Ensimmäinen siemenkota

Harha jonka jokainen näkee

Saan syyttää nykyisestä tilastani vain itseäni ja erästä kukkaa. Oikeastaan kahtakin kukkaa.

Ensimmäisen näin seitsenvuotiaana. Joku oli poiminut kukkia puutarhasta ja pannut ne maljakkoon kesähuvilan pöydälle. Korkein kukista oli vasta-avautunut, oranssinhehkuinen, tummatäpläinen kuin pantteri. Keskipäivän aurinko paahtoi huoneeseen ja kukka uhkui kesän prameutta. Katselin sitä ja kysyin sisareltani, mikä kukka se oikein oli.

- Se on keisarinkruunu, hän tiesi.

En saanut kukasta irti silmiäni. Uskoin, että hän kyllä tiesi sen nimen. Mutta katsoin tätä kukkaa eri tavalla kuin koskaan mitään kukkaa. Jokin uusi ajatus iti päässäni ja sai minut sanomaan: - Ei ole varmaa, että se on keisarinkruunu.

- On se varmaa, sisareni sanoi.

- Ei aivan varmaa, intin.

Mikä pani minut sanomaan niin? Äkillinen ajatus, että kukka oli oikeastaan tuntematon, ei ainoastaan minulle vaan kaikille muillekin, myös niille, jotka tiesivät sen nimen. Mutta en osannut ilmaista tätä oivallusta niin että toisetkin olisivat sen ymmärtäneet. Tarkoitukseni ei ollut väittää, että kukalla oli jokin toinen nimi. Se, mitä tahdoin sanoa, liittyi olemiseen, ei nimittämiseen. Kukan nimi oli jotain täysin sattumanvaraista ja epäoleellista. Kukka ei ollut se, miksi sitä kutsuttiin. Ei tämä kukka, ei mikään kukka. Kukan oikea nimi oli salaisuus. Se nimi, joka oli yhtä kukan oman itsen kanssa, oli ihmiskielin lausumaton, ja siksi jokainen nimi, joka sanottiin, oli kukalle väärä nimi.

Mutta sekään ei ollut tärkeintä. Oikeastaan uusi ajatukseni meni vielä pidemmälle: sillä vaikka se, miten me kukkaa nimitimme, oli epäoleellista ja harhaanjohtavaa, niin yhtä harhaan johti oma havaintomme kukasta. Sekään ei kertonut juuri mitään kukan todellisesta elämästä. Kukan itseys, se mitä tai kuka kukka oikeastaan oli, oli jotain muuta, aina jotain muuta.

- Kysy mummolta, sisareni sanoi.

Kysyin. Minusta tuntui, että mummonkin täytyi ymmärtää se, mitä minä nyt uskoin ymmärtäväni.

Mutta mummo sanoi: - Kyllä se aivan varmasti on keisarinkruunu.

Miksi kerron tämän sinulle? Siksi, että silloin käsitin erään kukan tuntemattomuuden, mutta myöhemmin olen oppinut ymmärtämään, että sama tuntemattomuus koskee kaikkea elävää, myös ihmisiä, maailmaa, koko todellisuutta. Se ei ole vain kielen ja olemisen yhtenemättömyyttä, vaan myös havaintojen ja todellisuuden vastaamattomuutta.

Ehkä juuri se tieto haavoitti minua. Ehkä se teki minut niin alttiiksi toisen kukan viettelykselle.

Sisareni on sitä mieltä, että osasyy huonoon terveyteeni on ihmisissä, joihin tutustuin Uuden Anomalistin toimituksessa. Heidän vääristynyt ajatusmaailmansa tartutti minutkin, niin hän sanoo. Mutta väite on epäoikeudenmukainen. Hän ei tiedä suhteestani daturaan. Sehän oli, traagista kyllä, juuri se samainen kukka, jonka sisareni kerran minulle hyvän hyvyyttään toi. Vauriot, jotka kukka minulle aiheutti, ovat pysyviä.

Kun muistan daturaa, muistan myös Markiisia, Uuden Anomalistin päätoimittajaa, sen lukijoita ja avustajia. En ollut aavistanutkaan, että ihmisten päässä saattaa liikkua niin omituisia ajatuksia. Datura ja ne ihmiset muodostivat yhdessä ikään kuin vielä kookkaamman kukan, kuvion, huojuvan rakennelman, johon astuin viattomana sisään. Siellä oli ansa, josta ulospääsemiseksi oli taisteltava. Ja se taistelu jatkuu yhä.

