33 miljoonan lisäksi ollut otettavissa vielä toinenkin samanmoinen summa? Ja pitääkö meidän ylistää Mr. Liliusta siitä, että hän kääräisi vain 33 miljoonaa - palkkansa lisäksi tietenkin?

- Gogol olisi kirjoittanut näistä ja samankaltaisista tyypeistä uuden Kuolleet sielut, sillä kuolleista sieluista tässä tosiaan on kysymys, ihmisistä jotka ovat menettäneet sekä silmänsä että elävän sielunsa.

Nikolai Gogolin, suuren satiirikon ja fantastikon, syntymästä on kulunut 200 vuotta. Vladimir Nabokov kirjoitti: "Kuten venäläinen sananlasku sanoo 'mies jolla on pisin nenä, näkee kauimmas' ; ja Gogol näki sieraimillaan."

The Moscow Times.comista luin Jevgeni Kiselovin artikkelin "The great Gogol is alive and relevant at 200. Kiselov kirjoittaa. "Venäjällä ei ole toista kirjailijaa, joka olisi yhtä moderni kuin Gogol. Se ei johdu siitä, että Gogol on ajaton. Se johtuu siitä, että Venäjä ei ole muuttunut."

Suuryritysten johtajien pitäisi opiskella Immanuel Kantia. Silmittömiä bonuksia ja optioita nauttivat korkeapalkkaiset johtajat eivät ole muistaneet Kantin kategorista imperatiivia: "Toimi niin, että toimintaasi ohjaavasta periaatteesta voisi tulla yleinen laki."

Toimitusjohtaja Mikael Lilius samoin kuin hänen innokkaat puolustajansa, jotka moittivat kansaa kateelliseksi, ovat esittäneet, että toimitusjohtaja ei ole mitenkään voinut itse vaikuttaa palkkiojärjestelmään; hän on ollut vain kohde, ellei suorastaan uhri. Miten niin avuton henkilö voi toimia jättifirman ylimmässä johdossa? Puolustuskyvyttömän miehen taskuihin on tähtitieteellisen palkan lisäksi väen vängällä tungettu kymmeniä miljoonia euroja. Kummallista, että dirika, jonka edesvastuulla on suuri osa maan energiataloutta, ei osaa, ymmärrrä tai tahdo kohtuullistaa omaa talouttaan. Ikään kuin hän olisi myös lukutaidoton ja tietämätön siitä globaalista kriisistä, johon hänen kaltaisensa johtajat ovat maailmantalouden ajaneet. Minusta yhtäkään firmaa ei pitäisi antaa sellaisen tunarin hoiviin, joka ei tule toimeen liki 900 000 euron vuosipalkalla kun suurin osa työtätekevistä suomalaisista joutuu tulemaan toimeen 20 000 - 30 000 eurolla ja eläkeläiset keskimäärin 14 000 eurolla. Ranskassa, Ruotsissa ja Yhdysvalloissa bonusjärjestelmät alkavat jo lentää historian roskatynnyriin (kuten toivottavasti niitä ylläpitäneet poliitikot, firmojen hallitukset ja hallintoneuvostotkin). Milloin meillä? Jos halutaan loppu yhteiskuntarauhalle ja verinen vallankumous, jatketaan vanhaan malliin.

Tänäkin keväänä olen kylvänyt daturan siemeniä. Datura stramonium on suomeksi hulluruoho ja se kasvaa etelä-Suomessa rikkaruohona. Puutarhassa viljellään näyttävämpiä daturan lajeja kuten inoxiaa, ceratocaulaa tai metelia. Datura kuuluu koisokasveihin (Solanaceae) ja sen valkoiset kukat ovat torvimaisia, pystyjä ja hentoja. Datura tuoksuu jumalaiselle, parhaiten öisin. Koko kasvi on myrkyllinen mutta kaunis. Oletteko panneet merkille, että kauneus on useimmiten myrkyllistä, ainakin kukkien maailmassa? Jotkut onnettomat ovat käyttäneet daturan lehtiä huumeena ja kokeneet huonon ja pelottavan tripin. - Daturan piikkinen siemenkota on merkillinen, melkein pelottava näky, kuin olio vieraalta planeetalta. Olen kirjoittanut romaanin tämän kasvin innoittamana. Sen nimi on Datura tai harha jonka jokainen näkee.

