Pakolaisuuden edellytykset määritellään Geneven pakolaissopimuksessa, joka laadittiin 1951. Sopimusta kutsutaan myös Yhdistyneiden kansakuntien eli YK:n pakolaissopimukseksi. Vuonna 1961 YK:n yleiskokous hyväksyi sopimukseen lisäpöytäkirjan, jossa täsmennetään pakolaisten asemaa. Tällä hetkellä YK:n 191 jäsenvaltiosta 145 on allekirjoittanut pakolaissopimuksen. 

Pakolaissopimuksen keskeinen säännös on palautuskielto. Sen mukaan sopimusvaltio ei saa palauttaa pakolaista alueille, joissa hänen henkeään tai vapauttaan uhataan rodun, uskonnon, kansalaisuuden, tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään kuulumisen tai poliittisen mielipiteen vuoksi. 

YK:n määritelmän mukaan esimerkiksi sotaa tai luonnonkatastrofia pakenevat eivät ole pakolaisia, mutta useissa maissa määritelmää on laajennettu ja pakolaisstatus myönnetään muillekin kuin henkilökohtaisen vainon kohteiksi joutuneille. Viime kädessä pakolaisstatuksen myöntävät yleensä kansalliset viranomaiset turvapaikkahakemuksen ja haastattelun perusteella. 

Suomi allekirjoitti Geneven pakolaissopimuksen 1968, ja muiden sopijavaltioiden tavoin sillä on velvollisuus suojella pakolaisia ja alueeltaan turvaa hakevia ihmisiä. Sopimus kieltää näiden ihmisten karkotuksen ja palauttamisen alueelle, jossa heidän henkeään ja vapauttaan uhataan. Geneven pakolaissopimuksessa määritellään myös se, kuinka pakolaisia on kohdeltava. 

Pakolaisille kuuluvat perusihmisoikeudet, kuten oikeus perhe-elämään, vapaus liikkua ja valita uskontonsa. Heille on suotava vähintään samat oikeudet kuin muille maassa laillisesti oleskeleville ulkomaalaisille. 

Perustuu tekstiin Tapanainen: Turvaa etsimässä - Perustiedot pakolaisuudesta.