Kevein askelin, Hiroko

Minulla on japanilainen ystävä, nuori kääntäjä, Hiroko. Hän on opiskellut pitkään ja hartaasti suomenkieltä, erinomaisin tuloksin sitä paitsi. Hänen rakkautensa tätä maata, sen luontoa, kieltä ja kirjallisuutta kohtaan on minulle samoin kuin monille muillekin hänen suomenkielisille tuttavilleen jatkuva ilon ja hämmästelyn aihe.

Eräässä ensimmäisistä viesteistään Hiroko kertoi:

Voin sanoa, että intoni Suomen kirjallisuuden esittämiseen on ehtymätön, ei koskaan lopu. Ajatukseni lentää aina Lumimaahan.

Tietämättä mitään mahdollisuuksista saada julkisuuteen käännöksiään Hiroko on tehnyt ankaraa työtä ja japanintanut vuosien varrella jo useita suomalaisia teoksia, minunkin. Sen seikan sain kuulla vasta kun hän syksyllä 2001 otti minuun ensi kerran yhteyttä.

En ole varma siita, voinko saada aikaan mahdollisimman elavana ja toimivana tekstisi, ja osasinko saada niita kirjaimiasi karkeloitua japaninkielisessa versiossanikin. Mutta olen yrittanyt jatkuvasti parhaani, jotta viestittaisiin suomalaisia uusia teoksia, jotka ovat pitkaan piilossa Muumien varjoihin taalla Japanissa.

Hiroko sai pienen mutta kunnianarvoisan Shinhyoron-kustantamon kiinnostumaan käännöksistään. Mutta julkaisemispäätös viipyi pitkään. Odottaminen sai Hirokon kärsivällisyyden koetukselle.

Viime aikoina en oikein osaa nukkua rauhassa, kun sydämeni tykytyskuuluu lakkaamatta sisimmässäni. Odottelen nyt melkein anovin ilmein minkälaista päätöstä kustantajat tekisivät, mutta — kuten aina — yritän hymyä suussani.

Vihdoin kaivattu mahdollisuus todellistui. Kustantamo päätti julkaista parikin Hirokon japanintamista teoksistani, Umbran ja Tainaronin. Kuultuaan tämän uutisen väsymätön Hiroko kirjoitti:

En koskaan ole unohtanut ahkeroimista missä tilanteessa vaan, vaikka seolisi palleani kiristävää. Ja nyt, kaikkien päivien kannalta niiden ahkeroimisten siemenet alkoivat itää, siltä tuntuu. Takeichikin sanoo, että ahkeruus kantaa hedelmää. Siihen minä uskoisin.

Hirokon kirjeet, joissa läikehtii elämän ilo ja tuore energia, ovat valaisseet monia päiviäni. Hänen rikas ja eloisa suomensa, epätavalliset ja toisinaan arkaaiset sananvalintansa ja pidäkkeetön tuntehikkuutensa ovat riemastuttaneet minua viikosta viikkoon.

Ihoani pitkin juoksi iloväre, ja uppouduin kyyneleihini, kunsain lämpöisen ja kannustavan vastauskirjeesi. Olen niin ennen näkemättömän onnellinen, ettei sydämeni tykytys ei vielä lopu, ei ehkä koskaan.

Vaikka en tietäisi Hirokon kansallisuutta, kyllä sen pian tunnistaisin teksteistä, joissa luonnon elementit liikkuvat liki ihmisihoa kuin tankan ikiaikainen henki.

Ihoani hipaisee kirkastunut yöilma. Pikimustassa taivaassa välähtelevät valoheittimet ja utuinen, tarjettava tähtien valo aukaisee minulle uusia ulottuvuuksia.

Kotiseutuaan Hiroko kuvailee näin:

--- olen syntynyt Etelä-Japanissa, Kyushu-saarelta kotoisin. Läänin nimi on Fukuoka, johon päättyy luotijuna. Kotikaupunkini nimi on Kitakyushu, joka sijaitsee Japanin merelle päin, mutta maiseman täyttävät myöskin suhteellisen korkeat vuoret. Kesällä lähdemme merelle uimaan tai äitini kotikaupungille, etelämmälle Beppuun, kuumasta lähteestä nauttimaan, syksyllä katseemme kohdistuvat kirjavaan vuoristoon, talvella ihastelemme helmikuun lumihiutaleita ja kuivatamme syksyn satoja, karvaita persimoneja, jotka itse sokeroituvat. Keväällä maisema on värikylläinen: toisensa jälkeen terälehdet kilvan alkoivat kukoistaa.

Hiroko on, paitsi kääntäjä, myös tosi runoilija ja luonnonfilosofi. Hän kuvailee sekä oman kotimaansa että tämän pohjoisen seudun näkymiä yhtä rakastavin ja toisinaan lähes ekstaattisin sanakääntein:

Lumesta raskaan omenapuun sisällä hengittää elämä, joka kantaa ihanan hedelmän. Minä haluan olla sitten omenapuu.

