Lapsityövoiman käytön kieltävistä sopimuksista tärkein on YK:n lasten oikeuksien sopimus, joka on solmittu vuonna 1989. Sopimus on laillisesti sitova dokumentti, ja sen on ratifioinut 187 maata. Ainoastaan Yhdysvallat ja Somalia eivät ole sitoutuneet noudattamaan sopimusta. Sopimuksen artiklassa 32 viitataan lapsityövoimaan. Artiklan mukaan lapsella on oikeus tulla suojelluksi taloudelliselta riistolta ja kaikelta työltä, mikä voi haitata lapsen koulunkäyntiä tai vaarantaa lapsen kehityksen.

Toinen tärkeä kansainvälinen sopimus on Kansainvälisen työjärjestön ILO:n sopimus vuodelta 1973. Sen mukaan lasten työnteon vähimmäisikä ei saa olla alhaisempi kuin pakollisen koulunkäynnin suorittamisen ikä, eikä alle 15 vuotta. Ikä voi kuitenkin vaihdella maittain työn raskauden ja vaarallisuuden sekä maan taloudellisen tilanteen mukaan. Sopimuksen on allekirjoittanut tähän mennessä 116 maata. ILO:lla on myös toinen sopimus, jolla pyritään lapsityövoiman hyväksikäytön pahimpien muotojen välittömään kitkemiseen. Sen on tähän mennessä ratifioinut yli 80 maata.

Niin sanottu sosiaaliklausuuli on kansainvälisen ammattiyhdistysliikkeen ja useiden länsimaiden edistämä projekti. Sosiaaliklausuuli on kauppapoliittinen järjestely, joka halutaan mukaan Maailman kauppajärjestön WTO:n sääntöihin. Se mahdollistaisi tuontirajoitteiden tai -kieltojen asettamisen tuotteille, jotka ovat lähtöisin maista, yrityksistä tai teollisuudesta, joissa ei noudateta sovittuja vähimmäisstandardeja. Lapsityövoiman kieltäminen on yksi näistä standardeista.

Kehitysmaat ovat vastustaneet sosiaaliklausuulia peläten niiden kilpailuaseman heikkenevän entisestään. Sen ongelmakohtia on erityisesti epävirallisen ja kodeissa tehtävän työn valvominen. Sosiaaliklausuulin toteutuessa tuottajien olisi kuitenkin parannettava työntekijöidensä oloja huonon maineen ja vientikiellon pelossa.