Katsoin eilen hiukset pystyssä Ajankohtaisen kakkosen raporttia Olkiluoto 3:n rakennustyömaan loputtomista ongelmista, virheistä ja laiminlyönneistä. Ällistelin myös TVOn projektipäällikön haastatteluvastauksia, jotka alkoivat useimmiten öö- tai ee-äänteillä. Kun toimittaja tivasi, onko projektipäällikkö huolissaan, kuului vastaus: "En ole huolissani."

Öö, eiköhän olisi pieni syy olla? Tässä kansalaisliikkeiden ja ympäristöjärjestöjen kannanotto, johon myös Loviisa-liike on yhtynyt:

Suomen luonnonsuojeluliitto tiedottaa 6.5.2009

OLKILUODON YDINVOIMALATYÖMAA PYSÄYTETTÄVÄ LOPULLISESTI

Suomalaiset ympäristöjärjestöt ja kansanliikkeet vaativat Olkiluoto 3 -ydinvoimalan rakentamisen pysäyttämistä välittömästi ja lopullisesti.

"Tiedot Olkiluoto 3 -ydinvoimalan rakentamisen jatkuvista laadun, valvonnan ja turvallisuuskulttuurin puutteista johtavat vain yhteen johtopäätökseen: Maailman suurinta EPR-prototyyppireaktoria ei voida käynnistää turvallisesti", toteaa Janne Björklund Suomen luonnonsuojeluliitosta.

Järjestöt muistuttavat, että julkisuuden tiedot ovat todennäköisesti vain jäävuoren huippu. Pahimmat puutteet eivät välttämättä ole edes paljastuneet Olkiluoto-hankkeessa vallitsevan salailukulttuurin vuoksi. Ilman onnettomuuksiakin uraanikaivokset, ydinvoimaloiden käyttö ja ydinjätteen loppusijoitus uhkaavat saastuttaa puhtaan luonnon ja vedet tuhansien suomalaisten elinalueilla.

TV2:n Ajankohtainen Kakkonen raportoi jälleen tiistaina 5.5. Olkiluodon turvallisuuden laiminlyönneistä. Säteilyturvakeskuksen pääjohtaja Jukka Laaksonen on jo yli vuoden vaatinut Arevalta kuvausta siitä, miten ydinturvallisuuden perusperiaatteet täytetään prototyyppilaitoksen hallinta- ja suojajärjestelmissä. Kuvausta ei ole vieläkään toimitettu, vaikka Teollisuuden Voiman mukaan automaatiojärjestelmien suunnittelun olisi pitänyt valmistua jo vuosia sitten.

Arevan piittaamattomuus ydinturvallisuudesta ja viranomaismääräyksistä ei rajoitu rakennustöihin. Ohjelmassa haastatellun STUK:in pääjohtajan mukaan Arevan edustajien asenneongelmat ja ammatillisen osaamisen puute estävät automaation ongelmien ratkaisemisen eikä edes ilmeisiä suunnitteluvirheitä korjata.

Hallinta- ja suojajärjestelmät ovat ydinvoimalan haavoittuvin ja vaativin osa. Järjestelmät säätävät esimerkiksi reaktorin tehon, säätösauvojen asennon sekä jäähdytysjärjestelmän toiminnan. Niiden täytyisi pystyä takaamaan voimalan turvallinen jäähdytys eri onnettomuustilanteissa.

"Eduskunnan vuonna 2002 tekemä periaatepäätös siitä, että ydinvoimala on yhteiskunnan kokonaisedun mukainen, on osoittautunut kaikilta osiltaan perusteettomaksi. Turvallisuus, edullisuus, työllisyys, ydinjäteongelman ratkaiseminen ja ilmastopäästöjen vähentyminen ovat kaikki jääneet tyhjiksi lupauksiksi", Tapio Solala Maan ystävistä sanoo.

