Pakolaisten kansainvälinen suojelu perustuu ensisijaisesti vuoden 1951 Pakolaisten oikeusasemaa koskevaan yleissopimukseen. Sopimukseen sitoutuneilla valtioilla on velvollisuus suojella alueelleen saapuvia pakolaisia. Jos ne eivät siinä syystä tai toisesta onnistu, YK:n yleiskokouksen 1951 perustaman pakolaisjärjestö UNHCR:n tehtävänä on tarjota kansainvälistä suojelua sitä tarvitseville.

Muutoin periaatteena on, että turvapaikkamaan viranomaiset selvittävät henkilön kansainvälisen suojelun tarpeen yksilöllisesti, hänen hakemuksensa ja haastattelunsa perusteella. Eri valtioiden kansallisen lainsäädännön mukaisesti pakolaiselle voidaan myöntää Geneven pakolaissopimuksen mukainen turvapaikka tai hän voi saada oleskeluluvan suojelun tarpeen/humanitaaristen syiden perusteella.

Pakolaisille kuuluvat perusihmisoikeudet, kuten oikeus perhe-elämään, vapaus liikkua ja valita uskontonsa. Heille on suotava vähintään samat oikeudet kuin muille maassa laillisesti oleskeleville ulkomaalaisille. 

Konfliktitilanteissa UNHCR suojelee ja avustaa myös muita henkilöitä, jotka eivät suoranaisesti kuulu järjestön toimivallan alaisuuteen. Näitä ovat maansisäiset pakolaiset eli evakot, joita vuonna 2002 oli UNHCR:n huollettavina 4,4 miljoonaa.

Samoin YK:n pääsihteeri tai yleiskokous voi pyytää järjestöä huolehtimaan tietyistä kansanryhmistä, kuten Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä kansalaisuudettomiksi jääneistä henkilöistä. "Muut UNHCR:n huolehtimat" -ryhmään kuului vuonna 2002 vajaa puoli miljoona henkeä.

Vuonna 2002 UNHCR:n mandaattiin kuului kaiken kaikkiaan 20,8 miljoonaa ihmistä.

UNHCR:n toimintakyky ja auttamismahdollisuudet pakolaistilanteissa ovat sidoksissa isäntävaltion yhteistyöhalukkuuteen: jos pakolaisia vastaanottanut valtio ei hyväksy UNHCR:ää alueelleen, järjestön toimintaedellytykset pakolaisten auttamiseksi ovat rajalliset, usein olemattomat.

Perustuu tekstiin Suomen pakolaisapu: Maailman pakolaistilanne.