Saan
syyttŠŠ nykyisestŠ tilastani vain itseŠni ja erŠstŠ kukkaa. Oikeastaan kahtakin
kukkaa.
EnsimmŠisen
nŠin seitsenvuotiaana. Joku oli poiminut kukkia puutarhasta ja pannut ne
maljakkoon kesŠhuvilan pšydŠlle. Korkein kukista oli vasta-avautunut,
oranssinhehkuinen, tummatŠplŠinen kuin pantteri. KeskipŠivŠn aurinko paahtoi
huoneeseen ja kukka uhkui kesŠn prameutta. Katselin sitŠ ja kysyin sisareltani,
mikŠ kukka se oikein oli.
-
Se on keisarinkruunu, hŠn tiesi.
En
saanut kukasta irti silmiŠni. Uskoin, ettŠ hŠn kyllŠ tiesi sen nimen. Mutta
katsoin tŠtŠ kukkaa eri tavalla kuin koskaan mitŠŠn kukkaa. Jokin uusi ajatus
iti pŠŠssŠni ja sai minut sanomaan: - Ei ole varmaa, ettŠ se on keisarinkruunu.
-
On se varmaa, sisareni sanoi.
-
Ei aivan varmaa,
intin.
MikŠ
pani minut sanomaan niin? €killinen ajatus, ettŠ kukka oli oikeastaan
tuntematon, ei ainoastaan minulle vaan kaikille muillekin, myšs niille, jotka
tiesivŠt sen nimen. Mutta en osannut ilmaista tŠtŠ oivallusta niin ettŠ
toisetkin olisivat sen ymmŠrtŠneet. Tarkoitukseni ei ollut vŠittŠŠ, ettŠ
kukalla oli jokin toinen nimi. Se, mitŠ tahdoin sanoa, liittyi olemiseen, ei
nimittŠmiseen. Kukan nimi oli jotain tŠysin sattumanvaraista ja epŠoleellista. Kukka
ei ollut se, miksi sitŠ kutsuttiin. Ei tŠmŠ kukka, ei mikŠŠn kukka. Kukan oikea
nimi oli salaisuus. Se nimi, joka oli yhtŠ kukan oman itsen kanssa, oli
ihmiskielin lausumaton, ja siksi jokainen nimi, joka sanottiin, oli kukalle
vŠŠrŠ nimi.
Mutta
sekŠŠn ei ollut tŠrkeintŠ. Oikeastaan uusi ajatukseni meni vielŠ pidemmŠlle: sillŠ vaikka se, miten me
kukkaa nimitimme, oli epŠoleellista ja harhaanjohtavaa, niin yhtŠ harhaan johti
oma havaintomme kukasta. SekŠŠn ei kertonut juuri mitŠŠn kukan todellisesta
elŠmŠstŠ. Kukan itseys, se mitŠ tai kuka kukka oikeastaan oli, oli jotain
muuta, aina jotain muuta.
-
Kysy mummolta, sisareni sanoi.
Kysyin.
Minusta tuntui, ettŠ mummonkin tŠytyi ymmŠrtŠŠ se, mitŠ minŠ nyt uskoin
ymmŠrtŠvŠni.
Mutta
mummo sanoi: - KyllŠ se aivan varmasti on keisarinkruunu.
Miksi kerron tŠmŠn sinulle? Siksi, ettŠ silloin kŠsitin
erŠŠn kukan tuntemattomuuden, mutta myšhemmin olen oppinut ymmŠrtŠmŠŠn, ettŠ
sama tuntemattomuus koskee kaikkea elŠvŠŠ, myšs ihmisiŠ, maailmaa, koko
todellisuutta. Se ei ole vain kielen ja olemisen yhtenemŠttšmyyttŠ, vaan myšs
havaintojen ja todellisuuden vastaamattomuutta.
EhkŠ juuri se tieto haavoitti minua. EhkŠ se teki minut niin
alttiiksi toisen kukan viettelykselle.
Sisareni on sitŠ mieltŠ, ettŠ osasyy huonoon terveyteeni on
ihmisissŠ, joihin tutustuin Uuden Anomalistin toimituksessa. HeidŠn vŠŠristynyt
ajatusmaailmansa tartutti minutkin, niin hŠn sanoo. Mutta vŠite on
epŠoikeudenmukainen. HŠn ei tiedŠ suhteestani daturaan. SehŠn oli, traagista
kyllŠ, juuri se samainen kukka, jonka sisareni kerran minulle hyvŠn hyvyyttŠŠn
toi. Vauriot, jotka kukka minulle aiheutti, ovat pysyviŠ.
Kun muistan daturaa, muistan myšs Markiisia, Uuden
Anomalistin pŠŠtoimittajaa, sen lukijoita ja avustajia. En ollut aavistanutkaan,
ettŠ ihmisten pŠŠssŠ saattaa liikkua niin omituisia ajatuksia. Datura ja ne
ihmiset muodostivat yhdessŠ ikŠŠn kuin vielŠ kookkaamman kukan, kuvion,
huojuvan rakennelman, johon astuin viattomana sisŠŠn. SiellŠ oli ansa, josta
ulospŠŠsemiseksi oli taisteltava. Ja se taistelu jatkuu yhŠ.
