Mehiläispaviljonki
 

Tässä kaupungissa on vähän vanhoja rakennuksia. Useimmat talot puretaan uuden tieltä jo kauan ennen kuin ne ehtivät täyttää ensimmäisen vuosisatansa. Yksi kaupunginosamme tiilitalo, edellisen vuosisadan alussa rakennettu, säästyi kuitenkin pitkään purkajilta. Aikoinaan kaksikerroksisessa talossa toimi Sielullisesti sairaiden tukiasema ja sen jälkeen, parin talvikauden ajan, juoppojen yömaja. Lauta-aita, joka ympäröi taloa vuosikymmeniä, purettiin kauan ennen kuin itse talo, mutta kadunvarren vaahterat varjostivat sen ikkunoita viimeiseen saakka. Kun takapihan syreenit ja kanukkapensaat kukkivat, raskaista tertuista varisi hiekalle violettia ja valkeaa.

Harva kaupunkilainen muistaa enää rakennusta ja sen menneisyyttä. Kaikki sielullisesti sairaat, joita talossa ennen hoidettiin, ovat jo kuolleet, nekin poikkeustapaukset, jotka sitä ennen onnistuivat tervehtymään. Edesmenneet ovat myös heidän hoitajansa ja juopot, jotka yöpyivät talossa pahimmilla pakkasilla, raitistuneena ei yksikään heistä.

Kaupungissa ei ole nykyään lainkaan sielullisesti sairaita eikä juoppojakaan, on vain mielenterveys- ja päihdekuntoutujia sekä kaksoisdiagnoosiasiakkaita.

Rakennuksen annettiin rapistua pitkään, mutta silti se oli uusia taloja kauniimpi vallankin iltaisin, kun laskeva päivä paistoi tiiliseinien patinaan. Kahta samanlaista tiiltä et nähnyt, jokainen tiili oli oma maisemansa, ja niiden sävyt, rosot ja kolot paljastuivat parhaiten illan vinossa valossa. Silloin vaahteranlehdet langettivat seinille ja maahan varjokämmeniä, jotka hapuilivat pihan viilenevällä hiekalla sinne tänne kuin kadonnutta avainta etsien.

Sen jälkeen, kun juoppojen yömaja lakkautettiin, taloa alettiin kutsua Seurojen taloksi. Kaupunki omisti rakennuksen ja peri pientä vuokraa seuroilta ja yhdistyksiltä, jotka kokoontuivat siellä. Sitä paitsi harrastajateatteri Sydän & Maksa vuokrasi talon kellarikerrosta ja katutasolla toimi Pornopuoti Hekuba.

Kellarikerroksessa oli myös pieni asunto, hellahuone, jossa aikoinaan asui Sielullisesti sairaiden tukiaseman vahtimestari. Myöhemmin siellä pitivät majaa entinen diakoni, Siegbert, ja hänen hybrottinsa.

Minä lienen ainoa, joka kutsuin rakennusta Mehiläispaviljongiksi. Minkäkö vuoksi? Kerran kesällä osuin kävelemään toisen kaupungin rantakadulle. Pysähdyin katsomaan yli valkoisen puuportin tuntemattomaan puutarhaan. Minua kiinnosti pärekattoinen, hopeaiseksi harmaantunut kapea ja korkea hirsimökki, jonka kaltaista en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Sen seinissä oli kahdessa kerroksessa tiheinä riveinä pieniä ruuduttomia ikkuna-aukkoja.

Ihailin rakennusta. Kysyin, mikä sen tarkoitus oli. Minua valistettiin, että se oli mehiläispaviljonki. Parvet pääsivät lentämään sisään pienistä ikkunoista ja mehiläishoitajan oli helppo kerätä hunaja sisäkautta. Mutta mitään liikettä ei paviljongin liepeillä enää näkynyt, se oli ollut autio jo vuosia. Mehiläishoitaja oli kuollut eivätkä nuo ahkerat, puhtaat, hurskaat siivekkäät enää säilöneet siellä mettänsä.