Siitä on jo kauan. Sano sinä, mikä vuosi nyt on, minä en sitä muista eikä se merkitse minulle mitään. Kukka muutti minut ja maailman minulle, myös ajantajuni. Sen jälkeen maailma ei enää ole minulle sama paikka kuin ennen, enkä itsekään ole sama.

Tämän luulen oppineeni: todellisuus on vain työhypoteesi. Se on sopimus, jota emme tiedä tehneemme. Se on harha jonka jokainen näkee. Mutta se on yhteinen, välttämätön illuusio, se on terveen järkemme, fantasiamme ja toimivien aistiemme lopputuote, terveytemme ja työkykymme perusta.

Pidä kiinni siitä, se on kaikki, melkein kaikki, mitä sinulla on. Yritä astua ulos siitä, ja elämäsi - ellei se pääty - ainakin muuttuu peruuttamattomasti.

Voithan, jos sinua huvittaa, lukea silloisia muistiinpanojani. Olen niitä täällä ajan kuluksi täydennellyt. Ne eivät ole puhtaita päiväkirjamerkintöjä, päiväykset puuttuvat, eivätkä ne varmaankaan ole edes aikajärjestyksessä. Kuinka paljon sellaiset merkinnät kertovat siitä, mitä todella tapahtui, ei ole kirjoittajalle juurikaan selvempää kuin lukijalle. Toisinaan ajattelen kuten filosofi Schopenhauer, että ajatukset kuolevat siinä samassa, kun ne saavat sanoiksi, ja että sama koskee elämyksiämme. Kokemusten kuvaaminen on kokemusten kuivaamista. Kirjat ovat kuin kasviprässejä, ne säilyttävät tapahtumien näköisyyden, eivät niiden ulottuvuuksia saati ympäristöä.

Nyt päivä valkenee, olen valvonut melkein aamuun. Katseeni etsiytyy ennen unta taivaalle, pilvien valoon. Kuka hurskas kirjoittikaan: ”Taivashan on kaikkialla, mitä muuta kaipaisin.”

Hiljaisimmassakin hiljaisuudessa

Hengitykseni kuuluu. Kun hengitän sisään, soi aina sama korkea sävel, etäisen viulun nuotti, tai hyttysen hymni aivan korvaa liki. Kun hengitän ulos, soratiellä vierivät raskaat vankkurit, sellaiset karkeatekoiset maalaiskiesit, joita arvelen työhevosten kiskoneen ennen autojen aikakautta. Nämä äänet säestävät olemassaoloani yhtä itsepintaisina kuin tietoisuus ajan riennosta. Mitä hiljaisempaa on, sen paremmin ne kuulen. Oikeastaan ne juuri antavat minulle ajan, sen tempon ja fysiologian, sen ottamisen ja antamisen. Hengitysilma, joka kulkee sisään ja ulos, on ajan ainetta, se on itse aikaa.

Tyttökoulussa, kerran vuodessa, voimistelusaliin tuotiin korkea kaappi, johon jokaisen tytön oli mentävä sisään ensin paljastettuaan povensa. Mutta silmä, joka heitä valaisi, ei ollut kiinnostunut heidän kypsyvistä rinnoistaan. Silmälle ne olivat utua vain, joiden läpi se tutkisteli keuhkojen sykkiviä kammioita. Joka vuosi sama lääkäri toisti samat käskyt: - Hengitä sis-säään! Hengittä-mättäää! Saa poistua!

Silloin tyttö sai päästää irti keuhkoihinsa vangitun ajan ja astua ulos tilapäisestä sellistään. Jo niihin aikoihin kiesini kulkivat tien sorassa, vaikka kevyemmin.

Olen jo noussut, olen saapunut Uuden Anomalistin toimitukseen, vaikka työpäivä ei ole oikeastaan vielä alkanut. Olen uupunut yskästäni, joka herätti minut varhain. Yskä on epäjärjestystä, se sekoittaa ajan rytmin. Ja nyt on taas tammikuu ja syntymäpäiväni, ties kuinka mones.

Setäni kirjoitti kerran muistokirjaani:

On sydämessäs muistikirjan lehti

ja joka päivä siihen merkin piirrtät.

