Terrorin riivaama maa

Indonesian ongelmat ovat lukuisia. Maailman suurinta muslimimaata vaivaavat niin etniset, alueelliset kuin uskonnolliset kiistat. Talousvaikeudet, väkivaltainen ja vallanjanoinen armeija sekä ääriryhmien terrorismi uhkaavat ajaa maan sekasortoon.

Indonesia nousi maailman uutisaiheiden kärkeen 12. lokakuuta 2002, jolloin pommi-isku Balin lomasaarella tappoi 202 ihmistä, etupäässä länsimaisia turisteja. Pommi-isku ei ollut maan verisen historian ensimmäinen, mutta indonesialaiset eivät uskoneet juuri Balin joutuvan kohteeksi. Ylipäätään äärimuslimien terrorismiin ei oltu suhtauduttu kovin vakavasti eikä hallitus halunnut juuri puuttua ryhmien toimintaan. Presidentti Megawati Sukarnoputrin uudelleenvalinta vuonna 2004 tulisi pitkälti riippumaan uskonnollisten puolueiden tuesta.

Ilmapiiri muuttui maassa pommi-iskun jälkeen radikaalisti. Terrorisminvastaiset lait hyväksyttiin alle viikko iskun jälkeen ja pian pidätettiin Jemaah Islamiyyah -ryhmän johtaja Abu Bakar Ba’asyir epäiltynä useista eri iskuista. Ba’asyirin oikeudenkäynti alkoi huhtikuun lopussa ja häntä syytetään muun muassa pommi-iskuista indonesialaisiin kirkkoihin jouluna 2000. Häntä pidetään laajalti syyllisenä myös Balin iskuun, mutta todistusaineisto ei ainakaan toistaiseksi ole riittänyt syytteiden nostamiseen.

Balin terrori-isku nosti esiin maassa toimivien äärijärjetöjen uhkan. Jemaah Islamiyyah on löyhä verkosto, jolla epäillään olevan yhteyksiä muun muassa al-Qaidaan eikä Ba’asyirin vangitseminen pysäytä verkoston toimintaa. Jemaah Islamiyyah eroaa muista maan ääri-islamilaisista terroristiryhmistä siinä, että se katsoo oikeudekseen taistella kaikkia Islamin vihollisia vastaan, vaikka nämä olisivatkin muslimeja. Ryhmän tavoitteena on rakentaa Indonesiasta uskonnollinen kalifaatti.

Nationalistit ja separatistit

Indonesialaisen nationalismi on vahvistunut viime vuosina. Se näkyy muun muassa vihaisena suhtautumisena ulkomaisten sijoittajien yritysostoihin ja IMF:n yrityksiin ohjata maan talouspolitiikkaa. Uskonnolliset kiistat ja maan jakautuminen niin separatistien kuin ulkovaltojen toimesta ärsyttävät niin maan eliittiä kuin tavallistakin kansaa. Valtion hajoamisen pelko vahvistui maan hävittyä kaksi saaripahasta Malesialle Haagin kansainvälisessä tuomioistuimessa. Suurinta huolta aiheuttavat Acehin ja Papuan maakunnat.

Balin iskun jälkeen Indonesian viranomaiset alkoivat käyttää sanaa terroristi aiempaa laajemmissa yhteyksissä. Terroristeiksi määriteltiin myös ne aseelliset ryhmät, jotka uhkaavat maan yhtenäisyyttä. Papuan vapautusliike, OPM ja Acehin itsenäisyysliike, GAM liitettiin samalla listalle muun muassa Jemaah Islamiyyahin kanssa.

Acehissa sotilasoperaatiot ovat aiheuttaneet runsaasti kuolonuhreja, joiden tarkkaa määrää voi vain arvailla. Ihmisoikeusjärjestöt valittavat vaikeuksista päästä edes konfliktialueille tarkkailemaan tilannetta. Papualla armeijan erikoisjoukot ovat puolestaan surmanneet useita itsenäisyyttä tukevia aktivisteja eikä hallitus suostu tutkimaan rikoksia. Papuan johtava ihmisoikeusjärjestö Elsham saa jatkuvasti tappouhkauksia ja sen toimisto Jakartassa tuhottiin viime syksynä.

Talous yskii

Indonesian talous ajautui raskaisiin vaikeuksiin vuonna 1997 alkaneen Aasian talouskriisin yhteydessä eikä ole ehtinyt toipua siitä vieläkään. Isku oli romahduttaa rupian arvon mutta vakavampia vaikeuksia koitui maan taloudelle turistien kaikottua. Balin turistirysät alkoivat muistuttaa aavekaupunkeja, kun hotellien käyttöaste romahti kolmannekseen iskua edeltävästä tasosta. Viranomaisten arvioiden mukaan isku aiheutti Balilla 150 000 työpaikan ja 20 miljoonan euron verotulojen menetyksen. Suurten matkanjärjestäjien luottamus palaa hyvin hitaasti.