SiitŠ on jo kauan. Sano sinŠ, mikŠ vuosi nyt on, minŠ en
sitŠ muista eikŠ se merkitse minulle mitŠŠn. Kukka muutti minut ja maailman
minulle, myšs ajantajuni. Sen jŠlkeen maailma ei enŠŠ ole minulle sama paikka
kuin ennen, enkŠ itsekŠŠn ole sama.
TŠmŠn luulen oppineeni: todellisuus on vain tyšhypoteesi. Se
on sopimus, jota emme tiedŠ tehneemme. Se on harha jonka jokainen nŠkee. Mutta
se on yhteinen, vŠlttŠmŠtšn illuusio, se on terveen jŠrkemme, fantasiamme ja
toimivien aistiemme lopputuote, terveytemme ja tyškykymme perusta.
PidŠ kiinni siitŠ, se on kaikki, melkein kaikki, mitŠ
sinulla on. YritŠ astua ulos siitŠ, ja elŠmŠsi - ellei se pŠŠty - ainakin
muuttuu peruuttamattomasti.
Voithan, jos sinua huvittaa, lukea silloisia muistiinpanojani.
Olen niitŠ tŠŠllŠ ajan kuluksi tŠydennellyt. Ne eivŠt ole puhtaita
pŠivŠkirjamerkintšjŠ, pŠivŠykset puuttuvat, eivŠtkŠ ne varmaankaan ole edes
aikajŠrjestyksessŠ. Kuinka paljon sellaiset merkinnŠt kertovat siitŠ, mitŠ
todella tapahtui, ei ole kirjoittajalle juurikaan selvempŠŠ kuin lukijalle.
Toisinaan ajattelen kuten filosofi Schopenhauer, ettŠ ajatukset kuolevat siinŠ
samassa, kun ne saavat sanoiksi, ja ettŠ sama koskee elŠmyksiŠmme. Kokemusten
kuvaaminen on kokemusten kuivaamista. Kirjat ovat kuin kasviprŠssejŠ, ne
sŠilyttŠvŠt tapahtumien nŠkšisyyden, eivŠt niiden ulottuvuuksia saati
ympŠristšŠ.
Nyt pŠivŠ valkenee, olen valvonut melkein aamuun. Katseeni
etsiytyy ennen unta taivaalle, pilvien valoon. Kuka hurskas kirjoittikaan:
ÓTaivashan on kaikkialla, mitŠ muuta kaipaisin.Ó
Hengitykseni
kuuluu. Kun hengitŠn sisŠŠn, soi aina sama korkea sŠvel, etŠisen viulun nuotti,
tai hyttysen hymni aivan korvaa liki. Kun hengitŠn ulos, soratiellŠ vierivŠt
raskaat vankkurit, sellaiset karkeatekoiset maalaiskiesit, joita arvelen
tyšhevosten kiskoneen ennen autojen aikakautta. NŠmŠ ŠŠnet sŠestŠvŠt
olemassaoloani yhtŠ itsepintaisina kuin tietoisuus ajan riennosta. MitŠ
hiljaisempaa on, sen paremmin ne kuulen. Oikeastaan ne juuri antavat minulle
ajan, sen tempon ja fysiologian, sen ottamisen ja antamisen. Hengitysilma, joka
kulkee sisŠŠn ja ulos, on ajan ainetta, se on itse aikaa.
Tyttškoulussa,
kerran vuodessa, voimistelusaliin tuotiin korkea kaappi, johon jokaisen tytšn
oli mentŠvŠ sisŠŠn ensin paljastettuaan povensa. Mutta silmŠ, joka heitŠ
valaisi, ei ollut kiinnostunut heidŠn kypsyvistŠ rinnoistaan. SilmŠlle ne
olivat utua vain, joiden lŠpi se tutkisteli keuhkojen sykkiviŠ kammioita. Joka
vuosi sama lŠŠkŠri toisti samat kŠskyt: - HengitŠ sis-sŠŠŠn! HengittŠ-mŠttŠŠŠ!
Saa poistua!
Silloin
tyttš sai pŠŠstŠŠ irti keuhkoihinsa vangitun ajan ja astua ulos tilapŠisestŠ
sellistŠŠn. Jo niihin aikoihin kiesini kulkivat tien sorassa, vaikka kevyemmin.
Olen
jo noussut, olen saapunut Uuden Anomalistin toimitukseen, vaikka tyšpŠivŠ ei
ole oikeastaan vielŠ alkanut. Olen uupunut yskŠstŠni, joka herŠtti minut
varhain. YskŠ on epŠjŠrjestystŠ,
se sekoittaa ajan rytmin. Ja nyt on taas tammikuu ja syntymŠpŠivŠni, ties
kuinka mones.
SetŠni
kirjoitti kerran muistokirjaani:
On
sydŠmessŠs muistikirjan lehti
ja
joka pŠivŠ siihen merkin piirrtŠt.
