Mato nimeltä C. elegans


Merentutkijat tietävät kertoa, että oudot syvänmeren putkimadot voivat elää jopa 250-vuotiaiksi. Ne elävät pitempään kuin mikään muu selkärangaton eliö.
    Nuorena lääketieteen opiskelijana Lucia tu tki opinnäytteenään matoja, jotka näyttivät kovin vaatimattomilta, mutta joilla oli hieno tieteellinen nimi: Caenorhabditis elegans. Oikeastaan hän toimi vain avustajana laboratoriossa, jossa tutkittiin näiden matosten solukuolemaa. Solukuolemaa ni mitettiin käsitteellä apoptosi. Toisin kuin meren syvänteissä elävät kaukaiset sukulaisensa nämä eliöt olivat hyvin lyhytikäisiä.
    Lucia tiesi, että jokaisen yksilön kuolinaika määräytyi jo solujen syntyhetkellä. Jokainen mato ja sen 959 solua tuhoutuisivat vain noin yhdeksän vuorokauden ikäisinä.
    Minkälainen eliö on C. elegans? Se on noin millimetrin pituinen läpikuultava, sylinterinmuotoinen matonen. Mato elää lauhkeissa ilmastoissa sekä vedessä että maalla ja etenkin lahoavassa kasvillisuudessa. Se esiintyy sekä itsenäisenä että parasiittina. Caenorhabditis elegans syö mikrobeja ja kuuluu nematodien lahkoon. Sukupuolia madolla on kaksi, toinen niistä on hermafrodiitti, joka hedelmoittää itse itsensä, toinen on urospuolinen. Silmiä madolla ei ole, mutta s en päässä on aistinsoluja, joilla se voi tuntea, haistaa, aistia lämpötilan ja valaistuksen muutokset.
    C. elegansilla ei ole mitään gastronomista tai taloudellista merkitystä ihmiselle. Kukaan ei syö niitä, kukaan ei myy niitä.
    Onko maailmassa yksinkertaisempaa oliota, onko merkityksettömämpää eläjää kuin C. elegans?
    Ja kuitenkin tämä matonen oli ollut lukuisten kansainvälisten konferenssien pääteema. Ympäri maailmaa sadat tutkijat viettivät Lucian tavoin huomattavan osan arvokasta inhimillistä elämäänsä sellaisen matopahasen pariss a ikään kuin se voisi tarjota heille jotain parempaa kuin omien lajitoverien seura. Ja usein se tarjosikin.
    Miksi tutkistella sellaista mitättömyyttä? Siksi, että matoa oli niin helppo tutkia, koska se oli niin yksinkertainen ja koska sen ruumissa oli vain 959 solua. Siksi, että madon elämä oli niin lyhyt, mutta ennen kaikkea siks i että C. elegans muistutti kaikessa arvottomuudessaan ällistyttävän monessa suhteessa ihmistä.
    C. elegans kävi läpi monimutkaisen kehitysprosessin alkiosta aikuiseksi, silläkin oli jonkinmoiset aivot, se pystyi jopa oppimaan yhtä ja toista, se lisääntyi, tuotti spermaa, munia ja jälkeläisiä. Se rappeutui ja lopulta kuoli..
    Pieni mato opetti isoja asioita.
    Toiset tutkijat selvittivät kysymystä: Miksi madot tarvitsevat kolesterolia? Jotkut askaroivat sen hiilihydraattiaineenvaihdunnan parissa, toiset tutkistelivat ruoan kulkeutumista elegansin suolessa tai sitä, miten solu ankkuroi tuu ja kehkeytyy elimeksi. Mutta Lucian ryhmää kiehtoi matojen ikääntymisen neurobiologia.
    Niiden elämänjuoksu ei pääpiirteissään suurestikaan eronnut ihmisen elämänkaaresta, vaikka ennaltamääräytyneisyyden aste olikin toinen. Eiväthän ihmisen solut seuranneet yhtä täsmällisesti viitoitettuja kehityspolku ja kuin C. elegansin eikä hänen kuolemansa ollut yhtä ennustettavissa.
    Toisinaan kun Lucia katseli madon päätä, pientä pullistumaa, jonka vain huolellinen tarkkailija erotti hännästä, hän ajatteli, että yksilöitä ne eivät sentään olleet. Jos kahden eri petrimaljan yksilöt olisi vaihdett u keskenään, olisiko hän huomannut mitään eroa? Vähäisiä eroavuuksia sentään oli, samentumia tai täpliä eri kohdissa matojen läpikuultavuutta, pieniä sävyeroja.
    Mutta mikä Lucia oli sanomaan, etteivät ne olleet yksilöitä? Hänelle ne eivät näyttäneet yksilöitä, mutta näyttämisestähän ei ollutkaan kysymys. Ei sellainen ominaisuus ole ulkopuolisen tarkkailijan arvioitavis sa. Näyttävätkö kaupungin kauppakaduilla ruuhka-aikaan tungeskelevat kuluttajat yksilöiltä? Maan ulkopuolisen havainnoijan näkökulmasta, kenties myös talvikimalaisen mielestä, heidän eronsa vaikuttaisivat yhtä olemattomilta kuin matojen sävye rot, täplät ja samentumat.
    Kului muutama päivä, kului yhdeksän päivää, ja nematodi liikkui yhä laiskemmin, reagoi hitaammin kuin ennen. Sen vanhuus oli koittanut. Eikä mennyt montaakaan tuntia ennen kuin sen ruumis virui liikkumatta maljan pohjalla.< br>     Ruumisko? Eikö ollut epätäsmällistä väittää, että madolla on ruumis? Mato oli oma ruumiinsa, toisin kuin ihminen. Vai oliko ihmisen laita toisin? Vallitsihan näkemys, ettei madolla ja ihmisellä ollut siinä suhtee ssa mitään periaatteellista eroa, mutta Lucian maailmankuva oli hieman erilainen.
    Madolla ei ollut minuutta, niin Lucia ajatt eli. Madon kuolema oli tavallaan olematon ilmiö. Mutta ihminen oli minä, ja pelko minuuden menetyksestä antoi kuolemalle sen merkityksen ja totisuuden. Silti Lucia myönsi, että ennen pitkää ja eräässä hyvin oleellisessa merkityksessä tutkijoide n ja heidän tutkimuskohteidensa kohtalot yhtyisivät. He olivat kuluttaneet niin monta vuotta maan matosten parissa ja kerran heistä tulisi niin kuin vanhassa virsikirjassa sanottiin “matoin eväs”.
    