Sä riemut, surut kirjan lehtiin siirrät,

kas mitä koit ja näit, kun vuosi ehti

taas satamaan, ja taas on tammikuu.

Olen aistivinani keuhkoputkieni sisäpinnan ärtyneisyyden, että ne ovat turvonneet, että ne punoittavat.

Rintani pimeässä pesässä keuhkorakkulat tuhoutuvat yksi toisensa jälkeen. Kuinka monta niitä oikeastaan on? Kuinka monta tarvitaan elämiseen ja hengittämiseen? Niin vähän tiedän sisälmyksieni herkeämättömästä työstä, avaruudesta, jossa verihiutaleet leijailevat, yhä kuuman sydämen iskuista.

Kun valmistan kahvia, seuraan samalla katonrajan ikkunasta talvipäivän valkenemista. Sama elämän henki, joka kulkee sisään ja ulos rintani kautta, liikuttaa tuulena tyhjää keinua vastapäisen korttelin leikkipaikalla ja puun alastomia oksia. Niin sen oksat kuin sen juuret, niin keuhkorakkuloiden haarautumat kuin verisuonistot ja jokien suistot järjestyvät samojen lakien mukaisesti, samoja kuvioita seuraten.

Mietin, miksei keinua ole talveksi viety pois. Mietin, miten luonnollisesti elimien ja solujen yhteistyö, niiden äänetön konsertti jatkuu sisälläni, minun itseni - saman yhteistyön tuloksen - tarvitsematta tietää siitä mitään, tehdä mitään sen eteen, vain jotta voisin istua tässä ikkunan alla kahvikuppi huulillani ja seurata tuulen pyörimistä autiolla pihalla ja miettiä, miksei keinua ole viety talveksi pois.

Ovikello kilahti niin vaimeasti ja yhden ainoan kerran, että epäilin, olinko kuullut oikein. Mutta avasin oven, ihan varmuuden vuoksi, ja siinä seisoi sadetakkiin vyötetty mies, siistinä ja ujona, taustanaan rännän taivaisiin ulottuva verho. Puhuen niin matalasti ja mumisten, että minun oli pinnisteltävä kuuloani, hän esitteli itsensä ja kertoi olevansa lehden tilaaja.

- Jo ihan mummummum saakka, hän kuiskasi.

Toki pyysin hänet peremmälle ja kehotin häntä riisumaan takkinsa.

- Harrastan myös, hän jatkoi ripustettuaan takkinsa hitaasti ja huolella naulakkoon ja sovittauduttuaan yhtä perinpohjaisesti toiselle toimiston keittiötuoleista, vaihtoehtoista mummummumia.

Hänen hiuksensa olivat hopeaiset ja vastaparturoidut. Vitivalkeassa paidassaan ja elegantissa kyyhkynharmaassa kokopuvussaan häntä olisi voinut kuvitella poliitikoksi tai keskikokoisen teknologiayrityksen toimitusjohtajaksi. Kenties hän olikin jompikumpi, en koskaan päässyt perille hänen ammatistaan tai virka-asemastaan.

- Se on hyvin kiinnostava mummumhaara, jos niin sopii sanoa.

Oli talvi silloinkin, minua paleli ja yskitti. Kaipasin toista kahvikuppia. Olin nähnyt raskaita unia kääpiöistä ja boakäärmeistä.

- Anteeksi, en aivan kuullut, mitä se vaihtoehtoinen oli.

- Audioteknologiaa, hän sanoi.

- Ahaa, sanoin ilman vaatimattomintakaan ahaa-elämystä.

Hän katsoi minua odottavasti ja minä häntä. Kun muuta ei seurannut, jouduin tunnustamaan: - Oikeastaan en aivan tarkalleen tiedä, mitä tarkoittaa vaihtoehtoinen audioteknologia.

Hän kohotti kulmiaan, tämä harmaaseen pukeutunut hyväkäytöksinen herra. Hän oli Äänien herra, Äänien herraksi minä häntä kutsun, ja muistelen häntä usein. Hänen oman nimensä olen jo unohtanut. Hän oli yksi niistä monista tuttavuuksista, joita solmin Uuden Anomalistin toimitussihteerinä. Hän oli yksi heistä, kerettiläisistä, monomaaneista, joiden päähänpinttymät jäivät askarruttamaan ajatuksiani.

