Elokuun puutarhasta ja kauneuden traditiosta
Ensimmäinen auringonkukka on puhjennut kasvimaalla. Krassi, Intian prinsessa nimeltään, nostaa päivänvaloon pyöreiden tummien lehtien lomasta helakanpunaisen hilpeytensä. Kelloköynnöksen versot, köyden paksuiset, kiipeilevät terassin katossa ja kietoutuvat portiksi rappujen ylle. Sen varhaisimmat kukat, jotka muodoltaan tosiaan muistuttavat pieniä kirkonkelloja, ovat jo pudonneet. Ne puhkeavat puhtaanvalkeina ja muuttuvat violeteiksi vanhetessaan.
Kukkien edessä mykistyn yhä uudelleen maailman kauneudesta. Olen lukenut ihmeissäni Helena Sinervon haastattelua Suomen Kuvalehdestä. Hän on tyytyväinen kirjoitettuaan "ruman" romaanin ja ivaa siinä sivussa humanistista kauneuden traditiota. Ikään kuin kauneus olisi humanistien keksintöä!
Kauneus on elämän jatkuvuuden ehto. Se on evoluution keino antaa mahdollisuus tämän planeetan (ja varmaan miljardien muidenkin kiertotähtien) lajien kukoistukselle.
Helena Sinervoa tympäisee ylevä ja kaunis kirjallisuus. Humanistiseen kauneuden traditioon pohjautuva kirjallisuus tuntuu hänestä falskilta ja epärehelliseltä eikä se kerro 2000-luvun ihmisestä. Hän ei kerro, kuka sellaista kirjallisuutta kirjoittaa ja missä. Antaisi nyt edes muutaman romaanin tittelin niin että voisi tutustua. Minä kun en ole viime vuosikymmeninä juuri saanut tilaisuutta lukea sellaista nykykirjallisuutta ja mielelläni - ihan vaihteen vuoksi - lukisin sellaistakin.
Täytynee tehdä vastakysymys niille, joiden mielestä taide ei saa olla "kaunista", mitä se kauneus heidän mielestään sitten lieneekin. Onko heidän mielestään "oikean" taiteen tavoite sitten rumuuden ja pahuuden ihannointi? Tehkööt ne taiteilijat, joita rumuus ja pahuus niin tavattomasti kiehtoo, niin kammottavan rumaa ja pahaa taidetta kuin ikinä pystyvät. En ollenkaan pane pahakseni... Mutta on perin kummallista, jos taiteen status yritetään tykkänään kieltää muihin, perinteisempiin (itse asiassa: universaaleihin) tavoitteisiin pyrkivältä taiteelta, siihen vedoten, että sellainen taide ei muka ollenkaan kerro 2000-luvun ihmisestä. Ikään kuin 2000-luvun ihminen olisi jokin aivan uusi laji, jonka täytyy henkensä pitimiksi möyriä pahuuden ja rumuuden liejukoissa. Rohkenen epäillä.
Mutta Helena Sinervo antaa myös sivumennen ymmärtää, että ne, jotka vielä tohtivat puhua humanististen ihanteiden puolesta (tai humaanisuudesta ylimalkaan?) tai ne, jotka taiteessaan pyrkivät kauneuteen, harmoniaan ja iloon, olisivat myös poliittisesti yhtä epäilyttäviä kuin edesmennyt V. A. Koskenniemi, joka sympatisoi Hitlerin kolmatta valtakuntaa! Sinervo paheksuu muitakin suomalaisia lyyrikoita, jotka kuulemma usein kirjoittavat ylevän kaunista proosaa. Ja ovat vieläpä hyveellisiä! Mikäpä olisi nykypäivänä sen paheksuttavampaa... Esimerkkejä tällaisista tapauksista ei taaskaan anneta.
Outoa on myös väittää, että Hitlerin esteettinen ohjelma olisi ollut "humaani". Esim. kolmannen valtakunnan suuruudenhullussa arkkitehtuurissa ei ollut mitään humaania. Jos Goebbels harrastikin korkeakulttuuria, eivät suinkaan kaikki, jotka kuuntelevat mieluummin Bachia kuin teknoa, ihaile kansallissosialistista ideologiaa.
Helena Sinervon esittämissä ideoissa ei ole mitään uutta. Muutama vuosi sitten prof. Anita Seppä kirjoitti Hesariin tekstin, jossa hän mm. esitti, että kissan kiduttamista taiteen nimissä vastustavat taiteilijat edustavat natsi-Saksan taideihanteita. Onpa siinä professorin logiikka heittänyt häränpyllyä!