Vanha tiilitalo ei muistuttanut lainkaan pikkukaupungin rantakadun mehiläispaviljonkia. Mutta yhdistykset, jotka siellä kokoontuivat, olivat nekin eräänlaisia parvia, eivät niin ahkeria eivätkä niin hurskaita mutta parvia kuitenkin.

Mehiläispaviljongissa kokoontui sekä rekisteröityjä että rekisteröimättömiä yhdistyksiä. Vaikka useimmilla yhdistyksistä oli verkossa postituslistoja ja keskustelupalstoja, niiden jäsenet halusivat tavata toisiaan myös fyysisessä tilassa. Niin tekivät Herpetologisen yhdistyksen ja Dahlgrenin syndrooma-seuran jäsenet, samoin Kurkkulaulajat, Kunnallistieteen edistäjät ja Myrskyharrastajat. Huoneissa, joissa ennen annettiin sähköshokkeja ilman anestesiaa, toimivat Vesijettikilpatoiminnan seura ja Steinwurzeleiden sukuseura. Yläkerran saleissa, joissa levottomat kiedottiin lepositeisiin, tapasivat arkipäivisin Lipograafit, Kadonneiden kielten ystävät, Palladistit, Honottajat, Kyynikot ja lauantaisin Tieteellisen maailmankuvan uhreiksi joutuneiden apu. Tappakaa televisio-kerho, Vapaaehtoisesti köyhät ja Autossa-asujat kokoontuivat kerran kuussa toisen kerroksen pikkuaulassa. Uusimpia tulokkaita talossa olivat Profeetat, Hartsilasten äidit, Luddiitti-klubi, Hengittäjät ja Vaihtuvan todellisuuden kerho.

Muiden yhdistysten jäseninä oli luonnollisia ja inhimillisiä henkilöitä, mutta perjantai-iltaisin mielisairaanhoitajien entisessä taukotuvassa, jossa toimi pieni kahvila, kokoontui myös Ei-inhimillisten henkilöiden kerho. Siihen kuului henkilöitä, jotka pitivät itseään druideina, vampyyreina, vaihdokkaina, demoneina, ihmissusina tai muina toisrotuisina kuten Venuksesta polveutuneina amatsoneina. 

Minä liityin Vaihtuvan todellisuuden kerhoon samoin kuin Selma, entinen luokkatoverini. Sen vuoksi tutustuin myös Lahjaan, joka siivosi iltaisin Mehiläispaviljongissa, ja Lady Laihin, joka oli Sydämen & Maksan perustaja ja uteliaaseen druidiin ja moneen muuhunkin mehiläispaviljonkilaiseen.

Minulta on kysytty, miksi tahdoin liittyä kerhoon, jolla oli niin omituinen nimi. Vastasin silloin, että se oli pelkkä päähänpisto, mutta eihän asia ollut niin yksinkertainen.

Nyt Mehiläispaviljongin tontti on autio ja tyhjä, mutta ensi vuonna tai sitä seuraavana paikalle kohoaa uudisrakennus. Se tulee olemaan älytalo, josta myydään kovan rahan asuntoja seniorikansalaisille (sillä vanhuksiakaan ei kaupungissamme enää tapaa), tai vaihtoehtoisen suunnitelman mukaan menetelmäkehityksen osaamiskeskus.
 


Vaelluksenpyhitykseen ojentautujia ja muita tuttavuuksia


TUHOAMME KONTROLLOIDUSTI ARKISTONNE, luki Turvapisteen näyteikkunassa vastapäätä Mehiläispaviljonkia.

Katu nousi jyrkästi kohti luodetta ja Mehiläispaviljonki oli korttelinsa taloista matalin ja vanhin. Lähitienoolta sai melkein kaikkia kuviteltavissa olevia palveluja. Turvapisteessä annettiin myös kaasusumutinkoulutusta ja sieltä voi ostaa kulunvalvontalaitteita. Pienessä keilahallissa voi harrastaa hohtokeilausta ja donitsibaarista sai donitseja neljällä eri kuorrutuksella ja kolmella eri täytteellä. Hautaustoimisto Pieteetin yläpuolelta, toisesta kerroksesta, voi hankkia ripsipermanentin, suklaakasvohoidon tai Image-kynsikoristelun. Kadunkulmassa oli optikkoliike, jonka ulko-oven päällä riippuvat suunnattomat silmälasinsangat näyttivät aina olevan putoamaisillaan. Sangoista länteen toimi Motelli Honeyhill, jonka ikkunaverhot olivat punaiset ja jonka asiakkaat viipyivät huoneissa vain tunnin tai kaksi. Osto- ja myyntiliike motellia vastapäätä oli erikoistunut muinaisesineisiin ja kunniamerkkeihin.