Ja hän sanoi: - Ääniä on kaikkialla, sielläkin, missä niitä ei luulisi mummum. Emme kuule niitä, mutta siellä ne ovat. Hiljaisimmassakin hiljaisuudessa.

Datura

Kun viulu soi, mutta tänään pianissimo, tunnen tuoksun. Se on makeanraskas, jopa hiukan tympeä ja erittyy kukasta, syntymäpäivälahjastani. Ruukustaan se hallitsee huonetta, katsettani, nenääni. Miten sen trumpettimaiset valkeat teriöt ovat samalla kertaa raskaat ja läpikuultavat. Miten ne taipuvat ja keinahtavat, kun sormi niitä hipaisee.

Se saapui tänne sisareni ja lankoni mukana, lahjana, mutta samalla kuokkavieraana.

- Oletko sinä ennen nähnyt tällaista? Minä en enää muista, mikä tämän nimi on, Noora sanoi, kun availin silkkipaperia sen ympäriltä. - Ei Arnekaan ole ehtinyt vielä nähdä sitä. Ehkä te tunnette sen kumpainenkin. Kukkakaupan rouva kyllä mainitsi nimen, mutta minulla oli silloin niin kiire, etten kuunnellut.

- Jopas on pensas! Arne sanoi.

Tuijotimme tuota eliötä. Se oli niin vihreä ja kuutamonvalkea, että minua huimasi. Sen pitkätorviset kukat, joita oli kymmenkunta, muistuttivat alabasterikoruja. Pari niistä oli jo kuihtunut. Näin siemenkodat, piikkiset ja pyöreät. En ollut koskaan omistanut sellaista yksilöä, mutta olin ihaillut sitä kerran kesällä toisen kaupungin kasvitieteellisessä puutarhassa. Siellä se oli talvehtinut kasvihuoneessa ja varttunut monihaaraiseksi pieneksi puuksi.

- Luulen, että sitä sanotaan pasuunakukaksi tai enkelintrumpetiksi, sanoin.

- Niinhän se taisi olla! Pasuunakukka! Sen kukat ovat tosiaan kuin pieniä torvisoittimia.

- Ne aukeavat illalla, lankoni sanoi. Hän on harrastelijapuutarhuri kuten minäkin, mutta tietää kasvitieteestä paljon enemmän kuin minä. - Se on yökukkija. Se tuoksuukin väkevimmin yöllä. Ja keväällä sen voi istuttaa suojaiseen ja aurinkoiseen paikkaan.

- Hienoa. Minä taidankin viedä sen huvilalle, sanoin.

- Mutta kukkakaupassa sanottiin, ettei se talvehdi meillä. Syksyllä se täytyy ottaa taas sisään.

- Hulluruohoksikin sitä taidetaan joskus kutsua, Arne sanoi. - Tiesitkös sen, Noora?

- Toinko minä sinulle lahjaksi hulluruohon? Noora pelästyi.

- Ainakin se on hulluruohon sukua.

Arne kumartui ja haisteli kukkaa. Hänen nenänsä nyrpistyi.

- Haju ei välttämättä ole miellyttävä. Ei se tarkkaan ottaen ole brugmansia, pasuunakukka, vaan datura. Tämän kukat ovat pystyjä, brugmansian nuokkuvat. Tosin ne on joskus katsottu samaksi lajiksi. Kyllä se on datura, niin minä uskon.

- Miksi sitä kutsutaan hulluruohoksi?

- Minä luulen, että daturaa on aikoinaan käytetty noituuteen, Arne sanoi. - Se on myrkkykasvi. Sillä on huumaavia ominaisuuksia.

- Voivoi, Noora sanoi, ehkä se olikin aivan sopimaton syntymäpäivälahja.

- Minä pidän siitä, se on upea, minä sanoin. - Eihän sillä tarvitse ketään noitua.

Sain taas yskänkohtauksen, joka ei tahtonut ollenkaan loppua. Menin keittiöön juomaan lasin vettä, ja kun palasin, Arne sanoi: - Tiedätkö muuten, että tuon kasvin sanotaan tepsivän astmaan? Sen myrkky on lääkettä pieninä erinä. Niin kuin melkein aina on myrkkyjen laita.

- Todellako? Ja miten sitä pitäisi käyttää? Pureskella tuoreita kukkia? Kuivata ja polttaa? Hauduttaa lehtiä teeksi? Pureskella kypsiä siemeniä?