    
Mikä maasa mateleepi, käveleepi,
    Maaksi muuttua pitääpi.
    Mikä puusa piiskuttaapi, kuiskuttaapi,
    Puusta pudota pitääpi.
    
Luciankin kuoleman hetki oli selvillä, oli ollut jo pitkään, kenties todellakin syntymästä saakka. Hänen solunsa tiesivät sen, mitä hän itse ei tiennyt.
    Hänen kuolemansa syyt olivat olemassa synnynnäisinä ja perittyinä heikkouksina, alkuun näkymättöminä virheinä, jotka vähä vähältä kasvoivat ja liittyivät toisiinsa. Hänen näennäisesti tuoreen ja terveen olemuksens a soluissa ja solujen sisällä kuolema suoritti omaa tehtäväänsä rauhallisesti ja kiirehtimättä mutta voitonvarmasti. Eikä se tehnyt työtään ainoastaan hänen sisällään vaan myös hänen ulkopuolellaan, sellaisina ympäristön rasitteina, jo ita jokainen uusi päivä vääjäämättä lisäsi kuormaan. Oli mahdollista, että jokin äkillinen onnettomuus jouduttaisi hänen lähtönsä päivää, niin että se tapahtuisi jo ennen salaisesti sovittua hetkeä. Sisäiset ja ulkoiset syyt vehkeiliv ät yhdessä hänen päänsä menoksi. Se tarkoitti, että aika ja kuolema olivat aina samalla puolella.
    Kohtaisiko kuolema hänet sisältä vai yllättäisikö se ulkoapäin? Kuolemako muka? Aivan yhtä hyvin Lucia olisi voinut sanoa: elämä. Sillä elämästähän ja sen ominaisuuksista oli kysymys, yksinomaan elämästä.
    Kauan sen jälkeen kun Lucia oli lakannut työskentelemästä C. elegansien parissa, hän kuuli uusista tutkimustuloksista. Noiden matosten elinikää oli onnistuttu vähäisen mutaatiomäärän avulla pidentämään dramaattisesti noin yhdeksästä päivästä aina kahteen kuukauteen. Millään muulla lajilla ei ollut päästy yhtä vaikuttaviin tuloksiin.
    Siksi Pakastamon toimitusjohtaja Baskerville liitti luentoihinsa mammuttien rinnalle myös pikkuruiset Caenorhabditis elegansit. Niiden luvuton suku luikersi todistamaan kaikkialta maan povesta ikuisen elämän mahdollisuutta.