Minulta tilattiin lyhyt artikkeli Mehiläispaviljongista kaupungin ilmaisjakelulehteen, mutta se ei koskaan valmistunut. Idea ei ensi alkuun innostanut minua, vaikka omassa menneisyydessänikin oli hatara yhteys rakennukseen. En saanut artikkelia valmiiksi siihen numeroon, jossa se oli tarkoitus julkaista, ja myöhemmin päätoimittaja taisi unohtaa koko asian. En koskaan muistuttanut häntä siitä.

Vaikka jutun tekeminen jäi, aloin istuskella kahvilla mielisairaanhoitajien entisessä taukotuvassa jopa kolme neljäkin kertaa viikossa, koska kahvi oli tummapaahtoista ja kanelikorvapuustit tuoreita. Tutustuin siellä erääseen Autossa-asujista, nuoreenmieheen, joka oli vastikään muuttanut kaupunkiin. Hän oli parkkeerannut ensiasuntonsa donitsibaarin eteen. Se oli vanha romu, ainakin 40 vuotta vanha Anglia, joka tuskin olisi liikkunut enää muuten kuin hinaamalla tai työntämällä. Autossa-asuja sai käyttää lähistöllä asuvan isosetänsä asukaspysäköintipaikkaa ja hän kävi aamiaisella ja vessassa donitsibaarissa.

- Minulla on täällä kaikki tarpeellinen, hän sanoi ylpeänä. Hän esitteli Selmalle ja minulle siistin ja hyvin organisoidun Angliansa, jossa oli pieni jääkaappi, vaatenaulakko ja kokonainen kirjasto japanilaisten taistelulajien oppaita.

Jos jaksoi istuskella taukotuvassa tarpeeksi usein ja tarpeeksi pitkiä tuokioita, tapasi tai ainakin näki kaikkien talossa toimivien yhdistysten edustajia. Satunnainen kävijä voi huvitella yrittämällä arvata, kuka kahvittelijoista kuului mihinkin yhdistykseen. Se ei ollut välttämättä helppoa, vaikka olisi voinut vannoa, että nuoret urokset, jotka valitsivat energiajuoman kahvin sijasta ja joiden kasvot näyttivät päivettyneiltä jopa keskellä talven pimeyttä, kuuluivat Vesijettikilpatoiminnan kantaviin voimiin, kun taas kunnallistieteen edistäjät olivat vanhempaa ja kalpeampaa väkeä. Vapaaehtoisesti köyhissä oli sellaisia, joiden voisi kuvitella asuvan veneiden alla, mutta myös pari vanhempaa naista, jotka näyttivät tulevan kokouksiin suoraan ripsipermanenttikäsittelystä.

Jostain syystä kaikki, jotka kuuluvat Dahlgrenin syndrooma-seuraan, hymyilivät jatkuvasti. Se mahtoi olla piinallista. Ehkä juuri se onkin Dahlgrenin syndrooma, sillä mitään muuta yhteistä ja sairaalloista en heissä onnistunut keksimään.

Steinwurzelit tunnisti ohuesta nenästä, jykevästä leuasta ja kulmakarvoista, joita ei ollut. Yksi heistä tuli kerran kauppaamaan minulle sukuseuran liitupaperille painettua lehteä, jonka nimi oli Sukusoihtu. Sen kannessa luki: Avioliitot tuottavat Steinwurzeleille yhä uusia sukunimiä. En kehdannut olla ostamatta, koska myyjä huomautti, että hän tiesi varmuudella serkkuni seurustelevan erään Steinwurzelin kanssa.

