Sekaannuksen tila, jossa täällä kaupungilla usein liikun, saa minut muistamaan ja kaipaamaan jotakin. Muistan radion, jonka paikka oli matalalla palisanterthyllyllä ikkunasyvennyksessä. Istuskelin usein pitkiäkin aikoja lattialla radion edessä ja kuuntelin.
Mutta niin tapahtui vain silloin kun sain olla huoneessa yksikseni. Kun muut lapset tulivat radion luo, minä löysin muuta tehtävää, sillä en välittänyt satutunnista en uetokilpailuista enkä urheiluselostuksista. Miksi siis kuitenkin viivyin vääntelemässä radion nappuloita ntin kauan, etta äiti usein kiivastui ja tuli kieltämään minua?
Radion vieressä kasvoi suuressa saviruukussa Kristuksen kärsimyskruunu ja kuunnellessani hypistelin mielelläni sen tukevia piikkejä; ne olivat kiiltävät ja ihmeen terävät, kovat kuin luu.
- Sieltähän ei kuulu muuta kuin kohinaa, sanoi vanhempi veljeni, joka astui huoneeseen. - Anna kun minä yritän.
Ja hän kumartui vastaanotumen yli ja sääti pystysuoran osoittimen sellaisen aseman kohdalle, joka lähetti musiikkia tai urheiluselostuksia tai uutisia.
- Tätäkö sinä halusit kuulla? veli kysyi, ja kohteliaisuudesta veljeäni kohtaan ja päästäkseni pikemmin rauhaan minä vastasin: - Sitä juuri.
Mutta ken veli oli mennyt, käännyin takaisin himmeästi hehkuvan osoitintaulun puoleen ja kuljetin punaista viivaa läpi kaikkien Euroopan kaupunkien. Minä kuulin niiden sorisevan ja laulavan, mutta niiden kutsu ei liikuttanut minua. Vaikka en ymmärtänyt niiden kaukaisia kieliä, tiesin, että niillä sanottiin aivan samoja asioita kuin omalla kielellämme, ja siihen aikaan epäilin, ettei silla voinut sanoa mitään ehdottoman tärkeää.
Sen tähden juuri en pysähtynyt yhteenkään suurista kaupungeista vaan tarkensin osoittimen radioasemien väliseen tyhjyyteen, mistä kukaan ei lähettänyt mitään. Näille seuduille, jotka olivat autioita ja tiettömiä kuin tähtien välit, palasin yhä uudelleen. Kun samoilin niiden koskemattomuudessa, tunsin löytöretkeilijän onnea, ja minut lumosi herkeämätön humina, joka kohosi höyrynä niiden nimettömiltä ulapoilta. Se erittyi vastaanotumesta tasavahvuisena, taajuudeltaan lähes muuttumattomana säteilynä, joka toi mieleen meden ja tuhansien kimalaisten asunnot. Se huojui edessäni kuin verho ja tanssiva pöly, se oli lakkaamatonta tapahtumista eikä kuitenkaan mikään siinä muuttunut.
Harhailin silloin metsässä, rauhallisena ja yksin. Kieli, jota kuuntelin, oli niin tulvillaan merkitystä, että kerran tunsin jopa sisälmyksieni keskeyttävän työnsä paremmin ymmärtääkseen.
Jos minulta olisi silloin kysytty: - Mutta mitä se sitten tarkoittaa? en olisi vastannut. Sillä enhän olisi voinut sanoa muuta kuin: - se tarkoittaa kaikkea, ja omissa korvissanikin sellainen vastaus olisi kuulostanut järjettömältä.
Kuitenkin asia oli juuri niin. Pauhu, joka houkutteli minua, oli kaikkien kielten ja kaikkien äänien kimara.
Saman myrskyn olen kerran kuullut heräävän muuallakin. Silloin minulla oli kuumetta ja seisoin rivissä koulun pihamaalla. Heikotus sai silmäni mustumaan ja huimaus löi minut maahan. Mutta en tuntenut kohtaavani tantereen soraa, sillä korvissani ja veressäni paisui kohisten sellainen äänten paljous ja imu, että sukelsin siihen päistikkaa kuin mereen ja siinäkin eli yhtä aikaa "kaikki".
Mutta silloin tällöin kun kuuntelin radion kohinaa, saatoin erottaa siitä ja kutsua luokseni yksittäisiä ääniä. Aina se ei onnistunut, mutta joskus minun tarvitsi vain kuulostella, ja kuiskaus tai sävel irtosi äänipilven uheydestä ja jäi huojumaan etualalle. Mutta mikään, mitä kuulin, ei ollut yksiselitteistä, niin että usein minulle tuli mielihalu repäistä pauhina syrtään kuin se olisi ollut esirippu. Sehän ei ollut mahdollista: äänet syntyivät ja elivät vain tuossa sumussa, ja jos se hälveni, "kaikki" hajosi heti kuolemanhiljaisuuteen.
Mutta jonain päivänä voin kuulla lokkien kirkuvan karikon yläpuolella ja toisena junat syöksyivät eteenpäin. Se tapahtui hyvin kaukana, ja myönnän että pelkäsin hieman.
Kaikki hulmusi ja muuttui, jotain tapahtui lakkaamatta. En suinkaan voinut vaikuttaa kuin hiukkasen verran siihen mitä syntyi ja kuoli radion kaiutinta peittävän tyynen kankaan takana. Eräät tapahtumista olivat hirveitä: maanjäristyksessä tuhoutuvia kaupunkeja, attentaatteja, luhistuvia tähuä. Purkaus synnytti uuden purkauksen, loputtoman räjähdyksen kaiku ei tuntunut milloinkann heikentyvän. Oli niin kuin olisin kuullut etäältä itse aineen syntyvän.
Silloin sormeni tapailivat taas kaktuksen okaa ja puristivat tiukasti sen terävintä kärkeä, joka oli lujuudessaan neulaa lämpimämpi, elävä, vakaa.
Kerran muistin vastaanotumen edessä, että minulla oli sydän, ja että teinpä mitä hyvänsä, tuo sydän löi ja löi, herkeämättä. Ja kuin vastauksena kantautuivat rajumyrskyn läpi toisen sydämen iskut, kumeat, täsmälliset ja itsevarmat. Silloin jäin katsomaan kangasta, joka kätki taakseen kaiuttimen, mutta se ei huokunut kuten oman rintani, ei värähtänytkään.
Tai muistin nimen, joka kerran annettiin minulle, ja samassa minua kutsuttiin sillä nimellä, mutta niin kaukaa, etten olisi ikinä ehtinyt perille, vaikka olisin lähtenyt siinä paikassa kulkemaan.
Ja kun astiat helisivät keittiössä, istuin jo pöydän ääressä kuten muut.