- Älä minulta kysy. Äläkä mene kokeilemaan, sehän voi olla vaarallista. Kunhan tulin maininneeksi. Jostain muistelen lukeneeni. Unohda se.

Kun Arne ja Noora olivat menneet, nukahdin hetkeksi. Kun heräsin, datura oli siinä, silmieni edessä, kuin unteni vartija. Hyvä luoja, millainen pensas. Se paisui elinvoimaa hetki hetkeltä rehevöityen.

Pelkästä mielijohteesta irrotin kasvista yhden siemenkodan ja murensin se sormissani. Siemenet olivat litteitä, hieman uurrepintaisia, epäsäännöllisen kolmiomaisia. Otin huhmaren ja survoin pari siementä jauhoksi. Miksikäs ei, ajattelin, ihan kokeeksi vain. Kaksi siementä oli pieni erä minun mielestäni, juuri rohdoksi parahultainen. Ja olihan se luonnonlääkettä! Valmistin voileivän, viipaloin päälle tomaattia ja ripottelin niiden päälle hieman merisuolaa ja siemenjauheen.

Pureskelin. Voileivästä lemahtava tuoksu oli vieras, uppo-outo, en osannut yhdistää sitä minkään muun kasvin tuoksuun. Raikas se ei ollut kuten monet yrtit, pikemminkin epämääräisellä tavalla tunkkainen. Mutta voitin vastenmielisyyteni, pureskelin ja nieleskelin. Pian sen jälkeen uneliaisuus valtasi minut uudelleen; riisuuduin, panin maata.

Viulu vingahti, rattaiden pyörät rahisivat sorassa. Tulin taas tietoiseksi näistä äänistä. Suuni tuntui kuivalta, mutta vaivuin helposti uneen ilman pahempia yskänkohtauksia. Ensimmäisen kerran vuosikausiin minulla oli lapsuudestani tuttu tunne juuri ennen nukahtamista: ikään kuin ajaisin hiukset liehuen vinhasti pyörivässä karusellissa makuuasennossa, ympäri ja ympäri. Pidin siitä tunteesta kuten olin lapsenakin pitänyt.

Vain kerran aamuyöllä heräsin vaikutelmaan, että joku seisoi sängyn jalkopäässä valkeassa mekossa. Mutta en ehtinyt pelästyä ennen kuin ymmärsin, että se oli vain tuo korkea kuutamokukka, joka vartioi lepoani.

Ja taas karuselli pyörähti huimaten käyntiin.

Uusi anomalisti

Huone oli niin matala, että minunkin pituiseni ihminen käveli siellä vaistomaisesti hiukan kumarassa. Lattia oli maalaamatonta betonia. Patteri oli kuuma syyskuun alusta toukokuun loppuun, eikä sitä voinut säätää. Jos vaivautui pesemään katonrajan ainoan ikkunan kapeat ruudut, ne olivat yhtä pölyisiä jo parin päivän kuluttua pesusta. Ikkuna antoi koilliseen, kapealle asfalttitasanteelle, jonne kirjapainon työntekijät pysäköivät autonsa. Kahden tiilimuurin välistä näin sentään kaistaleen vastapäisen talon pihaa, koivun ja keinun. Ilma ei ollut hyvää tässä huoneessa, joka oli kerran toiminut pölykapselien varastona. Se ei ollut keuhkoparoilleni onneksi.

Mutta siellä Uutta Anomalistia toimitettiin.

Päätoimittaja ja lehden perustaja oli entinen luokkatoverini Markus, jota lapsesta saakka kutsuttiin Markiisiksi, ehkä siksi, että häntä koulussa pidettiin omituisena ja hieman hienostelevana. Kun Markiisi ehdotti minua toimitussihteeriksi, Uuden Anomalistin aihepiiri oli minulle entuudestaan tuntematon, ja epäilin omaa sopivuuttani sellaiseen toimeen.

- Kyllä sinä aklimatisoidut, Markiisi sanoin.

Olihan se pakko. Varsin nopeasti tutustuin anomalioihin, outoihin tapauksiin ja ns. salatieteisiin, yliluonnolliseen, paranormaaliin ja mitä moninaisimpaan toisinajatteluun ja "vaihtoehtoisuuteen", sanalla sanoen enimmäkseen roskaan.