Ostin myös toisen lehden kahvilassa usein liikuskelevalta kyttyräselkäiseltä naiselta, ihan vain siksi että pidin lehden nimestä. Se oli Vaelluksenpyhitykseen ojentautumisen sanansaattaja lopunajassa. Kuulin sittemmin, että tämä sanansaattaja kuului Profeettoihin ja oraakkeleihin ja osasi profetoida transsissa.

Palladistien tunnus oli trapetsoidi. Jotkut olivat tatuoineet sen kämmenselkäänsä, toisilla tunnus oli näkyvästi esillä repussa tai teepaidan rintamuksessa. Ei-inhimilliset henkilöt poikkesivat tietysti kaikista muista, vaikka heidän fysionomiassaan ei ollutkaan mitään eriskummallista tai ei-inhimillistä. Heidät erotti vain omaperäisestä meikistä ja villistä vaateparresta.
    
Erään kerran muuan Kunnallistieteen edistäjä kysäisi hyväntahtoisesti kassajonossa seurueelta, johon kuului pari druidia ja muuan nuori vampyyri:

- Missäs tänään on naamiaiset?

- Kuinka niin naamiaiset? kysyi vampyyri arrogantisti vilauttaen teroitettua hammaskalustoaan verenpunaisten huultensa lomasta. Näky sai Kunnallistieteen edistäjän vaikenemaan ja kalvakoitumaan entisestään.
    
Yksi druideista oli erityisen viehättävä, nukkemaisen pieni ja siro. Selma kertoi kysäisseensä, minkä ikäinen hän oli ja druidi väitti olevansa vain yhdentoista.
Se ei voinut olla totta, sillä pikkudruidi toimi silloin tällöin taukotuvassa tarjoilijana. Sitä paitsi jos katsoi tarkasti, näki hänen silmiensä ympärillä hienoa ryppyverkkoa. Druidi kertoi myös, että hänen puunsa on vaahtera ja elementtinsä ilma. Hän kulki kepein tanssahtelevin askelin ja tuntui ehtivän joka paikkaan. Kysyin kerran tältä druidilta, mikä oikeastaan teki hänestä ei-inhimillisen.

- Se ettei minusta tule koskaan täysikasvuista, hän sanoi.

Pikkudruidi oli tiedonhaluinen ja puhelias. Hänet totuttiin näkemään paitsi taukotuvassa myös milloin minkäkin kerhon tai yhdistyksen kokouksessa. Kaikkialle hän oli yhtä tervetullut eikä kukaan näyttänyt piittaavan hänen uteliaisuudestaan, pidettiinhän häntä vain kauniina lapsena. Siksi hän sai tietoonsa Mehiläispaviljongin kävijöistä yksityisiä asioita, joita hän mielellään levitti kelle tahansa. Aloinkin kutsua häntä Tiedonantajaksi. Kun muistelen Mehiläispaviljonkia ja sen parvia, kaikki muistot eivät ole omiani. Osa niistä perustuu druidin auliisti jakamiin uutisiin, joita pahantahtoisempi kutsuisi juoruiksi.

Jos kuunteli puheensorinaa ympärillään, Honottajat erotti pian, mutta joskus saattoi korvaan tarttua niin vieraita äänteitä, ettei voinut ajatella muuta kuin että keskustelijat kuuluvat Kadonneiden kielten yhdistykseen.

Eräs hyvin ladylike vanhempi rouva kuului Myrskyharrastajiin. Aina kun varoitettiin yltyvästä tuulesta tai lähestyvästä ukkosmyrskystä hän hankkiutui kiikareineen satamaan tähyilemään merta ja pilviä. Mitä rajummaksi myrsky yltyi ja mitä tiuhempaan salamat välähtelivät, sitä onnellisemmaksi rouva tunsi itsensä. Kun torit tyhjenivät ja kaikki muut sulkivat ovensa, kun kattopellit irtoilivat ja tuhannet hetkelliset suihkulähteet pärskähtelivät asfaltin pinnasta, hän syöksähteli kaduilla riemurinnoin sadetta siemaillen, harmaat suortuvat liehuen. Hän jopa matkusti myrskyjen perässä toisille paikkakunnille, ja viime vuosina hän sanoi kokeneensa suurempaa onnea kuin koskaan. Tämä rouva siteerasi minulle ulkomuistista Shakespearea:

Soi, tuuli, poskes halkaise, soi, riehu!
veet rankat tulvikaa ja taivaan virrat
upottakaatte tornit viireineen!