Olkiluoto 3:n myöhästyminen maksaa teollisuuden arvion mukaan kolme miljardia euroa pohjoismaisille sähkön käyttäjille. Myös ydinjätteen loppusijoitushankkeen tulevaisuus näyttää uusimpien tietojen valossa yhä synkemmältä.

Suomalaiset uraanivoiman vastaiset kansalaisliikkeet ja luontojärjestöt vaativat, että Olkiluoto 3 -ydinvoimalan rakentaminen pysäytetään välittömästi ja lopullisesti. Jatkaminen johtaisi yhä pahempaan kiireeseen ja suurempiin riskinottoihin, mikä ei ole tällaisessa hankkeessa hyväksyttävää.

"Suomi elää metsästä", olemme kuulleet kyllästymiseen saakka. Sillä tarkoitetaan puun tuottoa ja metsäteollisuutta, mutta ei sitä, että metsä on sekä Homo sapiensin että lukemattomien muiden eläinlajien tulevaisuuden välttämätön ehto. Maailma elää metsästä. Puiden humina on planeetan hengitystä.

Siemenpuu-säätiö on julkaissut tätä tosiasiaa monilta eri puolilta valottavan erinomaisen kirjan Metsän jäljillä, kertomuksia etelästä ja pohjolasta. Sen ovat toimittaneet Mira Käkönen ja Elina Venesmäki.

Metsän jäljillä kertoo erityyppisten metsien kohtaloista "metsäosaamisen" kuristuksessa Intiassa, Indonesiassa, Thaimaassa, Etelä-Amerikassa, Afrikassa, Suomen Lapissa. Teoksen eetos on vahva, monet kirjoittajista ovat syventyneet metsien henkiseen ja kulttuuriseen merkitykseen. Heillä on metsään henkilökohtainen, elinikäinen ja luovuttamaton suhde. Parinkymmenen kirjoittajan joukossa on hunajankerääjä Karnatakasta, Intiasta, Malissa asuva ympäristösosiologi, uruguaylainen arkkitehti, tamperelainen filosofi, adivasien oikeuksia ajava metsäaktivisti, tieteiskirjailija, keräilijä-puutarhuri ja inarilainen isoäiti ja poromies.

Esseet ovat väliin hyvinkin tuskallista luettavaa, koska teollisten puupeltojen seuraukset ovat eri puolilla maailmaa yhtä surullisia ja katastrofaalisia. Valitettavasti Suomen metsäteollisuus on vahvasti osallistunut niiden levittämiseen ja alkuperäisten ympäristöjen ja elinkeinojen köyhdyttämiseen. Tämäkö on sitä tietotaitoa, jota haluamme viedä maailmalle? Tehometsätalous, avohakkuut ja korpien ojitukset, joihin Suomessa siirryttiin toisen maailmansodan jälkeen, ovat peruuttamattomasti yksipuolistaneet ympäristöämme. Päämäärä on ollut ja yhä on puun tuotannon maksimointi.

Mutta Metsän jäljillä tarjoaa myös valoisampia näköaloja. Se kertoo ponnistuksista istuttaa uusia mangrovemetsiä hävitettyjen tilalle, metsäoikeusliikkeistä ja taisteluista eri puolilla maailmaa ja uuden tietoisuuden kasvusta.

Metsän jäljillä on myös hieno valokuvateos metsäluonnon moninaisuudesta.

Muistan tänään Helvi Juvosen runoa:

Metsään menin. Puille nöyrästi kumarsin. Nyt on astiani marjoja täynnä.

Hiroko Suenobu kääntää Valeikkunaa japaniksi.Käännöksen julkaisee Shinhyoron-kustantamo.

