EU: STA RAUHANPOLIITTINEN MAAILMANMAHTI

Sadankomitean ja Rauhanliiton turvallisuuspoliittisen työryhmän kannanotto valtioneuvostolle koskien EU:n tulevaisuuskonventin esityksiä.

Konventin työskentelyä EU:n puolustuskysymyksissä on hallinnut militaristinen ilmapiiri, jonka tuloksena EU:hun kaavaillaan poikkeuksellisen vahvoin toimivaltuuksin varustettua varusteluvirastoa sekä velvoitetta varustelumenojen nostamiseen jäsenmaissa. Vuosituhannen turvallisuusuhaksi on valittu terrorismi, jonka torjuntaan tarjotaan esityksessä ensisijaisesti sotilaallisia keinoja. Kestävämpää kehitystä edistävän vaihtoehdon eli siviilikriisinhallinnan resurssointi on jäänyt tyystin jalkoihin.

Eilispäivän militarismi luo pikemminkin turvattomuutta. Rauhanjärjestöt esittävät, että Suomen on hallitustenvälisessä konferenssissa toimittava yhdessä Ruotsin, liittoutumattomien maiden ja Saksan kanssa monenkeskisen turvallisuus-järjestelmän vahvistamiseksi EU:ssa. Euroopan unionin ei tule lähteä varustelukilpaan Yhdysvaltain kanssa vaan pyrittävä rauhanpolitiikan suurvallaksi.

Ohessa työryhmän analyysi EU:n puolustuksen ydinkohdista ja esitykset vaihtoehdoiksi.

Hallitus viimeistelee selontekoaan eduskunnalle EU:n tulevaisuuskonventista. Rauhanliiton ja Sadankomitean yhteinen turvallisuuspoliittinen työryhmä esittää, että Suomi ottaa jyrkästi varauksellisen kannan EU:n tulevaisuuskonventin turvallisuus- ja puolustuspoliittisiin esityksiin. Unionista ei tule kehittää sotilaallista voimatekijää. Sellaisena sillä ei ole tulevaisuutta, mutta rauhanpolitiikan suurvaltana on.

Ei ole olemassa sellaisia maanosaamme kohdistuvia tai globaaleja turvallisuusuhkia, joihin voidaan ongelmitta vastata esitetyllä yhteisellä puolustuksella. EU:lla valtioiden muodostamana yhteisönä ei ole vihollisia, eikä sille ole tarpeen niitä etsiä. USA on tässä suhteessa huono esimerkki seurattavaksi. Jos EU:ta halutaan kehittää USA:n uskottavaksi vastavoimaksi maailmanpolitiikassa, olisi edesvastuutonta yrittää tehdä se lähtemällä jonkinlaiseen varustelukilpailuun USA:n kanssa. EU:n voima on sen taloudessa ja sekä poliittisessa että laajemmassa kulttuurissa.

Ensisijaisesti EU:n panosta tarvitaan globalisaation hallintaan ja koko maailman kehityksen, ympäristön ja ihmisoikeuksien edistämiseen. Pelkästään kriisinhallintaankin pitäytyvä yhteinen puolustus on tässä työssä vain toissijainen väline.

Yhteinen puolustus on perustuslakiluonnoksen ydinkohtia ja siitä tulisi käynnistää viimeistään nyt perusteellinen ja avoin poliittinen keskustelu. EU:n pienenä jäsenmaana Suomen tulisi ajaa rauhanpoliittisia tavoitteita käynnistyvässä hallitusten välisessä konferenssissa yhdessä Ruotsin ja muiden liittoutumattomien maiden kanssa. Tässä asiassa keskeinen suurvalta on Saksa, jonka ulkoministeri Joschka Fischerille rauhanjärjestöt toimittavat yksityiskohtaiset esityksensä lähiaikoina. Fischer vierailee Suomessa syyskuussa.