Toisinaan läpi talon soi epätavallisia sointuja, syviä värähtelyjä, jotka resonoivat kallossa ja jalkapohjissa ja kutittivat päänahkaa. Siitä tiesi, että Kurkkulaulajilla oli kuoroharjoitukset.

Usein jäin tuijottamaan hartsilapsia ja heidän äitejään, opiskelijaneitosia, jotka olisivat jo voineet hoivata omia lapsiaan. Vielä he tuhlasivat kaiken hellyytensä ja huomionsa nivelkuulajäsenisille diginukeille, sieville roboteille, joiden kaikki osat olivat vaihdettavissa. Jopa orvokinsiniset silmät voi pullauttaa ulos kuopistaan ja tilata verkosta merenvihreät. Nuket eivät näyttäneet pikkulapsilta vaan suurin piirtein äitiensä ikätovereilta. Niiden nahkasaapikkaat ja meikkilaukut maksoivat yhtä paljon kuin omistajiensa vastaavat tamineet ja niiden vahahipiä muistutti ällistyttävästi ihmisen ihoa, se oli vain liian virheetön ja alabasterinkuultava.

Diginukkien taipuisia jäseniä voi väännellä miten tahansa. Kerran satuin näkemään, kuinka yksi alaston nukke makasi toisen kanssa, ja kuinka kolmas surmasi timanttikahvaisella tikarilla neljännen. Tytöt julkaisivat blogeissaan kuvitettuja jatkokertomuksia nukeistaan. Se oli eräänlaista uutta nukketeatteria, mutta Lady Lain mielestä se edusti degeneroitunutta draaman lajia.

Minulle selvisi vasta myöhemmin, Tiedonantaja sen muistaakseni kertoi, että monet kerhon tytöistä olivat vannoneet pysyvänsä lapsettomina. Se oli uskollisuudenvala petollisen inhimillisille mutanteille.

Hengittäjiä ei taukotuvassa milloinkaan tavannut, sillä Hengittäjät uskoivat tulevansa toimeen ilman mitään syötävää. Kahvi ja pulla olivat Hengittäjille kuin herjaus. Heidänhän oli määrä saada energiansa ilmasta, vedestä ja auringonvalosta kasvien lailla. Muuta he eivät halunneet nauttia ravinnokseen, koska mitään muuta ei voinut syödä eikä juoda, jos aikoi säilyttää samalla puhtaan omantunnon.

Aina kun havaitsin Hengittäjän Mehiläispaviljongin pihalla tai hallissa tai portaikossa, minua kauhistutti hänen ohuutensa ja varjomaisuutensa. Hän ei enää kävellyt normaaliin tapaan, hän hiipi tai hoippui ja hänen huterat jalkansa kantoivat häntä enää vaivoin.

Pohdiskelin silloin, kuinka pitkään hän vielä jaksaisi hengitellä ja odottaa kevään aurinkoa, joka ruokkisi häntä.

Sielullisten luona


Olen käynyt Mehiläispaviljongissa ennenkin. Siitä on kauan, talossa toimi vielä silloin Sielullisesti sairaiden tukiasema. Heidän piinansa tarttui ja syöpyi vanhan talon portaikkoihin, korkeisiin saleihin, pistaasinvihreiksi maalattuihin käytäviin ja patinoituneisiin tiiliseiniin.

Mammi, isoäitivainajani, joka oli sairaanhoitaja, ei puhunut koskaan sielullisesti sairaista tai mielisairaista saati hulluista. Hän puhui aina Sielullisista.

Kun olin neljän vanha, Mammi vei isonsiskoni ja minut työpaikalleen. Miksi hän vei meidät Sielullisten luo, siitä en ole varma. Ehkä olimme pyytäneet sitä. Ehkä hän halusi esitellä lapsenlapsiaan työtovereilleen.