Indonesian armeija käyttää Balin terrori-iskua hyväkseen ja koventaa nyt otteitaan niin Acehilla kuin Papualla. Molemmissa provinsseissa on merkittäviä luonnonvaroja, joiden tuotosta paikallinen väestö ei juuri hyödy. Exxon poraa Acehissa öljyä, Freeport omistaa maailman suurimman kuparikaivoksen Papualla ja British Petroleum hyödyntää Papuan kaasuvaroja. Suuryritysten väitetään olevan todennäköisiä terroristien kohteita ja armeija on valmis turvaamaan niiden toiminnan kovin ottein.

Kansainväliset suuryritykset eivät kuitenkaan toivo takavuosien ihmisoikeusrikoksia turvakseen. Niiden kannalta Indonesian poliittinen sekasorto on kaikkea muuta kuin toivottavaa. Esimerkiksi Papualla investointien turvaaminen onnistuisi parhaiten alueen autonomian myötä. Nyt yritykset maksavat suojelurahaa armeijalle välttääkseen toisaalta sissien toisaalta armeijan joukkojen iskut. Esimerkiksi elokuussa armeijan erikoisjoukot ampuivat Freeportin työntekijöitä, ilmeisesti todistaakseen alueen turvattomuuden ja suojelun tarpeen.

Armeijan ongelmallinen valta-asema

Poliisi ja armeija erotettiin toisistaan organisatorisesti vuonna 1999. Nyt poliisi vastaa maan sisäisestä turvallisuudesta. Varsinkin paikallistasolla poliisin ja armeijan välit ovat tulehtuneet, koska korruption hedelmät siirtyivät uusiin taskuihin. Poliisi ei ole myöskään pystynyt hoitamaan velvollisuuksiaan kunnolla, mikä tuli ilmi muun muassa Balin iskun yhteydessä: räjähdyspaikkaa ei pystytty eristämään ja kuka tahansa pystyi siivoamaan todistusaineiston huomiota herättämättä.

Uusi terrorismilainsäädäntö ei tosin paljoakaan vahvistanut armeijan asemaa. Kuitenkin sotilastiedustelun merkitys kasvoi, koska pidättäminen on nyt mahdollista pelkkien tiedustelutietojen perusteella. Huolenaiheena onkin, kuinka tiedustelutietoja halutaan käyttää.

Armeijan uudistamisen yksi keskeisimpiä tavoitteita on ollut sotilaskomentajien poistaminen aluehallinnosta. Suharton aikana upseerit olivat tasaveroisia tai jopa vahvempia kuin siviilihallinnon vastaavat virkamiehet. Jopa armeijan sisällä haluttiin luopua alueellisesta johtoportaasta, vaikka upseereille syntyi paikalliseen politiikkaan sekaantumalla hyvät mahdollisuudet lisätuloihin. Kuitenkin viimeisen kahden vuoden aikana kehitys on kokenut takaiskuja lähinnä etnisen ja separatistisen väkivallan seurauksena. Uusia alueellisia komentojärjestelmiä rakennettiin Molukeille vuonna 2000 ja Acehiin vuonna 2001. Armeija on Balin iskujen jälkeen korostanut tarvetta olla ”lähellä kansalaisia”.

Länsimaat eivät voi luottaa armeijaan

Länsimaat haluavat löytää Indonesiasta tehokkaan kumppanin terrorisminvastaisessa sodassa. Tämä voi johtaa armeijan rahoittamiseen ja kouluttamiseen, vaikka indonesialainen sotakoneisto on kaikkea muuta kuin luotettava. Se on yhä edelleen politisoitunut järjestelmä, joka vuotaa niin informaatiota kuin aseita. Separatistiset sissiliikkeet saavat aseensa lahjomalla sotilaita tai poliiseja, armeijalla on tiiviit siteet järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja kuri on olematon.

Yhdysvallat on solminut presidentti Bushin kaudella siteitä Indonesian armeijaan. Aiempi yhteistyö päättyi vuonna 1999 Itä-Timorin verilöylyjen seurauksena. Yhdysvaltain mielenkiintoisena perusteena on se, että yhteistyö maan armeijan kanssa on ainoa tapa edistää Kaakkois-Aasiassa demokratiaa ja ihmisoikeuksia sekä vastustaa terrorismia. Indonesialle on luvattu 50 miljoonan dollarin ohjelma, jonka puitteissa koulutetaan maan turvallisuusjoukkoja. Maan poliisille kongressi myönsi 16 miljoonan apupaketin. Sen sijaan asekauppa Indonesiaan pysyy yhä rajoitettuna.

Oikeudenkäynnit esimerkiksi Itä-Timorin väkivaltaisuuksiin syyllistyneitä upseereita kohtaan ovat olleet farsseja ja pikemminkin vahvistaneet armeijan sisällä käsitystä siitä, etteivät he sotilaat joudu maassa oikeudelliseen vastuuseen. Maaliskuussa tuomittiin Indonesian viimeinen sotilaskomentaja Noer Muis Itä-Timorin tapahtumista viideksi vuodeksi vankeuteen. Ennen tuomiota prikaatinkenraali Muis opetti ihmisoikeuksia maan sotakorkeakoulussa.

Kalle Kallio