Nuoren luumupuun alimmat oksat hipovat maata runsaan sadon raskauttamina. Voin ihailla portailla istuessani kypsyvien luumujen violettia hohtoa ja samalla nähdä puun latvuksen läpi elokuun lopun taivaan poutapilven.

Silloin muistan Bertolt Brechtiä, joka kirjoitti runon toisesta luumupuusta ja toisesta pilvestä. Sen nimi on Marie A:n muisto ja sen suomensi Brita Polttila. Kirjaa ei minulla ole täällä, etsin taas muististani.

Syyskuussa kerran sinenkuultavassa

vaieten alla nuoren luumuuun

syliini suljin kainon lemmittyni

ja huulillani tunsin hennon suun.

Ja pääni päällä, taivaan kirkkaudessa,

ui pilvi, jota pitkään seurasin.

Se oli valkoinen ja huiman korkealla

ja häipyi pois, kun sitä katselin.

---

Kukoistaa voivat vielä luumupuut,

on nainen ehkä äiti lapsen seitsemän.

Vain pilvi yksin kukki hetken verran,

kun katsoin sitä, näin sen haihtuvan.

Rakkaus unohtui ja Marie A. unohtui. Se, mikä jäi pysyvimpänä Brechtin muistiin, oli juuri pilvi, se kaikkein katoavin.

Edgar Lee Mastersin Spoon River-antologiassa on luku nimeltä Edward Pollock. Se on yksi lempirunoistani tässä kokoelmassa. Siteeraan sitä ulkomuistista, joten välimerkit eivät ehkä ole kohdallaan. Suomennos on Arvo Turtiaisen.

Toivon, että olisin upottanut lihalliset käteni

hedelmöitymistä janoavien kehräkukkien sydämiin,

syvälle niiden elämän valon liekkiä peileinä heijastaviin aurinkosydämiin.

Sillä mitä ovatkaan kukkien heteet, emit ja terälehtien sädekehät

muuta kuin kukan sydäntä, sen sisintä liekkiä peittäviä pettäviä varjoja?

Luin Mario Livion kirjasta The Golden Ratio amerikkalaisen arkkitehdin ja matemaatikon Richard Buckminster Fullerin lauseen: "Kun työskentelen jonkin ongelman parissa, en koskaan ajattele kauneutta. Ajattelen vain, miten ratkaisisin ongelman. Mutta kun olen tehnyt työni, tiedän, että ratkaisu on virheellinen, ellei se ole kaunis." (oma suomenokseni)

Omassa hyvin erilaisessa työssäni olen kokenut usein jotain samankaltaista. En pyri kauneuteen, pyrin selkeyteenja totuudellisuuteen. Mutta selkeys ja totuudellisuus ovat kauneutta.

Nimimerkki Utelias Kirsi Pihan Lukupiirissä (jossa on käsitelty romaaniani Valeikkuna) suositteli minulle Mario Livion kirjoja, kun kysyin häneltä, matemaatikolta, miten maallikko voisi parhaiten opetella matematiikkaa. Olen jo ostanut puhelimeeni (puhelimeeni, aivan oikein!) Livion teoksen The Golden Ratio, jossa on kysymys myös matematiikan estetiikasta.

Tänään olen viettänyt pitkiä tuokioita auringonkukkien luona seuraten niissä ahertavia ja aterioivia olentoja: kimalaisia, kukkakärpäsiä, pieniä kuoriaisia ja lepattavia neitoperhoja. Miten sovussa ne osaavatkaan aterioida, millaisen ruhtinaallisen elokuun lautasen loistava kukka niille tarjoaakaan! Ja millaisen elämää hehkuvan näyn minun vanhoille likinäköisille silmilleni!