Onko olemassa kaikelle viestinnälle yhteinen perusta? Tiedämme nyt, että jopa sokerimuurahaisetkin "puhuvat". Näihin asti on kuviteltu, että muurahaisten viestintä on vain kemiallista. Sokerimuurahaisten puhetta on nauhoitettu pienoismikrofonein. Hätäviestit eroavat suuresti normaalista muurahaisten välisestä "keskustelusta".

Jos muualla universumissa on elämää (ja unohtakaammenyt käsite "älyllisyys", jota me tulkitsemme vain inhimillisen omahyväisyytemme kautta), senkin on pystyttävä viestimään. Hans Freudenthal on antanut yhteiselle universaalille kielelle nimen: Lingua cosmica. Se on minusta äärettömän kiehtova käsite.

Puutarhassa, talon seinustalla ja perennapenkissä leviää mustakoiso (Solanum nigrum), hento köynnösmäinen kasvi. Siihen puhkeaa tähtimäisiä valkeita kukkia, joiden keskusta on sitruunankeltainen. Mustakoison marjat ovat kiiltävänmustat. Mustakoiso on sukua tomaatille ja perunalle, se on myrkyllinen ja englanniksi sitä kutsutaan myös nimellä "deadly nightshade", yön kuolettava siimes.

Mutta se mikä on myrkyllistä, myös usein lääkitsee. Niinpä mustakoisoa on käytetty kansanlääkinnässä märkivien haavojen hoidossa. Solaniini, jota se sisältää, kelpaa nykyään myös lääketeollisuudelle.

Mustakoisolle on sukua Hullukaali (Hyoscyamus niger), edellistä vankempi ja vielä myrkyllisempi kaksivuotinen ruoho, jota on suosittu aikoinaan myös narkoottisena aineena. Väitetään, että keskiajalla sitä käytettiin noituuteen. Nykyään tyhmänrohkeat nauttivat hullukaalia huumaavassa tarkoituksessa kohtalokkainkin seurauksin.

Olen kirjoittanut luvun hullukaalista romaanissa Pereat mundus. Kirjan käännöksen piti ilmestyä jo kesäkuussa Kaliforniassa, mutta käännöksessä ilmenneiden ongelmien vuoksi ilmestyminen lykkääntyy elokuuhun.

Ilokseni olen saanut Suomen luonnonsuojeluliitosta tukea offroad-harrastuksen vastustamiseksi. Olen myös oppinut, että liitto on 2000-luvulla tehnyt viisi aloitetta maastoliikennelain muuttamiseksi. Tähän astihan kysymys on ollut lähinnä moottorikelkoista ja mönkijöistä, kelkkaurista ja kelkkailun aiheuttamasta melusaasteesta. Maastoautot metsässä ovat uusin vitsaus, johon ollaan vasta havahtumassa.

Suomalainen metsänomistaja saa tällä hetkellä sallia maillaan näinkin tuhoisan "harrastuksen". Ruotsissa offroad-tyyppistä urheilua onnistuttiin lakiteitse rajoittamaan jo 1975. Valitettavasti meidän ympäristöministeriömme on ollut erittäin passiivinen maastoliikennelain suhteen.

Metsään meni!

Tänään Vartti-lehdessä ilmestyi vastineeni artikkeliin Offroad valtaa alaa:

Metsään meni!

Aamukahvi kylmeni ja jäi juomatta isnäsiläisessä aamiaispöydässä luettuani Vartti-lehdestä 8.7. juttunne Offroad valtaa alaa. Masentavampia uutisia itäiseltä Uudeltamaalta ei ole kuultu sitten Fennovoiman suunnitelmien.

Onhan se hienoa, että ihmisillä on harrastuksia, mutta ei sentään ihan minkälaisia harrastuksia tahansa. Ympäristöä kuluttavampaa, meluisampaa ja saastuttavampaa hobbya on vaikeampaa kuvitella kuin offroadiksi nimitetty metsäluonnon raiskaaminen. Onpa siinä metsänomistaja löytänyt oivan markkinaraon! Lauhkeat ja hiljaiset märehtijät ovat vaihtuneet mönkijöiden ja maastureiden haisevaan ja metelöivään laumaan. 