Suomen ja Ruotsin tekemät esitykset siviilikriisinhallinnasta ovat toistaiseksi saaneet tuskin mitään vastakaikua konventissa. Militarisoituneesta keskusteluilmapiiristä johtuen siviilikriisinhallinta on kutistunut pelkäksi sivumaininnaksi (Bosnian poliisioperaatiosta huolimatta) eikä sille haluta antaa itsenäistä turvallisuuspoliittista merkitystä. Se halutaan alistaa osaksi sotilaallista toimintaa. Kuitenkin siviilikriisinhallinasta voitaisiin kehittää toimiva kokonaisuus esimerkiksi pelastuspalvelun ja erilaisten muiden siviiliväestöön kohdistuvien uhkien torjumiseksi (luonnon ja ihmisen aiheuttamat katastrofit, pakolaisvirrat, tarttuvat taudit jne) perustettavien elinten kanssa. Parhaimmillaan siviilikriisinhallinta on yhteiskuntien sosiaalisen toimivuuden ja demokraattisen kulttuurin edistämistä. Suomen tulisi koordinoida samanmielisten maiden kannat tässä asiassa, ja tukeutua myös kansalaisjärjestöjen (esimerkkinä KATU, Kansalaisten turvallisuusneuvosto) tarjoamaan apuun.

Konventin esityksessä ykyinen kriisinhallinta laajenee mahdollisuudeksi ryhtyä käytännöllisesti katsoen täysimittaiseen ja rajoittamattomaan aseelliseen toimintaan sekä EU:n alueella että sen ulkopuolella. Ns. Petersbergin periaatteet lavennetaan siten, että toimintaa on vaikea mitenkään erottaa tavanomaisesta aseellisesta maanpuolustuksesta (III-210) paitsi ettei tavoitteena ole pelote (deterrenssi).

Yhteiseen puolustukseen siirtyminen ei olisi enää erillisen valtionpäämiesten yksimielisen päätöksen varassa, vaan se perustettaisiin käytännössä nyt esitetyillä artikloilla (vertaa art I-15.1 ja I-40.2 sekä niiden kanssa ristiriitainen I-40.7).

EU kunnioittaisi muodollisesti YK:n peruskirjaa, mutta turvallisuusneuvoston ensisijaista vastuuta rauhasta ja maailman turvallisuudesta se ei tunnustaisi. Uhkaaviin tilanteisiin EU:n ulkopuolella voitaisiin puuttua myös ilman YK:n valtuutusta tai kyseisen maan avunpyyntöä (I-40.1). Konventin esitys syö tällä tavoin pohjaa EU:n ja Suomen asettamalta monenkeskisen maailmanpolitiikan (multilateralismin) perusperiaatteelta.

Esitykset heijastavat monia poliittisia intressejä. On tärkeää havaita, kuinka vahva asema sotilaallisilla intresseillä on ollut konventin työssä. Selvin esimerkki on artikla I-40.3, joka edellyttää jokaisen jäsenmaan ryhtyvän vahvistamaan puolustuksensa voimavaroja. Esitys on ennenkuulumaton ja myös loogisesti perussopimukseen täysin sopimaton. Millekään muulle julkisen vallan toimialueelle ei ole esitetty tällaista velvoitetta, esimerkkinä vaikkapa sosiaali- ja terveyspalvelut. Artikla nostaa puolustusmenot kuuluisien EMU-kriteerien tasolle, koska unionilla olisi oikeus arvioida vaatimuksen toteutumista jäsenvaltioissa ja tehdä niille sopivia parannusesityksiä (ks. III-212). Esitys on myös räikeässä ristiriidassa sen yleisen aseidenriisuntapyrkimyksen kanssa, johon kaikki YK:n jäsenvaltiot ovat sitoutuneet.

Suomi toivoaksemme luonnollisesti vastustaa sotilaallisten suurvaltojen suljetuksi klubiksi tarkoitettua ns. puolustuksen euroryhmää, joka olisi euroraha-alueen kaltainen unionin autonominen osa (I-40 ja III-213). Tämän konventin esityksen ei liene ollut tarkoituskaan toteutua, vaan se on osa keväistä Ranskan ja Saksan USA-NATO- keskustelua. Se on myös julkea tölväisy liittoutumattomia ja pieniä jäsenvaltioita kohtaan.