SŠ
riemut, surut kirjan lehtiin siirrŠt,
kas
mitŠ koit ja nŠit, kun vuosi ehti
taas
satamaan, ja taas on tammikuu.
Olen
aistivinani keuhkoputkieni sisŠpinnan Šrtyneisyyden, ettŠ ne ovat turvonneet,
ettŠ ne punoittavat.
Rintani pimeŠssŠ pesŠssŠ keuhkorakkulat tuhoutuvat yksi
toisensa jŠlkeen. Kuinka monta niitŠ oikeastaan on? Kuinka monta tarvitaan
elŠmiseen ja hengittŠmiseen? Niin vŠhŠn tiedŠn sisŠlmyksieni herkeŠmŠttšmŠstŠ
tyšstŠ, avaruudesta, jossa verihiutaleet leijailevat, yhŠ kuuman sydŠmen
iskuista.
Kun valmistan kahvia, seuraan samalla katonrajan ikkunasta talvipŠivŠn valkenemista. Sama
elŠmŠn henki, joka kulkee sisŠŠn ja ulos rintani kautta, liikuttaa tuulena tyhjŠŠ keinua vastapŠisen korttelin
leikkipaikalla ja puun alastomia oksia. Niin sen oksat kuin sen juuret, niin
keuhkorakkuloiden haarautumat kuin verisuonistot ja jokien suistot jŠrjestyvŠt
samojen lakien mukaisesti, samoja kuvioita seuraten.
Mietin, miksei keinua ole talveksi viety pois. Mietin, miten
luonnollisesti elimien ja solujen yhteistyš, niiden ŠŠnetšn konsertti jatkuu
sisŠllŠni, minun itseni - saman yhteistyšn tuloksen - tarvitsematta tietŠŠ
siitŠ mitŠŠn, tehdŠ mitŠŠn sen eteen, vain jotta voisin istua tŠssŠ ikkunan
alla kahvikuppi huulillani ja seurata tuulen pyšrimistŠ autiolla pihalla ja
miettiŠ, miksei keinua ole viety talveksi pois.
Ovikello
kilahti niin vaimeasti ja yhden ainoan kerran, ettŠ epŠilin, olinko kuullut
oikein. Mutta avasin oven, ihan varmuuden vuoksi, ja siinŠ seisoi sadetakkiin
vyštetty mies, siistinŠ ja ujona, taustanaan rŠnnŠn taivaisiin ulottuva verho.
Puhuen niin matalasti ja mumisten, ettŠ minun oli pinnisteltŠvŠ kuuloani, hŠn
esitteli itsensŠ ja kertoi olevansa lehden tilaaja.
- Jo ihan mummummum saakka, hŠn kuiskasi.
Toki pyysin hŠnet peremmŠlle ja kehotin hŠntŠ riisumaan
takkinsa.
- Harrastan myšs, hŠn jatkoi ripustettuaan takkinsa hitaasti
ja huolella naulakkoon ja sovittauduttuaan yhtŠ perinpohjaisesti toiselle
toimiston keittištuoleista, vaihtoehtoista mummummumia.
HŠnen hiuksensa olivat hopeaiset ja vastaparturoidut.
Vitivalkeassa paidassaan ja elegantissa kyyhkynharmaassa kokopuvussaan hŠntŠ
olisi voinut kuvitella poliitikoksi tai keskikokoisen teknologiayrityksen
toimitusjohtajaksi. Kenties hŠn olikin jompikumpi, en koskaan pŠŠssyt perille
hŠnen ammatistaan tai virka-asemastaan.
- Se on hyvin kiinnostava mummumhaara, jos niin sopii sanoa.
Oli talvi
silloinkin, minua paleli ja yskitti. Kaipasin toista kahvikuppia. Olin nŠhnyt
raskaita unia kŠŠpišistŠ ja boakŠŠrmeistŠ.
- Anteeksi, en aivan kuullut, mitŠ se vaihtoehtoinen oli.
- Audioteknologiaa, hŠn sanoi.
- Ahaa, sanoin ilman vaatimattomintakaan ahaa-elŠmystŠ.
HŠn katsoi minua odottavasti ja minŠ hŠntŠ. Kun muuta ei
seurannut, jouduin tunnustamaan: - Oikeastaan en aivan tarkalleen tiedŠ, mitŠ
tarkoittaa vaihtoehtoinen audioteknologia.
HŠn kohotti kulmiaan, tŠmŠ harmaaseen pukeutunut
hyvŠkŠytšksinen herra. HŠn oli €Šnien herra, €Šnien herraksi minŠ hŠntŠ kutsun,
ja muistelen hŠntŠ usein. HŠnen oman nimensŠ olen jo unohtanut. HŠn oli yksi
niistŠ monista tuttavuuksista, joita solmin Uuden Anomalistin
toimitussihteerinŠ. HŠn oli yksi heistŠ, kerettilŠisistŠ, monomaaneista, joiden
pŠŠhŠnpinttymŠt jŠivŠt askarruttamaan ajatuksiani.