Täällä kirsikkakukat ovat sadepisarojen runtelemana, ja kiviseinät ja uusiutuneet mullat peittyvät vaaleanpunaisilla terälehdillä.

Kaipaan joskus Suomen lumitähtiä, joka peittää koko taivaan niinmieleenpainuvasti, että se putoaisi tähtien paljoudesta.

Hiroko lueskeli poikani Eliaan toimittamaa lehteä Harjavallan Uutiset. Hän löysi sieltä Eliaan kirjoittaman pienen tekstin, joka sai hänet muistamaan lapsuutensa päiviä kotikaupungissaan Kitakyushussa.

Viime HU:ssa oli yksi artikkeli, joka kertoo miellyttävästä muurahaisesta. Mielestänikin on sellaisia pieniä kiitäjiä, jotka herättävät tosiaankin miellyttävää, sympaattista tunnetta. Lapsena äitini kanssa aina kesäöisin katselimme yhtä matelijaa, Gekko japonicaa, lempein silmin. Hän on yöeläjä. Kun päivä laskee horisontin taakse, ja alkaa leijailla läkähdyttävän kostea yöilma, hän esittäytyy. Hänellä on jaloissaan imukuppeja, joilla pystyy kiipeämään ikkunan lasia pitkin missä asennossa tahansa. Vikkelin ja tihein harppauksin liikuskelee sinne tänne, ylös ja alas, pyydystääkseen hyönteisiä. Hän esiintyy aina samaan aikaan, samassa keittiön ikkunassa, kunäitini ryhtyi tiskaamaan päivän astioita. Hän oli piristävä, miellyttävä seuralainen. Uskoisin, että hän vielä tulisi tänäkin kesänä samaan keittiön ikkunaan äitini seuralaiseksi.

Jonain päivänä olen tyytymätön elämääni ja huonolla tuulella, aivan turhanpäiten, joutavista syistä. Silloin saan Hirokon kirjeen. Penseyteni väistyy, ja häpeän kiittämättömyyttäni.

Tielläni, missä kuljen, aina kohtaan haasteellisen, korvaamattoman onnen.

Niinhän minäkin, Hiroko, niinhän minäkin! Jo pelkästään hänen viestiensä lopputervehdykset lämmittävät sydäntä:

Sadetuoksuin, Hiroko

Varhaissakura kukkii, Hiroko

Ilokyynelin, Hiroko

Kirjailija saa olla erityisen onnellinen silloin, jos hänen kirjansa elvyttää yhdenkään lukijan mielessä eläväksi jotain mennyttä ja kadonnutta. Jos lukija kohtaa luetussa uudelleen jotain itselleen tuikitärkeää. Niin on käynyt Hirokolle:

Daturaa lukien mieleeni juolahti yksi muisto: minulla oli Vanha “Pesu”. Hän oli Yorkshire terrierin tyttö. Hän ei mennyt koskaan naimisiin; hän sai ensimmäisessä tapaamisessa pojan kanssa rukkaset... Hän eli 17 vuotta. Se aika valloittaa lähes minun elämäni aikaa. Sydämessäni on nyt tyhjyyttä viime elokuusta lähtien. Se on hänen paikkansa. Se ontto ääni kuuluu hiljaisuudessa, ja tunnen, miten hänen olemassaolonsa on vaikuttanut minuun. Eihän kukaan voi voittaa vanhuutta: näkö- ja kuuloaistinsa heikkeni ja lopulta katosi kokonaan. Olin hänen vieressään loppuhetkeen asti, äänensä jäi vielä korvissani. Mutta nyt voin ajatella, että hän vaan katosi meidän maailmalta: hän on nyt toisessa maailmankaikkeudessa. Toivottasti hän ei eksy siellä... Mutta mikään häntä ei korvaa minulle.

Kaupungissa sataa vielä räntää, kaduilla kiirehtivien kasvot ovat kalpeat ja rasittuneet, he katsovat toistensa ohi. Mutta tiedän toki minäkin, Hiroko, täällä roudan jähmettämässä maassa, että kevät on jo ovella. Olen kylvänyt ensimmäiset siemenet ruukkuihin ikkunalaudalle, hiekansekaiseen multaan. Päivänsinen kovat ja mustat, kolmen tomaattilajikkeen pienet, vaaleat ja pyöreät, datura suavolensin rosoiset ja epäsäännöllisen muotoiset.

Ja sitten luen uudet viestisi:

Joka paikasta löytyy valon elinvoimaisia jälkiä: puiden latvoissa, kiviseinämissä ja ihmisten kasvoissa. Kaikki ovat sovittaneet ja löytäneet oman keväänsä.