Tämä artikkeli luo kauhistuttavan vision suomalaisen maaseudun tulevaisuudesta. Se ei siis vielä riitä, että vesiskoottereilla tärvellään hiljaisten järvien ja merenlahtien rauha ja että moottorikelkat ujeltavat keväisillä hangilla ympäri Suomennientä. “Viikonloppuna ei kannata lähteä metsään samoilemaan”, kirjoittaa Marko Wahlström. 

Jos tällainen harrastuksen irvikuva pääsee leviämään, tässä on tosiaan samoilun ja retkeilyn, marjastuksen ja sienestyksen loppu. Haluaisinpa (tai tarkemmin ajatellen en ollenkaan haluaisi) nähdä, millaiselta maasto näyttää vuorokauden kestävien offroad-suunnistuskisojen jälkeen. Reitistö on 30 kilometrin pituinen ja ulottuu ilmeisesti myös järven rantamille. Pois tieltä risut ja männynkävyt, mutta myös linnusto ja muut metsän elävät! Missä ovat kisojen jälkeen kallioiden sammaleet ja jäkälät, kosteikkojen sananjalat ja niittyvillat, sienet ja marjat? Näin sitä maakunnat kehittyvät! Haluavatko askolalaiset todella kotikunnastaan Suomen offroad-paratiisin? 

Minusta on vastuutonta, että Vartissa hehkutetaan tällaista mielettömyyttä. Jos ihmisten on pakko hankkia maastureita, pysykööt ne edes yleisillä teillä. Aion selvittää, voidaanko tällainen toiminta lopettaa lakiteitse.

Nuoren luumupuun alimmat oksat hipovat maata runsaan sadon raskauttamina. Voin ihailla portailla istuessani kypsyvien luumujen violettia hohtoa ja samalla nähdä puun latvuksen läpi elokuun lopun taivaan poutapilven.

Silloin muistan Bertolt Brechtiä, joka kirjoitti runon toisesta luumupuusta ja toisesta pilvestä. Sen nimi on Marie A:n muisto ja sen suomensi Brita Polttila. Kirjaa ei minulla ole täällä, etsin taas muististani.

Syyskuussa kerran sinenkuultavassa

vaieten alla nuoren luumuuun

syliini suljin kainon lemmittyni

ja huulillani tunsin hennon suun.

Ja pääni päällä, taivaan kirkkaudessa,

ui pilvi, jota pitkään seurasin.

Se oli valkoinen ja huiman korkealla

ja häipyi pois, kun sitä katselin.

---

Kukoistaa voivat vielä luumupuut,

on nainen ehkä äiti lapsen seitsemän.

Vain pilvi yksin kukki hetken verran,

kun katsoin sitä, näin sen haihtuvan.

Rakkaus unohtui ja Marie A. unohtui. Se, mikä jäi pysyvimpänä Brechtin muistiin, oli juuri pilvi, se kaikkein katoavin.

Edgar Lee Mastersin Spoon River-antologiassa on luku nimeltä Edward Pollock. Se on yksi lempirunoistani tässä kokoelmassa. Siteeraan sitä ulkomuistista, joten välimerkit eivät ehkä ole kohdallaan. Suomennos on Arvo Turtiaisen.

Toivon, että olisin upottanut lihalliset käteni

hedelmöitymistä janoavien kehräkukkien sydämiin,

syvälle niiden elämän valon liekkiä peileinä heijastaviin aurinkosydämiin.

Sillä mitä ovatkaan kukkien heteet, emit ja terälehtien sädekehät

muuta kuin kukan sydäntä, sen sisintä liekkiä peittäviä pettäviä varjoja?

