TEP-tiedote 3/00

 

Teknologian tietoinen valinta

Helsingin Sanomat julkaisi 22.7. koko sivun artikkelin tietokoneyhtiö Sunin johtajistoon kuuluvan Bill Joyn näkemistä uuden teknologian uhkakuvista. Ne eivät ole vaikutuksiltaan globaalia ydinsotaa pahempia, mutta riski niiden toteutumiseen on erittäin paljon suurempi.

Bill Joyn artikkeli Wired-lehdessä (www.wired.com/wired/archive/8.04, sen kommentteja www.wired.com/wired/archive/8.07) kiinnittää huomiota itsekopioituvuuteen uuden teknologian suurimpana riskitekijänä. Kaikki rekursiivista ohjelmointia harrastaneet tietävät miten voimallinen asia itsekopioituvuus on ohjelmissa. Esim. alle 10 rivin mittainen ohjelma riittää lajittelemaan mielivaltaisen suuren numerojoukon suuruusjärjestykseen. Ja pienikin ohjelmointivirhe voi saattaa ohjelman päättymättömäksi, jolloin se jatkaa laskemistaan kunnes se on täyttänyt kaikki sen saatavissa olevat resurssit. Kun vastaavan tempun tekee tahallaan puhutaan tietokoneviruksesta. Monet kiinnijääneet internet-virusten tekijät ovat sanoneet, että he eivät pystyneet kuvittelemaan kuinka laajalle virus leviäisi ja kuinka paljon vahinkoa se tuottaisi.

Kun vastaavaa voidaan uuden teknologian avulla yhä helpommin tehdä tietokoneiden ja tietokoneverkkojen sijaan biosfäärissä, sekä vahingossa että tahallaan, tietopainotteisella hyvin monen ulottuvissa olevalla teknologialla, niin hälytyskellojen pitäisi soida muillakin kuin Bill Joylla. Riskit ovat paljon suuremmat kuin ydinaseiden tapauksessa, jossa edellytetään vain hyvin harvoille saatavissa olevien raaka-aineiden ja teknologian käyttöä. Joyn suosittelema Frank Herbertin romaani The White Plague on eräs kuvaus siitä, miten jopa ihmisen sukupuuttoon (ja muiden nisäkkäiden myös) johtava tauti voitaisiin tahallisesti päästää karkuteille.

Kuten Bill Joy mainitsee nämä riskit ovat tuttuja monille akateemisen yhteisön jäsenille, mutta ne ovat silti ihmiskunnan enemmistölle tuntemattomia ja yhteiskunnallisessa päätöksenteossa merkityksettömiä. On siten erittäin tärkeää, että mm. lehdistö, opettajat ja päättäjät osaavat analysoida laajasti myös teknologian kehittämisen sivuvaikutuksia.

Joy on niin syvästi huolestunut näistä sivuvaikutuksista, että on valmis esittämään varsin vaikeitakin keinoja ratkaisuiksi. Hän toteaa henkilökohtaisen tiedonhalun ja kunnianhimon sekä markkinat olevan pääsyinä osittain sokeaan syöksyymme yhä kasvavan teknologisen riskin yhteiskuntaan. Näihin syihin ei kuitenkaan periaatteessa ole kovinkaan vaikea vaikuttaa. Se, mihin ja miten yhteiskunta ja yhtiöt teknologiarahoitusta ohjaavat, määrää tietenkin teknologisen kehityksen suunnan. Tieteen ja teknologian kehitystä on aina rajoitettu ja tullaan aina rajoittamaan tällä tavoin. Yhteiskunta myöskin asettaa rajoituksia markkinoille määräämällä mitä tuotteita saa myydä ja mitä ei. Tutkijoiden henkilökohtainen tiedonjano ilman taloudellista kannustinta, siis harrastustoiminta, ei pysty realisoimaan Joyn kuvaamia megariskejä. Myöskään puhdas perustutkimus ei sitä tee.

Riskit syntyvät yhteiskunnan tietoisista teknologiavalinnoista tai valitsematta jättämisistä. Valintatapa siis on se ongelma, johon täytyy keskittyä. Joy ei mainitse ehkäpä tärkeintä olemassaolevaa riskinhallintatyökalua yhteiskunnan päätöksenteossa, nimittäin kestävän kehityksen ideaa ja menetelmiä. Perusta sen käytölle yhteiskunnassa on luonnollisesti opetussektorilla.