Kuinka voisin lakata ylistämästä kauneutta tällä keittiökasvimaalla elokuun yltäkylläisyydessä. Mieleni tekee kysyä taiteilijalta, joka paheksuu kaunista proosaa ja jonka mielestä kauneus ei ole enää aktuelli aihe, haluaisiko hän poistaa kauneuden myös muilta elämän alueilta kuin taiteesta? Valitseeko hän mieluummin ruman kuin kauniin kampauksen? Arvostaako hän enemmän rumaa, tuhottua tai laiminlyötyä ympäristöä kuin kukkivaa niittyä tai näkymää autereiselle ulapalle? Haluaisiko hän lisätä rumuutta kaupunkiin? Lisää kirveellä katkottuja puita katujen varsille, vandalisoituja leikkipaikkoja, sotkettuja puistonpenkkejä, haisevia virtsanoroja... Ei, enpä usko, että hän haluaa, en usko, että kukaan haluaa.

Ihmisellä on luonnostaan kauneuden jano ei vain saksalaisten humanistien kehittämän estetiikan vuoksi, ei, vaan siksi, että kauneus nousee itse luonnon alkulähteistä. Kultaisen leikkauksen harmonia säilyy vielä silloinkin kun ei ole ihmisen silmää sitä näkemässä.

Matemaatikko ei ujostele puhua kauneudesta toisin kuin monet taiteilijat. Livio kirjoittaa myös auringonkukista, niiden heteiden kierteistä ja spiraaleiden lukumäärien matemaattisista merkillisyyksistä.

Kauneus on arvoitus, myös matemaattisesti.

Valeikkuna ilmestyy Sloveniassa Studenska zallozba-kustamon julkaisemana Beletrina-kaunokirjallisuuden sarjassa. Käännös valmistuu ensi vuoden elokuun loppuun mennessä ja kirja ilmestyy joskus vuodenvaihteessa 2010-2011. Kääntäjä on Julija Potrc.

Parinkymmenen viime vuoden aikana olen havainnut, että eräät kotimaiset, taiteita harrastelevat, sitä museoivat ja työkseen tutkistelevatkin tahot katsovat kauneuden olevan poliittisesti tyystin epäkorrektia. Taiteen pitää näet yököttää, ei miellyttää katsojaa. Taiteilijan on oltava myös kunnolla paheellinen käydäkseen poliittisesti korrektista nykytaiteilijasta. Pelkkä juopottelu ei enää riitä kuten Saarikosken aikoihin. Ei, nyt taiteilijan pitäisi sukeltaa paljon syvemmälle paheiden valtakuntaan. Tavallinen hetero, homo tai lesbo on myös aivan liian normaali ja ikävystyttävä ollakseen oikea taiteilija, ei, nyt on parasta olla kinky ja pervo, on syytä vähintäänkin harjoittaa SM:ää tai prostituutiota tai veistellä omaa lihaansa kuten Sinervon romaanin taiteilija, toisinaan myös toisten (kuten Teemu Mäki aikoinaan). Jo 1989 Tiina Nyrhinen kirjoitti Hesarissa innoittuneesti silloisesta kissan kidutuksesta "taiteen alttarilla" universaalin totuuden hyväksi. Siitämisin olen kuunnellut ihan kyllikseni samantyyppistä kvasifilosofiointia taide-elämän siipeilijöiltä ja wannabeavantgardisteilta.

Tämä anti-intellektuaalinen hurmosliike on minusta sekä naurettava että säälittävä.

Ensimmäinen auringonkukka on puhjennut kasvimaalla. Krassi, Intian prinsessa nimeltään, nostaa päivänvaloon pyöreiden tummien lehtien lomasta helakanpunaisen hilpeytensä. Kelloköynnöksen versot, köyden paksuiset, kiipeilevät terassin katossa ja kietoutuvat portiksi rappujen ylle. Sen varhaisimmat kukat, jotka muodoltaan tosiaan muistuttavat pieniä kirkonkelloja, ovat jo pudonneet. Ne puhkeavat puhtaanvalkeina ja muuttuvat violeteiksi vanhetessaan.