Luin Mario Livion kirjasta The Golden Ratio amerikkalaisen arkkitehdin ja matemaatikon Richard Buckminster Fullerin lauseen: "Kun työskentelen jonkin ongelman parissa, en koskaan ajattele kauneutta. Ajattelen vain, miten ratkaisisin ongelman. Mutta kun olen tehnyt työni, tiedän, että ratkaisu on virheellinen, ellei se ole kaunis." (oma suomenokseni)

Omassa hyvin erilaisessa työssäni olen kokenut usein jotain samankaltaista. En pyri kauneuteen, pyrin selkeyteenja totuudellisuuteen. Mutta selkeys ja totuudellisuus ovat kauneutta.

Nimimerkki Utelias Kirsi Pihan Lukupiirissä (jossa on käsitelty romaaniani Valeikkuna) suositteli minulle Mario Livion kirjoja, kun kysyin häneltä, matemaatikolta, miten maallikko voisi parhaiten opetella matematiikkaa. Olen jo ostanut puhelimeeni (puhelimeeni, aivan oikein!) Livion teoksen The Golden Ratio, jossa on kysymys myös matematiikan estetiikasta.

Tänään olen viettänyt pitkiä tuokioita auringonkukkien luona seuraten niissä ahertavia ja aterioivia olentoja: kimalaisia, kukkakärpäsiä, pieniä kuoriaisia ja lepattavia neitoperhoja. Miten sovussa ne osaavatkaan aterioida, millaisen ruhtinaallisen elokuun lautasen loistava kukka niille tarjoaakaan! Ja millaisen elämää hehkuvan näyn minun vanhoille likinäköisille silmilleni!

Kuinka voisin lakata ylistämästä kauneutta tällä keittiökasvimaalla elokuun yltäkylläisyydessä. Mieleni tekee kysyä taiteilijalta, joka paheksuu kaunista proosaa ja jonka mielestä kauneus ei ole enää aktuelli aihe, haluaisiko hän poistaa kauneuden myös muilta elämän alueilta kuin taiteesta? Valitseeko hän mieluummin ruman kuin kauniin kampauksen? Arvostaako hän enemmän rumaa, tuhottua tai laiminlyötyä ympäristöä kuin kukkivaa niittyä tai näkymää autereiselle ulapalle? Haluaisiko hän lisätä rumuutta kaupunkiin? Lisää kirveellä katkottuja puita katujen varsille, vandalisoituja leikkipaikkoja, sotkettuja puistonpenkkejä, haisevia virtsanoroja... Ei, enpä usko, että hän haluaa, en usko, että kukaan haluaa.

Ihmisellä on luonnostaan kauneuden jano ei vain saksalaisten humanistien kehittämän estetiikan vuoksi, ei, vaan siksi, että kauneus nousee itse luonnon alkulähteistä. Kultaisen leikkauksen harmonia säilyy vielä silloinkin kun ei ole ihmisen silmää sitä näkemässä.

Matemaatikko ei ujostele puhua kauneudesta toisin kuin monet taiteilijat. Livio kirjoittaa myös auringonkukista, niiden heteiden kierteistä ja spiraaleiden lukumäärien matemaattisista merkillisyyksistä.

Kauneus on arvoitus, myös matemaattisesti.

Valeikkuna ilmestyy Sloveniassa Studenska zallozba-kustamon julkaisemana Beletrina-kaunokirjallisuuden sarjassa. Käännös valmistuu ensi vuoden elokuun loppuun mennessä ja kirja ilmestyy joskus vuodenvaihteessa 2010-2011. Kääntäjä on Julija Potrc.