Vaikutelmani talosta ovat harvat, vajavaiset ja hajanaiset. Kuitenkin noihin muistikuviin lankeaa tyly valo kuin lampuista, joissa ei ole varjostimia. Kuljimme Mammin perässä pitkin käytävää, jonka molemmin puolin oli ikkunallisia ovia. Noiden ruutujen takana, jopa kasvot aivan lasiin painettuina, seisoi henkilöitä, joiden kasvot olivat ilmeettömät ja liikkumattomat. Silmät seurasivat kulkuamme käytävällä, mutta pää ei kääntynyt. Tuijottajat olivat Sielullisia, niin isoäitini kertoi. Tunsin oloni epämukavaksi, koska minä ja sisareni, eivät he, olimme talossa kummajaisia.

Ovi oli raollaan suureen saliin, jossa näkyi sänkyjä vieri vieressä. Yhdessä niistä makasi hievahtamatta muumio, joka oli kääritty valkoisiin liinoihin päästä varpaisiin saakka. Oletin, että hän oli kuollut ja olisin halunnut tarkastella häntä lähemmin, sillä en ollut vielä koskaan nähnyt vainajaa. Mutta Mammi sanoi, että siinä oli Dosentti ja että häntä ei saanut häiritä. Mammin vanavedessä kulkeuduin ohi Dosentin kohti mehutarjoilua ja kilttejä tätejä, jotka hoitivat Sielullisia niin kuin Mammikin.

Vasta myöhemmällä iällä – kuultuani Mammin kertomuksia salamyhkäisestä työpaikastaan - ymmärsin paremmin sen talon laatua, jossa vierailimme. Siellä kohtasivat kaaos ja kuri, valta, hulluus ja häpeä.

- Sielulliset ovat arkoja, kaltoin kohdeltuja ihmisiä, Mammi sanoi.

Mutta oli poikkeuksiakin. Ensimmäisenä yönä, jolloin Mammi, nuori nainen silloin, joutui päivystämään yksin levottomien osastolla, hänen kimppuunsa hyökkäsi eräs levoton, jonka sukunimi oli Keisari.

- Herra Keisari on hyvä ja menee takaisin nukkumaan, Mammi oli sanonut. Mutta Keisari ei mennyt vaan vainosi Mammia ympäri osastoa ja he kiersivät tyhjää vastaanottotiskiä sekä vastapäivään että myötäpäivään kunnes toinen levoton Sielullinen heräsi isoäitini huutoihin ja piteli Keisaria kiinni niin että Mammi sai hälytettyä lisäapua. Huonommin kävi sille apuhoitajalle, jonka kolmas levoton pudotti myöhemmin ylimmän kerroksen ikkunasta. Hän kuoli pernan revettyä.

Vain harvoja lääkkeitä oli käytössä ja ne saattoivat muuttaa Sielulliset apaattisiksi ihmisraunioiksi, joiden puoliavoimesta suusta tihkui päättymätön kuolavana. Pakkopaidat, jääkylmät kylvyt ja sähköshokit ovat tukiaseman arkipäivää. Läpi Sielullisen pään johdettiin sähkövirta ohimoille sijoitettujen elektrodien kautta eikä nukutusta annettu.

- Myöhemmin, Mammi kertoi, jouduimme tainnuttamaan potilaita insuliinilla, joka sai aikaan kooman kaltaisen tilan. Kaikkein vaikeinta oli ruiskuttaa Sielulliseen sydänlääkettä, joka sai hänet kouristelemaan ja vei lopulta tajun. Useimmat vastustivat toimenpidettä viimeiseen saakka ja heidät piti sitoa kiinni. Sopivaksi määräksi katsottiin10 - 15 kohtausta.

Silloin oletettiin, että sellaiset sairaudet kuin jakomielitauti ja kaatumatauti ovat toistensa vastakohtia ja Mammi arveli, että kouristuksien tarkoitus oli karkottaa jakomielitauti toista tautia jäljittelevien oireiden avulla. Mitkä olivat ne perusteet tai kokeet, joihin tämä teoria tukeutui, siitä Mammilla ei ollut tietoa. Hoitajille ei sellaisia asioita kerrottu.