Kukkien edessä mykistyn yhä uudelleen maailman kauneudesta. Olen lukenut ihmeissäni Helena Sinervon haastattelua Suomen Kuvalehdestä. Hän on tyytyväinen kirjoitettuaan "ruman" romaanin ja ivaa siinä sivussa humanistista kauneuden traditiota. Ikään kuin kauneus olisi humanistien keksintöä!

Kauneus on elämän jatkuvuuden ehto. Se on evoluution keino antaa mahdollisuus tämän planeetan (ja varmaan miljardien muidenkin kiertotähtien) lajien kukoistukselle.

Helena Sinervoa tympäisee ylevä ja kaunis kirjallisuus. Humanistiseen kauneuden traditioon pohjautuva kirjallisuus tuntuu hänestä falskilta ja epärehelliseltä eikä se kerro 2000-luvun ihmisestä. Hän ei kerro, kuka sellaista kirjallisuutta kirjoittaa ja missä. Antaisi nyt edes muutaman romaanin tittelin niin että voisi tutustua. Minä kun en ole viime vuosikymmeninä juuri saanut tilaisuutta lukea sellaista nykykirjallisuutta ja mielelläni - ihan vaihteen vuoksi - lukisin sellaistakin.

Täytynee tehdä vastakysymys niille, joiden mielestä taide ei saa olla "kaunista", mitä se kauneus heidän mielestään sitten lieneekin. Onko heidän mielestään "oikean" taiteen tavoite sitten rumuuden ja pahuuden ihannointi? Tehkööt ne taiteilijat, joita rumuus ja pahuus niin tavattomasti kiehtoo, niin kammottavan rumaa ja pahaa taidetta kuin ikinä pystyvät. En ollenkaan pane pahakseni... Mutta on perin kummallista, jos taiteen status yritetään tykkänään kieltää muihin, perinteisempiin (itse asiassa: universaaleihin) tavoitteisiin pyrkivältä taiteelta, siihen vedoten, että sellainen taide ei muka ollenkaan kerro 2000-luvun ihmisestä. Ikään kuin 2000-luvun ihminen olisi jokin aivan uusi laji, jonka täytyy henkensä pitimiksi möyriä pahuuden ja rumuuden liejukoissa. Rohkenen epäillä.

Mutta Helena Sinervo antaa myös sivumennen ymmärtää, että ne, jotka vielä tohtivat puhua humanististen ihanteiden puolesta (tai humaanisuudesta ylimalkaan?) tai ne, jotka taiteessaan pyrkivät kauneuteen, harmoniaan ja iloon, olisivat myös poliittisesti yhtä epäilyttäviä kuin edesmennyt V. A. Koskenniemi, joka sympatisoi Hitlerin kolmatta valtakuntaa! Sinervo paheksuu muitakin suomalaisia lyyrikoita, jotka kuulemma usein kirjoittavat ylevän kaunista proosaa. Ja ovat vieläpä hyveellisiä! Mikäpä olisi nykypäivänä sen paheksuttavampaa... Esimerkkejä tällaisista tapauksista ei taaskaan anneta.

Outoa on myös väittää, että Hitlerin esteettinen ohjelma olisi ollut "humaani". Esim. kolmannen valtakunnan suuruudenhullussa arkkitehtuurissa ei ollut mitään humaania. Jos Goebbels harrastikin korkeakulttuuria, eivät suinkaan kaikki, jotka kuuntelevat mieluummin Bachia kuin teknoa, ihaile kansallissosialistista ideologiaa.

Helena Sinervon esittämissä ideoissa ei ole mitään uutta. Muutama vuosi sitten prof. Anita Seppä kirjoitti Hesariin tekstin, jossa hän mm. esitti, että kissan kiduttamista taiteen nimissä vastustavat taiteilijat edustavat natsi-Saksan taideihanteita. Onpa siinä professorin logiikka heittänyt häränpyllyä!