EU:lle esitetty yhteinen puolustuspolitiikka ei käytännössä rajoittaisi minkään jäsenmaan itsenäisiä sotilaallisia operaatioita, joista on useita esimerkkejä viime vuosiltakin. Viimeksi Italia on halunnut ryhtyä hallitsemaan pakolaisvirtoja Libyasta ja halunnut myös EU:n toimia.

Konventti esittää myös, että paperipuolustusliitto WEU sulautettaisiin unioniin ( I-40 ja III-214). Tämä esitys kaatui jo 1992 Maastrichtin sopimusta valmisteltaessa. Esitys unionin jäsenmaiden toisilleen antamista turvallisuustakeista tarkoittaa sitä, että EU ryhtyisi rakentamaan NATO:lle vaihtoehtoa pukemalla itse asepuvun päälleen. NATO:n nykyistä kriisiä tämä syventäisi selvästi, mutta USA:n hegemonia EU:n puolustusasioissa tuskin päättyisi. Vähimmäisseuraus olisi, että Ranska, Belgia, Hollanti ja Saksa voisivat jatkaa sotilaallista eriytymistään uuden unionin puitteissa. Ilmeisesti brittien ja Itä-Euroopan uusien jäsenmaiden myötätunnon voittamiseen kuluu vielä aikaa. On vaikea uskoa, että ratkaisusta seuraisi muuta kuin EU:n turvallisuuspolitiikan pitkään etsityn yhtenäisyyden mureneminen. Nykyisin EU:n harjoittaman puolustuspolitiikan ulkopuolella ovat vain Tanska oman päätöksensä vuoksi sekä tältä osin ulos suljetut tulevat jäsenmaat Malta ja Kypros. Yhteistä puolustussitoumusta tuskin voitaisiin rajoittaa kriisinhallintatoimenpiteisiin.

EU-maiden keskinäisellä puolustussitoumuksella on Suomessakin laaja populaari kannatus, joka perustuu mielikuviin. Reaalimaailmaan niistä on matkaa. Millaisen sitoumuksen Suomi antaisi muille jäsenmaille? - ja tarvitseeko Suomi itse enää lisäjoukkoja ja aseistusta kriisinhallintatehtäviinkään? Reaalimaailmassa keskinäinen puolustussitoumus loisi paineita korottaa varustelutasoa, mikä olisi taloudellisesti järjetöntä ja poliittisesti epäviisasta. Lisäturvallisuuden sijaan saataisiinkin lisää turvattomuutta.

Keskinäisen puolustuksen maaryhmä saisi myös oikeuden erityiseen "läheisempään yhteistyöhön", jolla puolustusasioissa ohitettaisiin perustuslain muilla aloilla sovelletun "tiiviimmän yhteistyön" määräykset (art 40.7 ja art 43). Nykyinen Nizzan sopimus ei salli erillisten maaryhmien puolustus- ja sotilaallista yhteistyötä, eikä muutokseen ole tarvetta.

Perustuslaki avaa myös unionin rahoituskanavan sotilaallisille operaatioille, joihin osallistuvat jäsenmaat ovat tähän saakka rahoittaneet yksin. Päätös tehtäisiin määräenemmistöllä (III-215).

Ministerineuvoston alaisuuteen perustettaisiin erityinen varusteluvirasto. Sen toimivaltuudet olisivat poikkeuksellisen vahvat ja itsenäiset, lähes komission luokkaa (I-40.3 ja III-212), ja niihin sisältyisi myös toimeenpanotehtäviä. Poliittinen ohjaus olisi heikkoa. Ministerineuvosto voisi määräenemmistöpäätöksellä (puolet jäsenmaista ja 60 % väestöstä) antaa sille tehtäviä (muissa sotilaallisissa ja puolustusasioissa päätökset on tehtävä aina yksimielisesti).