Parinkymmenen viime vuoden aikana olen havainnut, että eräät kotimaiset, taiteita harrastelevat, sitä museoivat ja työkseen tutkistelevatkin tahot katsovat kauneuden olevan poliittisesti tyystin epäkorrektia. Taiteen pitää näet yököttää, ei miellyttää katsojaa. Taiteilijan on oltava myös kunnolla paheellinen käydäkseen poliittisesti korrektista nykytaiteilijasta. Pelkkä juopottelu ei enää riitä kuten Saarikosken aikoihin. Ei, nyt taiteilijan pitäisi sukeltaa paljon syvemmälle paheiden valtakuntaan. Tavallinen hetero, homo tai lesbo on myös aivan liian normaali ja ikävystyttävä ollakseen oikea taiteilija, ei, nyt on parasta olla kinky ja pervo, on syytä vähintäänkin harjoittaa SM:ää tai prostituutiota tai veistellä omaa lihaansa kuten Sinervon romaanin taiteilija, toisinaan myös toisten (kuten Teemu Mäki aikoinaan). Jo 1989 Tiina Nyrhinen kirjoitti Hesarissa innoittuneesti silloisesta kissan kidutuksesta "taiteen alttarilla" universaalin totuuden hyväksi. Siitämisin olen kuunnellut ihan kyllikseni samantyyppistä kvasifilosofiointia taide-elämän siipeilijöiltä ja wannabeavantgardisteilta.

Tämä anti-intellektuaalinen hurmosliike on minusta sekä naurettava että säälittävä.

Ensimmäinen auringonkukka on puhjennut kasvimaalla. Krassi, Intian prinsessa nimeltään, nostaa päivänvaloon pyöreiden tummien lehtien lomasta helakanpunaisen hilpeytensä. Kelloköynnöksen versot, köyden paksuiset, kiipeilevät terassin katossa ja kietoutuvat portiksi rappujen ylle. Sen varhaisimmat kukat, jotka muodoltaan tosiaan muistuttavat pieniä kirkonkelloja, ovat jo pudonneet. Ne puhkeavat puhtaanvalkeina ja muuttuvat violeteiksi vanhetessaan.

Kukkien edessä mykistyn yhä uudelleen maailman kauneudesta. Olen lukenut ihmeissäni Helena Sinervon haastattelua Suomen Kuvalehdestä. Hän on tyytyväinen kirjoitettuaan "ruman" romaanin ja ivaa siinä sivussa humanistista kauneuden traditiota. Ikään kuin kauneus olisi humanistien keksintöä!

Kauneus on elämän jatkuvuuden ehto. Se on evoluution keino antaa mahdollisuus tämän planeetan (ja varmaan miljardien muidenkin kiertotähtien) lajien kukoistukselle.

Helena Sinervoa tympäisee ylevä ja kaunis kirjallisuus. Humanistiseen kauneuden traditioon pohjautuva kirjallisuus tuntuu hänestä falskilta ja epärehelliseltä eikä se kerro 2000-luvun ihmisestä. Hän ei kerro, kuka sellaista kirjallisuutta kirjoittaa ja missä. Antaisi nyt edes muutaman romaanin tittelin niin että voisi tutustua. Minä kun en ole viime vuosikymmeninä juuri saanut tilaisuutta lukea sellaista nykykirjallisuutta ja mielelläni - ihan vaihteen vuoksi - lukisin sellaistakin.

Täytynee tehdä vastakysymys niille, joiden mielestä taide ei saa olla "kaunista", mitä se kauneus heidän mielestään sitten lieneekin. Onko heidän mielestään "oikean" taiteen tavoite sitten rumuuden ja pahuuden ihannointi? Tehkööt ne taiteilijat, joita rumuus ja pahuus niin tavattomasti kiehtoo, niin kammottavan rumaa ja pahaa taidetta kuin ikinä pystyvät. En ollenkaan pane pahakseni... Mutta on perin kummallista, jos taiteen status yritetään tykkänään kieltää muihin, perinteisempiin (itse asiassa: universaaleihin) tavoitteisiin pyrkivältä taiteelta, siihen vedoten, että sellainen taide ei muka ollenkaan kerro 2000-luvun ihmisestä. Ikään kuin 2000-luvun ihminen olisi jokin aivan uusi laji, jonka täytyy henkensä pitimiksi möyriä pahuuden ja rumuuden liejukoissa. Rohkenen epäillä.