"Me uskomme, toivomme salaa, että ihmeiden aukeisi vuo…" Tätä lukijoiden ikiaikaista toivetta Uusi Anomalisti epäilemättä pyrki ruokkimaan.

Toisinaan kaiken sen marginaalisen, joutavan, ehkä vahingollisenkin seassa vilahti jotain varteenotettavaa, jotain, mikä mahdollisesti viittasi todellisuuteen eikä vain päänsisäisiin houreisiin. Miten erottaa ne toisistaan, sitä ei kukaan kertonut. Voi vain aavistella, että marginaalista on joskus mahdollista siirtyä leipätekstiin, pseudotieteen vyöhykkeeltä kunniallisen tiedeyhteisön piiriin.

Lehti julkaisi uutisia ja artikkeleita kaikkinaisista paranormaaleista ilmiöistä, aistien ulkopuolisesta havaitsemisesta, magiikasta ja okkultismista, millennialismista, katastrofismista, profetoinneista ja ennustuksista, astraalimatkoista, demonologiasta, kryptozoologiikasta, kanavoinnista, kaukonäkemisestä, kiropraktiikasta, holistisista ja holograafisista ihmiskäsityksistä, kundaliinista, reikista ja shamanismista, numerologiasta, jälleensyntymäterapiasta, mustista helikoptereista, Mkultra-dokumenteista, Illuminatista, spontaanista inhimillisestä syttymisestä, goottilaisen alakulttuurin ilmiöistä, poltergeisteista, varjon veljistä, aaveista ja voodoosta. Muun muassa.

Kysymyksiä ja vastauksia-palstalla saatettiin kysellä psykotroonisen generaattorin rakennusohjeita tai tiedusteltiin, kuinka Kirlian-kuvaus onnistuu kotioloissa, mistä lähdeteoksista saisi parhaiten tietoa alkemian perusteista jne.

Silloin tällöin julkaisimme myös uutisia ilmestymisistä ja ihmeistä, stigmoista ja verta vuotavista kuvapatsaista.

Sen sijaan Markiisi ei halunnut Uuteen Anomalistiin mitään suoranaisesti spiritualismiin, yliluonnolliseen kirurgiaan, henkiparannukseen tai ufologiaan liittyvää. Mutta rajankäynti oli vaikeaa eikä se aina onnistunut.

Meillä oli myös paranoiasivut, parafysiikkasivut, psykoparasivut ja bioparasivut. Paranoiasivuilla kiisteltiin hallitusten väitetyistä peiteoperaatioista, viranomaisten juonitteluista ja kansainvälisistä konspiraatioista. Parafysiikka ja vaihtoehtoinen teknologia oli lehdessä edustettuna parillakin aukeamalla. Niillä palstoilla lukija sai tutustua suhteellisuusteorian vaihtoehtoihin, vapaaseen energiaan, aikamatkustukseen, antimateriaan, kylmäfuusioon ja kryoniikkaan.

Psykoparaosastossa viitattiin sellaisiin tieteenhaaroihin kuin orgonomia ja transpersoonallisuuspsykologia, bioparapalstalla keskityttiin vaihtoehtoisiin evoluutioteorioihin, joita on lukuisia, sopii uskoa, kryptideihin, vesiapinahypoteesiin ja exobiologiaan.

Lehden tilaajakunta paisui parin vuoden aikana kaksinkertaiseksi, mutta päätoimittajan ja toimitussihteerin piti yhä selvitä kaikesta kahden.

Ajan myötä Markiisi alkoi sysätä yhä enemmän tehtäviä toimitussihteerille, minulle. Sähköpostilaatikossa saattoi aamuisin olla kymmeniä viestejä ja kirjoituspöydälle kasautui epämääräistä aineistoa, sekä lukijoiden kirjeitä että englannin-, ranskan- ja saksankielisiä lehtiartikkeleita.

Opin käyttämään luontevasti sellaisia käsitteitä kuin "värähtelytaso", "bioenergia" tai "kenttä". Monet termeistä oli lainattu uudesta fysiikasta tai tietoteknologiasta. Opin minkälaisia olentoja ovat Nguoi Rungit ja että ektoplasma oli ällöttävän näköistä limaista materiaalia, jota edellisen vuosisadan vaihteessa pursusi meedioiden suusta ja korvista.