Suomessa on tässä suhteessa juuri tällä hetkellä vakava ongelma. Rion ympäristökokouksen (1992) jälkeen kestävä kehitys oli edustavasti esillä tärkeimmissä opetussektorin linjanvedoissa ja määräyksissä: Peruskoulun opetussuunnitelman perusteet (OPH, 1994), Lukion opetussuunnitelman perusteet (OPH, 1994), Suomen kestävän kehityksen toimikunnan ohjelma (1995), Valtioneuvoston koulutuksen ja korkeakouluissa harjoitettavan tutkimuksen kehittämissuunnitelma vuosille 1995-2000, Opetushallituksen kestävän kehityksen edistämisohjelma vuosille 1998-2000 sekä Hallituksen kestävän kehityksen ohjelma (1998). Valtioneuvoston koulutuksen ja korkeakouluissa harjoitettavan tutkimuksen kehittämissuunnitelma vuosille 1995-2000 jopa mainitsee: "Kaikki oppilaitokset peruskouluista korkeakouluihin velvoitetaan toteuttamaan myös laitoksensa arkipäivässä (hankinnat, jätehuolto, energiahuolto, liikennejärjestelyt jne.) kestävän kehityksen periaatteita. Tulos arvioidaan vuonna 1999."

Merkittävä käännekohta huonoon suuntaan tapahtui viime vuonna, kun oli havaittu, että näitä velvoitteita ei oltu lähdetty toteuttamaan, eikä ohjelmaa tältä osin myöskään arvioitu. Joulukuussa 1999 hyväksytty Valtioneuvoston koulutuksen ja korkeakouluissa harjoitettavan tutkimuksen kehittämissuunnitelma vuosille 1999-2004 on luopunut kestävän kehityksen korostamisesta ja alistanut sen tietoyhteiskuntakehityksen alle.

Toisin sanoen oletetaan tai pikemminkin toivotaan, että antamalla teknologiselle kehitykselle vapaat kädet, se tuottaa rikkaamman yhteiskunnan. Tämä oletus nimenomaan on Joyn mainitsemien megariskien lähtökohta. Ja vaikka megariskit unohdettaisiin, niin kestävän kehityksen ohjauksen puuttuminen tietotekniikan kehityksestä ja soveltamisesta on käytännössä merkinnyt, että tietotekniikka on aiheuttanut työttömyyttä, vaikka se olisi voinut vähentää sitä; tietotekniikka on lisännyt energian kulutusta, vaikka se olisi voinut vähentää sitä; tietotekniikka on lisännyt paperin kulutusta, vaikka se olisi voinut vähentää sitä.

EU:n komissiossa teknologiakehityksen ja kestävän kehityksen suhde on paljon tärkeämpi päätöksenteon peruste kuin Suomessa. Tämän osoittaa esimerkiksi se, että energiatekniikan ja -politiikan kehittäminen alistetaan kestävän kehityksen tavoitteille kuten artikkeli "EU-komission Suomen edustuston uusi päällikkö Timo Mäkelä: Ympäristönormit sanelevat energiapolitiikkamme suunnan" Keskisuomalaisessa 23.7. kertoo. Niinpä Suomenkin viime vuoden lopulla valmistunut kontribuutio EU:n uusiutuvan energian edistämisohjelmaan edellyttää uusiutuvan energian opetuksen sisällyttämistä kaikille koulutusasteille, erityisesti teknilliseen ammattikoulutukseen.

Viime aikoina on Suomessa kaatunut mm. korkeatasoisen rakentamisen myytti ja korkeatasoisen terveydenhoidon myytti, joten on helpompaa kaataa myös uuden uljaan teknologiakehityksen myytti ilman EU:n direktiivejäkin. Kun teknologisten valintojen vaikutukset arvioidaan EU:n antaman esimerkin tapaan kapeiden sektorianalyysien sijaan laaja-alaisesti ja pitkällä tähtäimellä, niin huomataan, että pääsääntöisesti ekologisesti ja sosiaalisesti parhaat ja riskejä välttävät valinnat ovat myös kokonaistaloudellisesti edullisimmat.

Ari Lampinen


Lisätietoja:

  • rekursiivinen ohjelmointi ja ajattelu: Hofstadter (1979) Gödel, Escher, Bach; Roberts (1986) Recursive thinking; kaikki kunnon ohjelmointikirjat
  • lääketieteen etiikkarikkomukset: Bell (1992) Impure Science
  • tietotekniikan sivuvaikutukset: Rocklin (1997) Trapped in the net, The unantixipated consequences of computerization