Ja hŠn sanoi: - €ŠniŠ on kaikkialla, siellŠkin, missŠ niitŠ
ei luulisi mummum. Emme kuule niitŠ, mutta siellŠ ne ovat. Hiljaisimmassakin
hiljaisuudessa.
Kun viulu
soi, mutta tŠnŠŠn pianissimo, tunnen tuoksun. Se on makeanraskas, jopa hiukan
tympeŠ ja erittyy kukasta, syntymŠpŠivŠlahjastani. Ruukustaan se hallitsee
huonetta, katsettani, nenŠŠni. Miten sen trumpettimaiset valkeat terišt ovat
samalla kertaa raskaat ja lŠpikuultavat. Miten ne taipuvat ja keinahtavat, kun
sormi niitŠ hipaisee.
Se saapui tŠnne sisareni ja lankoni mukana, lahjana, mutta
samalla kuokkavieraana.
-
Oletko sinŠ ennen nŠhnyt tŠllaista? MinŠ en enŠŠ muista, mikŠ tŠmŠn nimi on,
Noora sanoi, kun availin silkkipaperia sen ympŠriltŠ. - Ei Arnekaan ole ehtinyt
vielŠ nŠhdŠ sitŠ. EhkŠ te tunnette sen kumpainenkin. Kukkakaupan rouva kyllŠ
mainitsi nimen, mutta minulla oli silloin niin kiire, etten kuunnellut.
-
Jopas on pensas! Arne sanoi.
Tuijotimme
tuota elištŠ. Se oli niin vihreŠ
ja kuutamonvalkea, ettŠ minua huimasi. Sen pitkŠtorviset kukat, joita
oli kymmenkunta, muistuttivat alabasterikoruja. Pari niistŠ oli jo kuihtunut.
NŠin siemenkodat, piikkiset ja pyšreŠt. En ollut koskaan omistanut sellaista
yksilšŠ, mutta olin ihaillut sitŠ kerran kesŠllŠ toisen kaupungin
kasvitieteellisessŠ puutarhassa. SiellŠ se oli talvehtinut kasvihuoneessa ja
varttunut monihaaraiseksi pieneksi puuksi.
- Luulen, ettŠ sitŠ sanotaan pasuunakukaksi tai
enkelintrumpetiksi, sanoin.
- NiinhŠn se
taisi olla! Pasuunakukka! Sen kukat ovat tosiaan kuin pieniŠ torvisoittimia.
- Ne aukeavat illalla, lankoni sanoi. HŠn on
harrastelijapuutarhuri kuten minŠkin, mutta tietŠŠ kasvitieteestŠ paljon
enemmŠn kuin minŠ. - Se on yškukkija. Se tuoksuukin vŠkevimmin yšllŠ. Ja kevŠŠllŠ
sen voi istuttaa suojaiseen ja aurinkoiseen paikkaan.
- Hienoa. MinŠ taidankin viedŠ sen huvilalle, sanoin.
- Mutta kukkakaupassa sanottiin, ettei se talvehdi meillŠ.
SyksyllŠ se tŠytyy ottaa taas sisŠŠn.
-
Hulluruohoksikin sitŠ taidetaan joskus kutsua, Arne sanoi. - Tiesitkšs sen,
Noora?
- Toinko minŠ sinulle lahjaksi hulluruohon? Noora pelŠstyi.
- Ainakin se on hulluruohon sukua.
Arne kumartui ja haisteli kukkaa. HŠnen nenŠnsŠ nyrpistyi.
- Haju ei vŠlttŠmŠttŠ ole miellyttŠvŠ. Ei se tarkkaan ottaen
ole brugmansia, pasuunakukka, vaan datura. TŠmŠn kukat ovat pystyjŠ,
brugmansian nuokkuvat. Tosin ne on joskus katsottu samaksi lajiksi. KyllŠ se on
datura, niin minŠ uskon.
- Miksi sitŠ kutsutaan hulluruohoksi?
- MinŠ luulen, ettŠ daturaa on aikoinaan kŠytetty
noituuteen, Arne sanoi. - Se on
myrkkykasvi. SillŠ on huumaavia ominaisuuksia.
- Voivoi, Noora sanoi, ehkŠ se olikin aivan sopimaton
syntymŠpŠivŠlahja.
- MinŠ pidŠn siitŠ, se on upea, minŠ sanoin. - EihŠn sillŠ
tarvitse ketŠŠn noitua.
Sain taas yskŠnkohtauksen, joka ei tahtonut ollenkaan
loppua. Menin keittiššn juomaan lasin vettŠ, ja kun palasin, Arne sanoi: -
TiedŠtkš muuten, ettŠ tuon kasvin sanotaan tepsivŠn astmaan? Sen myrkky on
lŠŠkettŠ pieninŠ erinŠ. Niin kuin melkein aina on myrkkyjen laita.
- Todellako? Ja miten sitŠ pitŠisi kŠyttŠŠ? Pureskella
tuoreita kukkia? Kuivata ja polttaa? Hauduttaa lehtiŠ teeksi? Pureskella kypsiŠ
siemeniŠ?