Suomi on ollut esitykselle valitettavan myötäsukainen. Asevarustelusta päätetään kansallisella tasolla, ja tukiaisten seurauksena unionimaiden aseteollisuus on ylimitoitettu ja tehoton. Jos tehokkuus olisi USA:n luokkaa, puolustusmenot olisivat noin puolet nykyisestä. Uusi virasto voisikin tuoda asehankintoihin normaalit sisämarkkinanormit ja julkishankintojen kilpailuvelvoitteet. Siksi on omituista, että perustuslakiesitys toisaalla eristää nimenomaan asetuotannon ja asekaupan yhteismarkkinoista (III-342). Aseet ja asekauppa ovat ilmeisesti viimeiset teolliset artikkelit, joihin vapaakauppaa ei uloteta.

EU-maat ovat useilla aloilla maailman johtavia asetuottajia ja -viejiä. Komission keväinen linjaus on, että tätä teollisuudenhaaraa on vahvistettava, ja se on myös konventin vahva pyrkimys. Varustelumenojen vähenemistä on siten ilmeisesti turha odottaa?

Konventti esittää yhteistä puolustusta terrorismia ja sen uhkaa vastaan jäsenmaiden alueella ja unionin ulkopuolella (I-42 ja III-210). Tällaisena aihe esiintyy myös EU:n uudessa turvallisuusstrategiassa. Terrorismi esiintyy perustuslakiesityksessä myös oikeus- ja poliisiasioiden yhteistyön sekä esim. rahanpesuun liittyvissä artikloissa. Israelin esimerkki todistaa, että armeijat eivät ole toimiva väline terrorismia vastaan. Mahdollisesti perustettava EU:n terrorismin torjuntavoima tuskin tuo mitään lisäarvoa suhteessa kansallisiin instrumentteihin tai Europoliin.

Kylmän realismin vuoksi olisi hyvä muistaa Irakin vastaisen sodan opetukset siitä, kuinka kestäviä sotien perustelut ovat. Terrorismi tulisi myös suhteuttaa muihin merkittäviin mutta harvinaisiin eurooppatason uhkiin, kuten tulviin ja maanjäristyksiin tai teollisiin katastrofeihin. Uhkia ovat myös ammattirikollisuus, HIV/AIDS tai vaikkapa vain tieliikenteen päivittäin vaatimat tuhannet kuolonuhrit. Mitä unioni niiden torjumiseksi tekee? Suomen tulisi esittää terrorismin vastaisen toiminnan siirtämistä kokonaan poliisi- ja oikeusyhteistyön alueelle.

Unionin tuleva ulkoministeri saisi suuret valtaoikeudet koko turvallisuus- ja puolustuspolitiikan päällikkönä. Hänen roolistaan tulisi keskustella. Asia on merkittävämpi kuin "EU:n presidentti". Jäsenvaltioiden ministerin sijasta hän johtaisi turvallisuuspoliittista agendaa. Hän olisi sekä komission toinen puheenjohtaja että ministerineuvoston puheenjohtaja. Hänellä olisi hallussaan kahden nykyisen komissaarin mandaatit ja hän edustaisi EU:ta YK:n turvallisuusneuvostossa. Hän olisi puolustuspoliittisen koneiston päällikkö operatiiviselle tasolle saakka. Aloiteoikeuksineen ja sihteeristöineen hän olisi täysin ylivoimainen toimija suhteessa kaikkiin muihin unionin instituutioihin ja jäsenmaihin.

Tarvitaanko EU:ssa tällaista vallan keskittämistä yksiin käsiin?

Työryhmä on seurannut Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon valmistelua sekä EU:n tulevaisuuskonventin työtä 2002-2003. Se julkaisi konventin päätösvaiheen alkaessa laajan keskustelunavauksen Yhteinen puolustus EU:lle? (13.5.2003). Raportti on saatavissa Rauhanliitosta (p. 09-141 314) ja Sadankomiteasta (p. 09-141 336).