Markiisi kävi harvoin toimituksessa, mutta minä jouduin istumaan siinä kellariloukossa kuusikin tuntia päivässä. Yritin tehdä oloni viihtyisämmäksi. Levitin betonilattialle räsymaton ja toin toimitukseen kirpputorilta löytämäni nojatuolin, jonka vakosamettipäällinen oli rikki. Kun sen peitti huovalla, se näytti siistiltä ja kutsuvalta. Toin vielä kirjoituspöydälle vihreäkupuisen pöytälampun ja ikkunalaudalle päivänvalolampun. Sen valossa kasvatin paria Phalaenopsis-orkideaa.

Ensimmäinen anomalistitalvi oli erityisen pimeä, lunta ei satanut, vain jäätävää tihkua. Kuitenkin tunnustan, että minua miellytti silloin ja miellyttää vieläkin keskitalvi, jopa lumetonkin, kaikkein synkein kausi. Se on kuin tasku, jonne kätkeytyä. Talvi näet tarjoaa erään parhaista illuusioista, sen että aika voisi seisahtaa. Ellei mikään kasva, kuki eikä kukoista, mikään ei myöskään kuihdu.

Talvisin kaupunki on läsnä ja todellisempi kuin muina vuodenaikoina. Ikkunoiden, autojen, liikkeiden, teattereiden valot kertovat läsnäolosta, kaltaisistani. Kun ne kalpenevat auringon kiertyessä korkeammalle, kun kasvukausi alkaa ja kesä vihdoin koittaa, melkein unohdan ihmiset ja keskityn vegetatiiviseen elämään, itujen, versojen, nuppujen hiljaiseen ja silti kiihkeään maailmaan.

Mutta siellä, silloin, lyhyet päivät toistuivat kuin ne olisivat yksi ja sama päivä, ja mekin kertasimme sitä mitä eilen teimme.

Ei seesty pääni päällä.

Tuo vanhat pilvet päivä uus.

Ja joka päivä täällä

on pieni ikuisuus.

Elimme talven ikuisuutta kuvitellen pysyvämme samoina, välttäen näkemästä sitä, mikä muuttui.

Äänien herra

Samaa väriä olivat matala hopeainen taivas, Äänien herran puku ja hänen hillitty äänensä.

- Anteeksi, mutta voisitteko selittää hiukan tarkemmin siitä vaihtoehtoisesta audioteknologiasta, sanoin aavistuksen kärsimättömästi. - Olen ollut töissä täällä toimituksessa vasta muutaman viikon. Niin että on tietysti paljon alaan liittyviä tärkeitä asioita, joista en ole koskaan kuullut.

- Vaihtoehtoinen audioteknologia tarkoittaa sellaisten äänien paljastamista, joita ihmiskorva ei yleensä mummum, Äänien herra selitti ystävällisesti mutta yhä hyvin pienellä äänellä.

Minua rasitti. Tunsin tarvitsevani juuri silloin vaihtoehtoista audioteknologiaa ottaakseni vastaan tämän miehen viestin.

- Ääniä on kaikkialla, sielläkin, missä niitä ei luulisi mummum. Hiljaisimmassakin hilaisuudessa.

- Epäilemättä, sanoin. - Mutta arkielämä olisi kovin rauhatonta, jos kuulisimme ne kaikki. On varmaankin tarkoituksenmukaista ja onneksi meille, että ihmiskorva erottaa vain juuri niin paljon kuin erottaa.

- Aivojen tehtävä on tietysti mummum, hän myönteli. - Kaikkeahan ne eivät toki voi vastaanottaa. Mutta kuulomme mummummum harhauttaa meidät uskomaan, että mitään muuta ei olekaan kuultavissa. Sama pätee tietysti myös muihin aisteihimme, jopa mummummum.

Hänen äänensä aleni niin kuulumattomaksi, että minun oli jälleen keskeytettävä: - Anteeksi, en kuullut.

-- jopa järkeemme ja tietoomme, hän toisti. - Emmehän voi lainkaan tietää, mitä emme tiedä! Emme voi sitä edes arvata!

- Siinä olette oikeassa, sanoin. Oikeastaan se oli minulle uusi ajatus kaikesta yksinkertaisuudestaan huolimatta.

- Ja kuitenkin olemme niin vakuuttuneita siitä, että tiedämme jotain oleellista mummummum mum mummummum.