- €lŠ minulta kysy. €lŠkŠ mene kokeilemaan, sehŠn voi olla
vaarallista. Kunhan tulin maininneeksi. Jostain muistelen lukeneeni. Unohda se.
Kun Arne ja Noora olivat menneet, nukahdin hetkeksi. Kun
herŠsin, datura oli siinŠ, silmieni edessŠ, kuin unteni vartija. HyvŠ luoja,
millainen pensas. Se paisui elinvoimaa
hetki hetkeltŠ rehevšityen.
PelkŠstŠ mielijohteesta irrotin kasvista yhden siemenkodan
ja murensin se sormissani. Siemenet olivat litteitŠ, hieman uurrepintaisia,
epŠsŠŠnnšllisen kolmiomaisia. Otin huhmaren ja survoin pari siementŠ jauhoksi.
MiksikŠs ei, ajattelin, ihan kokeeksi vain. Kaksi siementŠ oli pieni erŠ minun
mielestŠni, juuri rohdoksi parahultainen. Ja olihan se luonnonlŠŠkettŠ!
Valmistin voileivŠn, viipaloin pŠŠlle tomaattia ja ripottelin niiden pŠŠlle
hieman merisuolaa ja siemenjauheen.
Pureskelin. VoileivŠstŠ lemahtava tuoksu oli vieras, uppo-outo,
en osannut yhdistŠŠ sitŠ minkŠŠn muun kasvin tuoksuun. Raikas se ei ollut kuten
monet yrtit, pikemminkin epŠmŠŠrŠisellŠ tavalla tunkkainen. Mutta voitin
vastenmielisyyteni, pureskelin ja nieleskelin. Pian sen jŠlkeen uneliaisuus
valtasi minut uudelleen; riisuuduin, panin maata.
Viulu vingahti, rattaiden pyšrŠt rahisivat sorassa. Tulin
taas tietoiseksi nŠistŠ ŠŠnistŠ. Suuni tuntui kuivalta, mutta vaivuin helposti
uneen ilman pahempia yskŠnkohtauksia. EnsimmŠisen kerran vuosikausiin minulla
oli lapsuudestani tuttu tunne juuri ennen nukahtamista: ikŠŠn kuin ajaisin
hiukset liehuen vinhasti pyšrivŠssŠ karusellissa makuuasennossa, ympŠri ja
ympŠri. Pidin siitŠ tunteesta kuten olin lapsenakin pitŠnyt.
Vain kerran aamuyšllŠ herŠsin vaikutelmaan, ettŠ joku seisoi
sŠngyn jalkopŠŠssŠ valkeassa mekossa. Mutta en ehtinyt pelŠstyŠ ennen kuin
ymmŠrsin, ettŠ se oli vain tuo korkea kuutamokukka, joka vartioi lepoani.
Ja taas karuselli pyšrŠhti huimaten kŠyntiin.
Huone oli
niin matala, ettŠ minunkin pituiseni ihminen kŠveli siellŠ vaistomaisesti
hiukan kumarassa. Lattia oli maalaamatonta betonia. Patteri oli kuuma syyskuun
alusta toukokuun loppuun, eikŠ sitŠ voinut sŠŠtŠŠ. Jos vaivautui pesemŠŠn katonrajan ainoan ikkunan kapeat
ruudut, ne olivat yhtŠ pšlyisiŠ jo parin pŠivŠn kuluttua pesusta. Ikkuna antoi
koilliseen, kapealle asfalttitasanteelle, jonne kirjapainon tyšntekijŠt
pysŠkšivŠt autonsa. Kahden tiilimuurin vŠlistŠ nŠin sentŠŠn kaistaleen
vastapŠisen talon pihaa, koivun ja keinun. Ilma ei ollut hyvŠŠ tŠssŠ huoneessa,
joka oli kerran toiminut pšlykapselien varastona. Se ei ollut keuhkoparoilleni
onneksi.
Mutta
siellŠ Uutta Anomalistia toimitettiin.
PŠŠtoimittaja ja lehden perustaja oli entinen luokkatoverini
Markus, jota lapsesta saakka kutsuttiin Markiisiksi, ehkŠ siksi, ettŠ hŠntŠ
koulussa pidettiin omituisena ja hieman hienostelevana. Kun Markiisi ehdotti
minua toimitussihteeriksi, Uuden Anomalistin aihepiiri oli minulle entuudestaan
tuntematon, ja epŠilin omaa sopivuuttani sellaiseen toimeen.
- KyllŠ sinŠ aklimatisoidut, Markiisi sanoin.
Olihan se pakko. Varsin nopeasti tutustuin anomalioihin,
outoihin tapauksiin ja ns. salatieteisiin, yliluonnolliseen, paranormaaliin ja
mitŠ moninaisimpaan toisinajatteluun ja "vaihtoehtoisuuteen", sanalla
sanoen enimmŠkseen roskaan.
