Arvostelu: Kilimanjarolla ennen Uhurua

Tie vei Tanganjikaan. Marja-Liisa Swantz, Suomen lähetysseura, 2003.

Marja-Liisa Swantzin muistelmasarjan toinen osa kattaa vuodet 1952-1956, kirjoittajan ensimmäisen työkauden Afrikassa. MLS toimi opettajana naisopettaja-seminaarissa Ashirassa lähellä Marangua Itä-Kilimanjarolla.

Britit olivat aloittaneet lähetystyötä Moshissa jo ennen kuin saksalaiset lähetit saapuivat 1893. Ensimmäisen maailman-sodan aikana britit lähettivät melkein kaikki saksalaiset lähetystyöntekijät pois maasta. Paikalliset seurakunnat kantoivat itse vastuun kirkon toiminnoista.

Kristittyjen lukumäärä kasvoi, mutta terveydenhoito- ja koulutyö jäivät vähemmälle. Kun saksalaisia lähettejä alkoi taas tulla Tanganjikaan vuoden 1926 jälkeen, afrikkalaiset johtajat pelkäsivät, että nämä ottavat johdon käsiinsä ja he joutuisivat taka-alalle. Toisen maailmansodan sytyttyä kaikki pohjoisen saksalaislähetit internoitiin. Niinpä 50-luvulla, uusien amerikkalaisten ja pohjoismaalaisten lähettien tullessa maahan Tanganjikan kirkon johtajat pitivät tärkeänä säilyttää pitkälle itsenäistyneen kirkon johto omissa käsissään. Läheteille jäi koulutus ja terveydehoito.

Luterilainen lähetystyö, johon suomalaiset osallistuivat saksalaisten lähdettyä Tanganjikasta, selittää osaksi, miksi Tansaniasta tuli sittemmin Suomen kehitysyhteistyön keskeinen kohde.

Ashiran sisäoppilaitos muodosti oman tiiviin yhteisönsä, ja muualla toimivat lähetit kävivät usein vierailulla; niinpä opettajan moninaisten velvollisuuksien vuoksi aikaa ei paljoa jäänyt seminaarin ulkopuoliseen maailmaan tutustumiseen. Oppilaiden taustan syvempi tunteminen olisi ollut hyödyksi linjattaessa suhtautumista musiikkiin, tanssiin ja muihin perinteisiin.

50-luvulla lähetystyöntekijät pelkäsivät perinteisten tapojen liittyvän kiinteästi perinteisiin uskontoihin.

Kirjoittaja pohtii kehitys-kysymyksiä alusta asti, mm. sitä missä määrin kristinuskon mukana tullut koulutus ja mahdollisuudet edetä modernilla sektorilla houkuttelivat ihmisiä kirkon jäseniksi. Vasta vuosia myöhemmin hänestä tuli "kehitysmamma".

Jo 50-luvulla Kilimanjaron yrittäjähenkiset pienviljelijät olivat järjestäytyneitä. Kahvia tuotettiin vientiin. Elämäntyyli oli yksilöllisempää ja eurooppalaisempaa kuin muualla maassa. Itsenäisyysajatus oli vahvasti ilmassa.

Chagga-kielellä toimivien paikallisten pappienkin pelättiin saarnaavan nationalismia. Maumau-liike oli meneillään Keniassa ja sen kiihotuksen huhuttiin ulottuvan Tanganjikan puolelle. Afrikkalaiset suhtautuivat lähetteihin kriittisesti ja katsoivat näiden empimisen kirkon itsenäisyysasiassa johtuvan mahdollisesti jonkinlaisesta rasismista.

Toisaalta eräät lähetit kritisoivat avoimesti siirtomaahallintoa ja mm. auttoivat Pohjois-Tanganjikan maattomia viemään maanomistuskiistan YK:n käsiteltäväksi. Tanganjikan laki tahtoi säilyttää valkoisten oikeudet omistamaansa maahan.

Näissä kysymyksissä eri kirkkokunnatkin kiistelivät keskenään. Ristiriitojen repimällä 50-luvulla tasapuolinen Stefano Moshi alkoi nousta Tanganjikan luterilaisen kirkon johtoon.

Kirjassa on paljon lähetys-järjestöjen toimintaa koskevaa tietoa ja myös teologista pohdiskelua, joka kiinnostanee eniten muita lähettejä. Marja-Liisa Swantzin oppilaat selviytyivät yleensä hyvin loppukokeista, ja hän itse onnistui uudistamaan opetusta monessa suhteessa, mutta silti hän oli usein tyytymätön omaan työpanokseensa.

Hän harjoitti muutenkin itsekritiikkiä ja itsetutkiskelua päiväkirjassaan; tämä kriittinen perusasenne johti hänet sittemmin tutkijan tielle aukomaan uusia uria silläkin saralla.

Kirjeenvaihtoaineistoa oli huomattavan runsaasti, sillä Marja-Liisa oli kihlautunut Lloyd Swantzin kanssa ennen 4-vuotisen työkautensa alkamista ja kirjoitti Lontoossa asuneelle sulhaselleen joka päivä.

Marja-Liisa ja Lloyd vihittiin Marangussa työkauden puolivälissä, ja he tapasivat muuten lomilla pariin otteeseen: harvinaislaatuinen järjestely kihla- ja avioparilta jo silloin.

Marja-Liisa ja Lloyd asuivat myöhemmin pitkään Afrikassa ja viettävät nyt aktiivisia eläkeläispäiviä Hartolassa.

Kirjassaan Marja-Liisa lupaa kirjoittaa vielä muistelmat kehitystutkijan työstään.

Jäämme odottamaan sitä.

Anna-Liisa Raunio