Aikani Afrikassa

Marja-Liisa Swantzin muistelmien kolmas osa "Aikani Afrikassa" ulottuu vuodesta 1960 tähän päivään. Kirjoittaja kuvaa monitasoisesti sekä urakehitystään lähetystyöntekijästä kehitystutkijaksi että kehitysprosessien tutkimuksen ja käytännön trendeistä. Tuottelias tutkija oli myös vaimo ja kolmen tytön äiti, jonka kotiin mahtui aina vieraita ja ystäviä. Perheen liikkuvaa elämää kuvaa se, että yhdellä tytöistä oli kahdeksan vuoden aikana käynyt kahdeksaa eri koulua. Tiivis työtahti jatkuu, kuten nopeaan tahtiin kirjoitetut muistelmat osoittavat.

"Aikani Afrikassa" tarjoaa kiinnostavaa luettavaa lähetys- ja kehitystyön suhteista. Itsenäistymisen jälkeen siirtomaavirkailijat lähtivät vähitellen Tansaniasta. Lähettien asemasta keskusteltiin, sillä luterilainen kirkko oli jo ehtinyt osoittaa kykynsä riippumattomaan toimintaan. Toisen maailmansodan jälkeen alkoi massiivinen kehitysapu, osana länsimaiden ja kommunismin välistä kamppailua valtapiireistä. 60-luvulla Tansaniassa alettiin huolestua kehityksen epätasaisesta jakaantumisesta, mikä johti siirtymiseen sosialistiseen ujamaa-yhteiskuntamalliin.

Kehityksestä tuli uusi tutkimusala. Kehityksen käsite joudutaan määrittelemään yhä uudelleen. Swantzin likeinen kyläläisten elämän tuntemus muovasi hänen lähestymistapaansa kehitystyön teoriaan ja käytäntöön. Minua kirjassa kiehtoi erityisesti kuvaus osallistavan toimintatutkimuksen muotoutumisesta. Dar es Salaamin yliopistossa oli 70-luvulla vallalla vahvasti marxilainen lähestymistapa tutkimukseen: uusi osallistava tutkimus ei oikein sopinut siihen viitekehykseen. Swantz halusi "tutkittavat" mukaan tietoa jakamaan ja tuottamaan, siten että tieto palvelee yhteisöjä muutoksessa.

Hän halusi myös kulttuurin sisällytettäväksi kehitykseen. Hän pohti, miten ihmisten kulttuuri, siten kuin he sen hahmottivat omakseen, voisi tulla luovaksi voimaksi kehityksessä. Osallistavan tutkimuksen alkuaikoina kyläistämisohjelmaa toteutettiin kiivaimmillaan. Uusien kylien muodostamisessa ei kuunneltu kyläläisiä, jotka olivat aina tottuneet siihen, että heitä käsketään. Kyliltä päättäjille toimitettu tutkimustieto toimenpiteiden vaikutuksesta perustasolla oli johtanut vain osittaisiin suunnan korjauksiin. "Olemme selvästi lähteneet tielle, jolla puolue ja virkailijat johtavat, ja kansa seuraa. Näin on kaikin puolin helpompaa. Se vapauttaa sekä johtajat että kansan. Edelliset se vapauttaa käymästä vuoropuhelua kansan kanssa ja jälkimmäiset vastuusta", kirjoitti turhautunut tutkija ja kysyi: "Kuka määrittelee kyläläisten parhaan? Kenellä on oikeus ajaa heidän oikeuksiaan?"

Yli 50 vuotta kehitysyhteistyön perusongelma on ollut, kuka määrittää mitä tehdään, ja kenellä on valta valita, kun rahat tulevat ulkoapäin. Kritiikin ydin on siinä, että rahoittaja käyttää määräysvaltaansa silloinkin, kun tehdään yhteistyötä. Kehitysyhteistyössä taiteillaan kahden vaatimuksen välillä: tuloksia pitää saada, ja toisten antamat lahjoitus- ja verorahat on käytettävä vastuullisesti.

Poimin tähän esittelyyn itselleni läheisimpiä kohtia kehityskysymyksistä. Kirja antaa paljon myös Tansanian naisten asemasta, jipemoyo-tutkimushankkeesta ja suomalaisen kehitysyhteistyön historiasta kiinnostuneille. Kiitokset Marja-Liisa Swantzille, että olet tässä jakanut meille kokemuksiasi, tietoasi ja viisauttasi.

Anna-Liisa Raunio