"Me uskomme, toivomme salaa, ettŠ ihmeiden aukeisi
vuoÉ" TŠtŠ lukijoiden ikiaikaista toivetta Uusi Anomalisti epŠilemŠttŠ
pyrki ruokkimaan.
Toisinaan kaiken sen marginaalisen, joutavan, ehkŠ
vahingollisenkin seassa vilahti jotain varteenotettavaa, jotain, mikŠ
mahdollisesti viittasi todellisuuteen eikŠ vain pŠŠnsisŠisiin houreisiin. Miten
erottaa ne toisistaan, sitŠ ei kukaan kertonut. Voi vain aavistella, ettŠ
marginaalista on joskus mahdollista siirtyŠ leipŠtekstiin, pseudotieteen
vyšhykkeeltŠ kunniallisen tiedeyhteisšn piiriin.
Lehti julkaisi uutisia ja artikkeleita kaikkinaisista
paranormaaleista ilmišistŠ, aistien ulkopuolisesta havaitsemisesta, magiikasta
ja okkultismista, millennialismista, katastrofismista, profetoinneista ja
ennustuksista, astraalimatkoista, demonologiasta, kryptozoologiikasta,
kanavoinnista, kaukonŠkemisestŠ, kiropraktiikasta, holistisista ja
holograafisista ihmiskŠsityksistŠ, kundaliinista, reikista ja shamanismista,
numerologiasta, jŠlleensyntymŠterapiasta, mustista helikoptereista,
Mkultra-dokumenteista, Illuminatista, spontaanista inhimillisestŠ syttymisestŠ,
goottilaisen alakulttuurin ilmišistŠ, poltergeisteista, varjon veljistŠ,
aaveista ja voodoosta. Muun muassa.
KysymyksiŠ ja vastauksia-palstalla saatettiin kysellŠ
psykotroonisen generaattorin rakennusohjeita tai tiedusteltiin, kuinka
Kirlian-kuvaus onnistuu kotioloissa, mistŠ lŠhdeteoksista saisi parhaiten
tietoa alkemian perusteista jne.
Silloin tŠllšin julkaisimme myšs uutisia ilmestymisistŠ ja
ihmeistŠ, stigmoista ja verta vuotavista kuvapatsaista.
Sen sijaan Markiisi ei halunnut Uuteen Anomalistiin mitŠŠn
suoranaisesti spiritualismiin,
yliluonnolliseen kirurgiaan, henkiparannukseen tai ufologiaan liittyvŠŠ.
Mutta rajankŠynti oli vaikeaa eikŠ se aina onnistunut.
MeillŠ oli myšs paranoiasivut, parafysiikkasivut,
psykoparasivut ja bioparasivut. Paranoiasivuilla kiisteltiin hallitusten
vŠitetyistŠ peiteoperaatioista, viranomaisten juonitteluista ja
kansainvŠlisistŠ konspiraatioista. Parafysiikka ja vaihtoehtoinen teknologia
oli lehdessŠ edustettuna parillakin aukeamalla. NiillŠ palstoilla lukija sai
tutustua suhteellisuusteorian vaihtoehtoihin, vapaaseen energiaan,
aikamatkustukseen, antimateriaan, kylmŠfuusioon ja kryoniikkaan.
Psykoparaosastossa viitattiin sellaisiin tieteenhaaroihin
kuin orgonomia ja transpersoonallisuuspsykologia, bioparapalstalla keskityttiin
vaihtoehtoisiin evoluutioteorioihin, joita on lukuisia, sopii uskoa,
kryptideihin, vesiapinahypoteesiin ja exobiologiaan.
Lehden tilaajakunta paisui parin vuoden aikana
kaksinkertaiseksi, mutta pŠŠtoimittajan ja toimitussihteerin piti yhŠ selvitŠ
kaikesta kahden.
Ajan myštŠ Markiisi alkoi sysŠtŠ yhŠ enemmŠn tehtŠviŠ
toimitussihteerille, minulle. SŠhkšpostilaatikossa saattoi aamuisin olla
kymmeniŠ viestejŠ ja kirjoituspšydŠlle kasautui epŠmŠŠrŠistŠ aineistoa, sekŠ
lukijoiden kirjeitŠ ettŠ englannin-, ranskan- ja saksankielisiŠ
lehtiartikkeleita.
Opin kŠyttŠmŠŠn luontevasti sellaisia kŠsitteitŠ kuin
"vŠrŠhtelytaso", "bioenergia" tai "kenttŠ". Monet
termeistŠ oli lainattu uudesta fysiikasta tai tietoteknologiasta. Opin
minkŠlaisia olentoja ovat Nguoi Rungit ja ettŠ ektoplasma oli ŠllšttŠvŠn
nŠkšistŠ limaista materiaalia, jota edellisen vuosisadan vaihteessa pursusi
meedioiden suusta ja korvista.