Mutta Helena Sinervo antaa myös sivumennen ymmärtää, että ne, jotka vielä tohtivat puhua humanististen ihanteiden puolesta (tai humaanisuudesta ylimalkaan?) tai ne, jotka taiteessaan pyrkivät kauneuteen, harmoniaan ja iloon, olisivat myös poliittisesti yhtä epäilyttäviä kuin edesmennyt V. A. Koskenniemi, joka sympatisoi Hitlerin kolmatta valtakuntaa! Sinervo paheksuu muitakin suomalaisia lyyrikoita, jotka kuulemma usein kirjoittavat ylevän kaunista proosaa. Ja ovat vieläpä hyveellisiä! Mikäpä olisi nykypäivänä sen paheksuttavampaa... Esimerkkejä tällaisista tapauksista ei taaskaan anneta.

Outoa on myös väittää, että Hitlerin esteettinen ohjelma olisi ollut "humaani". Esim. kolmannen valtakunnan suuruudenhullussa arkkitehtuurissa ei ollut mitään humaania. Jos Goebbels harrastikin korkeakulttuuria, eivät suinkaan kaikki, jotka kuuntelevat mieluummin Bachia kuin teknoa, ihaile kansallissosialistista ideologiaa.

Helena Sinervon esittämissä ideoissa ei ole mitään uutta. Muutama vuosi sitten prof. Anita Seppä kirjoitti Hesariin tekstin, jossa hän mm. esitti, että kissan kiduttamista taiteen nimissä vastustavat taiteilijat edustavat natsi-Saksan taideihanteita. Onpa siinä professorin logiikka heittänyt häränpyllyä!

Kuuntelin radiosta gerontologin haastattelua. Toimittaja kysyi häneltä, miitä vanheneminen on. Gerontologi vastasi: "Jähmettymistä, kuivumista, rasvoittumista, hyytymistä."

Lisätkäämme vanhuuden määritelmään vielä Simone de Beauvoirin lause: "Osin kovettuu, osin mätänee, koskaan ei kypsy." Minä vanhenen. Siis: jähmetyn, kuivun, rasvoitun, hyydyn, kovetun ja mätänen. Siinäkö kaikki? Eikö kuitenkin unohtunut jotain? Eikö vanhuus saata olla jotain muutakin? Eikö siinä ole mitään arvokasta, vain menetystä, häpeää, tuhoa? "Minä uskon, että jokaisessa auringonlaskussa on koko menneen päivän loisto", kirjoitti Mirkka Rekola.

Luin uutisen, joka sai minut säpsähtämään, raivostumaankin (www.beliefnet.com/News/2004/04/New-One-Eye-Burkas-Introduced-In-Saudi-Arabia.aspx). Saudi-Arabiassa on esitelty uudentyyppinen burkha, kaapu musliminaisille, joka paljastaa vain yhden silmän. Tavanomainen burkha verhoaa naisen koko vartalon silmiä lukuunottamatta. Uusi ryhmä imaameja on havainnut, että sellainen burkha rohkaisee moraalittomuuteen. Sheikki Fahd huomauttaa, että naiset, jotka käyttävät sellaisia burkhia, saattavat iskeä silmää. Uudenlainen burkha estää tällaisen ilmehdinnän.

Ihmisellä, myös naisella, on kaksi silmää, ja siihen on hyvät syyt. Kummallakin silmällä on kaksi näkökenttää, oikea ja vasen. Kumpikin silmä lähettää vasemmanpuoleiset kuvansa oikeaan aivopuoliskoon ja päinvastoin. Molemmilla aivopuoliskoilla on binokuläärinen näkö ja siten ihminen saa ympäristöstään avaruus- ja syvyysvaikutelman. Tämän kyvyn, tämän välttämättömän biologisen ominaisuuden siis eräät imaamit haluavat ryöstää naisilta, jotka astuvat kotiovensa ulkopuolelle. Minusta se on kauhistuttavaa. Älköönkä kukaan tulko väittämään, että tässäkään kysymys ei ole islamista. (Näin kuulee usein väitettävän, kun mainitaan tyttöjen ympärileikkaus.) Uskontoa ei voi eristää uskonnon harjoittajien, ei etenkään sen opettajien, antamista ohjeista ja käskyistä.