Tuskin voidaan väittää, että Sielullisia olisi varsinaisesti hoidettu tukiasemalla. Monet palasivat taloon yhä uudestaan, toiset lähetettiin vielä suurempiin taloihin säilytettäviksi, kauas maaseudulle saakka, mistä he eivät milloinkaan palanneet. Sielullisesti sairaiden tukiaseman kautta kulkeutui kroonikko-osastoille myös henkilöitä, joita luonnehdittiin “pahantapaisiksi tylsämielisiksi” ja niitä, joita kutsuttiin “karkeasti epäsiisteiksi”.

- Emme me silloin ajatelleet, Mammi sanoi, emme me hoitajat ja vielä vähemmän lääkärit, että Sielullisia voitaisiin parantaa. Ei, heidät pantiin talteen ja mahdollisuuksien mukaan pahimpia oireita lievitettiin.

- Millaiset olivat pahimmat oireet? minä kysyin.

- Sellaiset joista koitui harmia muille, Mammi vastasi.

Mammi ei ole näkemässä tätä uutta aikaa ja sen uusia ihmislajeja. Hän ei näe fruittareita eikä pissiksiä, ei cospaajia, hoppareita eikä hevareita. Hän ei tiedä, että kaupungissa järjestetään bileitä, joissa naiset kantavat paljailla olkapäillään ketjuun kiinnitettyjä, kullalla silattuja eläviä torakoita. Hän ei tiedä, etteivät ihmiset enää voi olla sielullisesti sairaita eivätkä siis sielullisesti terveitäkään.

Mutta taloilla ja kaupungeilla on sielunsa, vaikka ihmisillä ei olisikaan. Jokainen talo varastoi muistonsa, pimeät ja valoisat, kitkerät ja makeat. Ajan myötä sieluttomienkin ajatukset ja teot tihentyvät yhteissieluksi kuten mehiläis- tai muurahaispesän nimettömien ahertajien työ pesän voimaksi ja merkitykseksi tai niiden kyvyttömyys ja itsekkyys sen taakaksi ja turmioksi.


 
Parvien humina


Ihailen kaupungin kyyhkyparvia, kalliokyyhkyjen täsmällisiä piruetteja, niiden nousun ja laskun täydellistä ajoitusta, pyrähdyksen ja liidon sopusointua. Kulkeeko viesti linnulta toiselle? Annetaanko käskyjä? Kuka käskee ja kuka tottelee?

Ei, mitään käskyä ei tarvita, koska parvi on yhtä lintua. Aikaa yhden havainnosta kaikkien tietoon ei kulu edes siivenlyönnin vertaa. Minkä yksi havaitsee, sen tietää jo toinenkin. Mitä yksi aikoo, sitä tahtoo toinenkin.

Minä puhun nyt parvista, en laumoista. Laumoilla ei ole lakeja tai jos on, ne ovat toisenlaisia kuin parvien lait.

Vuosia sitten vietin pari elokuun päivää tuttavaperheen kesähuvilalla, kun he itse olivat poissa. Olin luvannut kastella kasvihuoneen tomaattipensaat ja terassin pelargoniat.

Viimeisenä aamuna istuin pihapenkillä kahvikuppi vieressäni ja lueskelin sanomalehteä, jonka olin hakenut parin kilometrin takaa, tienristeyksen postilaatikosta. Silloin aloin kuulla tunnistamatonta ja häiritsevää ääntä. Se muistutti tuulettimen huminaa tai kukaties pölynimuria. Ihmettelin, oliko naapurikuvilan insinööri käynnistänyt jonkin koneen. Mutta ääni ei kantautunut idästä eikä lännestä, ei etelästä eikä pohjoisesta. Se tuli suoraan ylhäältä päin eikä se ollut lentokone.

Vasta kun ymmärsin kohottaa katseeni, havaitsin pilven matalalla huvilan päällä. Se oli suurinpiirtein talon katon levyinen keinuva ja kumpuileva soikeahko hahmo, joka koostui tuhansista tai kymmenistätuhansista yksilöistä. Ne olivat mehiläisiä, niin ainakin otaksuin, vaikka en voinut erottaa mitään yksityiskohtia. Ne kiersivät punaista tiilikattoa nousten ja laskien, jonkinlaisena kieppuvana spiraalina, joka oli reunoiltaan harvempi ja tiheni keskustaan päin. Kierrokset supistuivat ja pilvi tummeni ja pieneni. Pian se muodosti savupiipun ylle lähestulkoon pisaran muotoisen pilven, joka vetäytyi kokoon ja katosi, kuin imeytyi, piippuun.
    