Markiisi kŠvi harvoin toimituksessa, mutta minŠ jouduin
istumaan siinŠ kellariloukossa kuusikin tuntia pŠivŠssŠ. Yritin tehdŠ oloni
viihtyisŠmmŠksi. Levitin betonilattialle rŠsymaton ja toin toimitukseen
kirpputorilta lšytŠmŠni nojatuolin, jonka vakosamettipŠŠllinen oli rikki. Kun
sen peitti huovalla, se nŠytti siistiltŠ ja kutsuvalta. Toin vielŠ
kirjoituspšydŠlle vihreŠkupuisen pšytŠlampun ja ikkunalaudalle
pŠivŠnvalolampun. Sen valossa kasvatin paria Phalaenopsis-orkideaa.
EnsimmŠinen anomalistitalvi oli erityisen pimeŠ, lunta ei
satanut, vain jŠŠtŠvŠŠ tihkua. Kuitenkin tunnustan, ettŠ minua miellytti
silloin ja miellyttŠŠ vielŠkin keskitalvi, jopa lumetonkin, kaikkein synkein
kausi. Se on kuin tasku, jonne kŠtkeytyŠ. Talvi nŠet tarjoaa erŠŠn parhaista
illuusioista, sen ettŠ aika voisi seisahtaa. Ellei mikŠŠn kasva, kuki eikŠ
kukoista, mikŠŠn ei myšskŠŠn kuihdu.
Talvisin kaupunki on lŠsnŠ ja todellisempi kuin muina
vuodenaikoina. Ikkunoiden, autojen, liikkeiden, teattereiden valot kertovat lŠsnŠolosta,
kaltaisistani. Kun ne kalpenevat auringon kiertyessŠ korkeammalle, kun
kasvukausi alkaa ja kesŠ vihdoin koittaa, melkein unohdan ihmiset ja keskityn
vegetatiiviseen elŠmŠŠn, itujen, versojen, nuppujen hiljaiseen ja silti
kiihkeŠŠn maailmaan.
Mutta siellŠ, silloin, lyhyet pŠivŠt toistuivat kuin ne
olisivat yksi ja sama pŠivŠ, ja
mekin kertasimme sitŠ mitŠ eilen teimme.
Ei seesty pŠŠni pŠŠllŠ.
Tuo vanhat pilvet pŠivŠ uus.
Ja joka pŠivŠ tŠŠllŠ
on pieni ikuisuus.
Elimme
talven ikuisuutta kuvitellen pysyvŠmme samoina, vŠlttŠen nŠkemŠstŠ sitŠ, mikŠ
muuttui.
Samaa
vŠriŠ olivat matala hopeainen taivas, €Šnien herran puku ja hŠnen hillitty
ŠŠnensŠ.
-
Anteeksi, mutta voisitteko selittŠŠ hiukan tarkemmin siitŠ vaihtoehtoisesta
audioteknologiasta, sanoin aavistuksen kŠrsimŠttšmŠsti. - Olen ollut tšissŠ
tŠŠllŠ toimituksessa vasta muutaman viikon. Niin ettŠ on tietysti paljon alaan
liittyviŠ tŠrkeitŠ asioita, joista en ole koskaan kuullut.
- Vaihtoehtoinen audioteknologia tarkoittaa sellaisten
ŠŠnien paljastamista, joita ihmiskorva ei yleensŠ mummum, €Šnien herra selitti
ystŠvŠllisesti mutta yhŠ hyvin pienellŠ ŠŠnellŠ.
Minua rasitti. Tunsin tarvitsevani juuri silloin
vaihtoehtoista audioteknologiaa ottaakseni vastaan tŠmŠn miehen viestin.
- €ŠniŠ on kaikkialla, siellŠkin, missŠ niitŠ ei luulisi
mummum. Hiljaisimmassakin hilaisuudessa.
- EpŠilemŠttŠ, sanoin. - Mutta arkielŠmŠ olisi kovin
rauhatonta, jos kuulisimme ne kaikki. On varmaankin tarkoituksenmukaista ja
onneksi meille, ettŠ ihmiskorva erottaa vain juuri niin paljon kuin erottaa.
- Aivojen
tehtŠvŠ on tietysti mummum, hŠn myšnteli.
- Kaikkeahan ne eivŠt toki voi vastaanottaa. Mutta kuulomme mummummum
harhauttaa meidŠt uskomaan, ettŠ mitŠŠn muuta ei olekaan kuultavissa. Sama
pŠtee tietysti myšs muihin aisteihimme, jopa mummummum.
HŠnen ŠŠnensŠ aleni niin kuulumattomaksi, ettŠ minun oli
jŠlleen keskeytettŠvŠ: - Anteeksi, en kuullut.
-- jopa jŠrkeemme ja tietoomme, hŠn toisti. - EmmehŠn voi
lainkaan tietŠŠ, mitŠ emme tiedŠ! Emme voi sitŠ edes arvata!
- SiinŠ olette oikeassa, sanoin. Oikeastaan se oli minulle
uusi ajatus kaikesta yksinkertaisuudestaan huolimatta.
- Ja kuitenkin olemme niin vakuuttuneita siitŠ, ettŠ
tiedŠmme jotain oleellista mummummum mum mummummum.
- Anteeksi? HŠn todella koetteli kŠrsivŠllisyyttŠni.