- Anteeksi? Hän todella koetteli kärsivällisyyttäni.

-- jotain oleellista universumin laeista ja säännönmukaisuuksista, hän sanoi.

- Emmekö sitten tiedä?

- Yhtä ja toista, epäilemättä. Mutta todellisuus ei rajoitu tuntemaamme maailmaan. Ja toisinaan olisi mummum tai ainakin mummum kuulla vähän enemmän kuin normaalisti kuulemme, hän jatkoi. - Se avartaa kummasti ihmisen mummummum. Sitä silmälläpitäen minä olen kehittänyt mummummum mummum mummummum.

- Anteeksi?

- Hiljaisuuden äänien paljastajan.

- Mikä se on? minä kysyin.

- Hyvin yksinkertainen laite, hän vastasi. - Minulla on kasettinauhuri, jonka hyvin heikkokin ääni aktivoi nauhoittamaan. Panen sen tyhjään huoneeseen, kun lähden töihin. Huoneeseen ei ole mummummum---.

- Anteeksi?

-- ei ole avainta muilla kuin minulla itselläni. Viime vuonna annoin mummummum huoneen seinät. Kun palaan töistä, kuuntelen nauhan.

- Joka päiväkö?

- Joka päivä. Siitä on jo tullut mummummum.

- Anteeksi?

-- tottumus. Mutta aina ei tietenkään ole mitään kuunneltavaa.

- Mutta tarkoitatteko, että joskus olette kuullut jotain erikoista? Ääniä tyhjästä ja lukitusta huoneesta?

- Varmasti, useinkin. Toisinaan kuuluu kuin mummumpesän surinaa, joskus luulisi, että suuritehoinen kone käynnistetään. Toisinaan taas kuin jokin mummummum.

- Anteeksi?

-- kuin jokin kulkuneuvo vuoroin hidastaisi, vuoroin kiihdyttäisi.

- Vai niin, sanoin. - Hm. Kovasti mielenkiintoista. Ajattelitteko ehkä kirjoittaa Uuteen Anomalistiin artikkelin tästä ilmiöstä?

- Miksikäs ei? sanoi Äänien herra. - Se oli ajatukseni. Mutta ei ole syytä mummummum pelkästään tähän ilmiöön. Vaihtoehtoinen mummummum on tietenkin paljon muutakin. Se voi paljastaa meille aivan mummum asioita universumista ja ihmiselämästä.

- Niinkö?

- Ehkä olette kuullut instrumentaalisesta mummummum?

- Anteeksi?

-- intrumentaalisesta transkommunikaatiosta.

- Valitettavasti en.

- Tai tohtori Konstantin Raudivesta ja hänen mummummum.

- Anteeksi?

- - ja hänen goniometristaan.

- En siitäkään, ikävä kyllä.

Hän näytti tyytymättömältä.

- No ehkä kuitenkin EVP:stä?

- Ei ole minulle tuttu, sanoin jo perin kiusaantuneena omasta sivistymättömyydestäni. - Ellette tarkoita eversti evp:tä.

- EVP tarkoittaa elektronista ääni-ilmiötä, hän kärsivällisesti selitti.

- Tällä alalla oppii näköjään joka päivä uusia asioita.

- EVP-äänet kestävät tyypillisesti vain mummum tai pari ja ovat vaivoin kuultavissa. Yleensä täytyy käyttää hyviä mummummum ja harjaannuttaa mummummum pystyäkseen erottamaan ne.

Lakkasin kuuntelemasta häntä jossain vaiheessa, väsyin ja rasituin niin. Oli kovin työlästä pinnistellä lakkaamatta kuuloaan, vaikka epäilemättä se, mistä hän puhui, oli kummallista ja minulle uutta ja sikäli kiinnostavaakin.

- Hyvä on, sanoin keskeyttäen vihdoin epäkohteliaasti hänen muminansa. - Mainiota. Jospa sovittaisiin, että te kirjoitatte pienen artikkelin näistä aiheista. Kokeeksi. Emme voi tietenkään taata, että se julkaistaisiin. Sanotaan vaikka ensi numeroon. Dead line on maaliskuun alussa.

- Mummum! hän äänsi näköjään tyytyväisenä. - Näkemiin. Mummum mum!

- Anteeksi?

- Oli hauska tutustua, kuiskasi Äänien herra kadoten ääneti talvipäivän kelmeyteen.