Jätin kupin ja lehden penkille ja menin sisään. Huminakin oli siirtynyt sisään. Kuulin sen talon venttiileistä ja arvelin, että parvi ei ollut kadonnut savu- vaan tuuletuskanavaan. Kiersin kaikki löytämäni venttiilit kiinni joka hetki peläten, että mehiläiset tunkevat huoneisiin. Senkin jälkeen ääni huojui ja kieppui korvissani vain hieman heikenneenä loputtomasti samaa monotoonista laulua varioiden. Lähdin kaupunkiin etuajassa ja jätin pöydälle lapun, jossa varoitin asukkaita avaamasta venttiilejä.
    
Jostain syystä en saanut koskaan kuulla, mitä parvelle tapahtui, miten siitä päästiin eroon ja oliko se mahdollisesti karannut joltakulta lähitienoon mehiläishoitajalta.

Mutta samantapaisen äänen olen kuullut myöhemminkin, keskellä yötä omalla pihallani. Silloinkin oli elokuu. Heräsin keskellä yötä sikeimmästä unesta, joka ehkä oli painajainen, tuntemattomia ihmisiä täynnä. Vedin takin päälleni kuin minulla olisi kiire jonnekin, avasin ulko-oven ja kävelin suoraa päätä pihalle. Koivujen kellastuvat latvat katosivat kesän ensimmäiseen pimeyteen, josta kiiluivat vastasyttyneet tähdet. Oli aivan tyyntä eivätkä kultapiiskujen soihdut hievahtaneet, mutta kuivat lehdet rapisivat viinimarjapensaiden alla kuin siellä olisi liikkunut kiireisiä pieniä jalkoja. Kuulin sen, mutta myös aivan toisenlaisen äänen. Latvojen ylle oli laskeutunut sanaton huojuva laulu, olin astunut keskelle huminaa tai pikemminkin öistä hymniä. Istuuduin portaille kuuntelemaan. Siihen aikaan vuorokaudesta eivät kysymyksessä voineet mitenkään olla mehiläiset vaan laulun täytyi olla lähtöisin toisesta lajista ja toisesta parvesta. Mikä parvi se oli – hyönteisten? tähtien? En tiennyt enkä tiedä vieläkään, sen vain kuulin, että puoli taivaan pimeyttä lauloi samaa tummaa ja kiihkeää säveltä.

Boidien, keinolintujen parvet, joita voin katsella näyttöpäätteelläni, käyttäytyvät samoin kuin oikeat parvet. Ne itse eivät ole eläviä, mutta niiden parvet ovat.

Ihminen uskoo olevansa vapaampi kuin kyyhky tai mehiläinen, todellisempi kuin boidi. Vapaudestaan ja todellisuudestaan hän maksaa yksinäisyydellä ja viestinnän kitkalla. Mutta yksinäisenäkin hän on vain joukon alkio. Toisin kuin kyyhkynen hän siirtyy parvesta parveen, liitosta liittoon, joukosta joukkoon.

Samoin kuin lintujen, mehiläisten ja boidien parvet, myös ihmisten parvet käyttäytyvät lakien mukaan, joita niiden yksilöt eivät tunne, mutta joita ne silti tottelevat. Tämän kaupungin sisällä on toisia kaupunkeja ja niiden sisällä taas toisia, aina pienempiä ja tiheämpiä. Minä olen itsekin kaupunki, sillä hahmoni koostuu miljardeista solujen ja molekyylien parvista. Ne käyttäytyvät yksinkertaisten sääntöjen mukaan ja tuottavat käsittämätöntä monimutkaisuutta.

Jokainen parvi muistuttaa hologrammia siinä suhteessa, että kaikki sen osat antavat tietoa kokonaisuudesta. Yksilö on joukon alkio, mutta jokaiseen yksilöön sisältyy joukon kokonaisuus.

Minä olen me.