-- jotain oleellista universumin laeista ja
sŠŠnnšnmukaisuuksista, hŠn sanoi.
- Emmekš sitten tiedŠ?
- YhtŠ ja toista, epŠilemŠttŠ. Mutta todellisuus ei rajoitu
tuntemaamme maailmaan. Ja toisinaan olisi mummum tai ainakin mummum kuulla
vŠhŠn enemmŠn kuin normaalisti kuulemme, hŠn jatkoi. - Se avartaa kummasti ihmisen mummummum. SitŠ silmŠllŠpitŠen
minŠ olen kehittŠnyt mummummum mummum mummummum.
- Anteeksi?
- Hiljaisuuden ŠŠnien paljastajan.
- MikŠ se on? minŠ kysyin.
- Hyvin yksinkertainen laite, hŠn vastasi. - Minulla on
kasettinauhuri, jonka hyvin heikkokin ŠŠni aktivoi nauhoittamaan. Panen sen
tyhjŠŠn huoneeseen, kun lŠhden tšihin. Huoneeseen ei ole mummummum---.
- Anteeksi?
-- ei ole avainta muilla kuin minulla itsellŠni. Viime
vuonna annoin mummummum huoneen seinŠt. Kun palaan tšistŠ, kuuntelen nauhan.
- Joka pŠivŠkš?
- Joka pŠivŠ. SiitŠ on jo tullut mummummum.
- Anteeksi?
-- tottumus. Mutta aina ei tietenkŠŠn ole mitŠŠn
kuunneltavaa.
- Mutta tarkoitatteko, ettŠ joskus olette kuullut jotain
erikoista? €ŠniŠ tyhjŠstŠ ja lukitusta huoneesta?
- Varmasti, useinkin. Toisinaan kuuluu kuin mummumpesŠn
surinaa, joskus luulisi, ettŠ suuritehoinen kone kŠynnistetŠŠn. Toisinaan taas
kuin jokin mummummum.
- Anteeksi?
-- kuin jokin kulkuneuvo vuoroin hidastaisi, vuoroin
kiihdyttŠisi.
- Vai niin, sanoin.
- Hm. Kovasti mielenkiintoista. Ajattelitteko ehkŠ kirjoittaa Uuteen
Anomalistiin artikkelin tŠstŠ ilmišstŠ?
- MiksikŠs ei? sanoi €Šnien herra. - Se oli ajatukseni.
Mutta ei ole syytŠ mummummum pelkŠstŠŠn tŠhŠn ilmiššn. Vaihtoehtoinen mummummum
on tietenkin paljon muutakin. Se voi paljastaa meille aivan mummum asioita
universumista ja ihmiselŠmŠstŠ.
- Niinkš?
- EhkŠ olette kuullut instrumentaalisesta mummummum?
- Anteeksi?
-- intrumentaalisesta transkommunikaatiosta.
- Valitettavasti en.
- Tai tohtori Konstantin Raudivesta ja hŠnen mummummum.
- Anteeksi?
- - ja hŠnen goniometristaan.
- En siitŠkŠŠn, ikŠvŠ kyllŠ.
HŠn nŠytti tyytymŠttšmŠltŠ.
- No ehkŠ kuitenkin EVP:stŠ?
- Ei ole minulle tuttu, sanoin jo perin kiusaantuneena
omasta sivistymŠttšmyydestŠni. -
Ellette tarkoita eversti evp:tŠ.
- EVP tarkoittaa elektronista ŠŠni-ilmištŠ, hŠn
kŠrsivŠllisesti selitti.
- TŠllŠ alalla oppii nŠkšjŠŠn joka pŠivŠ uusia asioita.
- EVP-ŠŠnet kestŠvŠt tyypillisesti vain mummum tai pari ja
ovat vaivoin kuultavissa. YleensŠ tŠytyy kŠyttŠŠ hyviŠ mummummum ja
harjaannuttaa mummummum pystyŠkseen erottamaan ne.
Lakkasin kuuntelemasta hŠntŠ jossain vaiheessa, vŠsyin ja
rasituin niin. Oli kovin tyšlŠstŠ pinnistellŠ lakkaamatta kuuloaan, vaikka
epŠilemŠttŠ se, mistŠ hŠn puhui, oli kummallista ja minulle uutta ja sikŠli
kiinnostavaakin.
- HyvŠ on, sanoin keskeyttŠen vihdoin epŠkohteliaasti hŠnen
muminansa. - Mainiota. Jospa sovittaisiin, ettŠ te kirjoitatte pienen
artikkelin nŠistŠ aiheista. Kokeeksi. Emme voi tietenkŠŠn taata, ettŠ se
julkaistaisiin. Sanotaan vaikka ensi numeroon. Dead line on maaliskuun alussa.
- Mummum! hŠn ŠŠnsi nŠkšjŠŠn tyytyvŠisenŠ. - NŠkemiin.
Mummum mum!
- Anteeksi?
- Oli hauska tutustua, kuiskasi €Šnien herra kadoten ŠŠneti
talvipŠivŠn kelmeyteen.