Indonesian sopimukset, lait ja hajoamisen pelko

Suomalaisen näkökulmasta demokratia ja oikeudenmukaisuus olisi kriisissä jos opiskelija saisi kuusi vuotta vankeutta presidentin kuvan polttamisesta mielenosoituksessa, tai mikäli alueellisen ja etnisen vähemmistön itsenäisyystoiveissa tehty oman lipun nosto toisi maanpetossyytteen ja rikoslain mukaan jopa 20 vuotta vankeutta. Näin käy Indonesiassa. Se on kuitenkin monien kasvojen maa, 216 miljoonalla asukkaallaan maailman 5. väkirikkain valtio. Indonesia peri Alankomaiden Itä-Intian koloniaalirajat julistauduttuaan itsenäiseksi vuonna 1945. Se on myös maailman väkirikkain muslimivaltio joka on silti tasavalta jolla on tietyin ehdoin uskonnonvapauden takaava perustuslaki. Mutta mitä uhkia se pelkää niin että näkee jotakin yhteistä symbolisen kansalaistottelemattomuuden ja maansa alueellisten aseistettujen konfliktien välillä?

Molukkien eli Malukun provinssin (Ambon) kriisin hiipuessa - ainakin Hesarin sivuilta - jäljellä on esimerkiksi viiden miljoonan asukkaan ACEHIN provinssin 26-vuotinen hiljainen sota. Viime joulukuussa acehilainen separatisti-johto lensi maanpaostaan Tukholman esikaupungista Geneveen allekirjoittamaan rauhansopimuksen aseellisen separatistiliikkeen GAM:in ja Indonesian hallituksen välillä. Sota joka on vaatinut noin 12.000 siviilin hengen, lieventyi melkein viideksi kuukaudeksi. Nyt kehyssopimus vihollisuuksien lopettamisesta on romahtamassa käytännön tasolla. Acehissa GAM on vastuussa lähes yhtä pahoista teoista kuin sen vihollinen Indonesian armeija ja poliisi sekä niiden erikoisjoukot. Aceh, 'Indonesian portti Mekkaan', on maan separatistinen erikoistapaus eri tavalla kuin mitä esimerkiksi vuonna 1999 itsenäistynyt Itä-Timor oli: Portugalin käveltyä ulos Itä-Timorilta vuonna 1974 kansainvälinen yhteisö ei koskaan hyväksynyt sopimustasolla sitä seurannutta Indonesian invaasiota. Myös GAM:in poliittis-sotilaallinen johto vetoaa kansainväliseen sopimus-lakiin. Sen mukaan Alankomaat ei koskaan kolonisoinut Acehia; Lontoon ja den Haagin koloniaali-hallitusten välinen sopimus ei ole validi ja 1870-luvun veriset taistelut hollantilaisia vastaan jatkuivat Acehin vapaaehtoisella liittymisellä Indonesiaan, jatkona Acehin panokselle heittää hollantilaiset ulos maasta. Acehille luvattu erikoisasema kuihtui aluehallintolain (5/1974) myötä ja se sulautettiin tasavaltaan. Aceh oli Sotilasoperaatioalue (DOM) vuosina 1989-1998. DOM teki armeijasta alueen hallitsijan. Indonesian ensimmäinen demokraattisesti vuonna 1999 valittu presidentti Abdurrahman Wahid lupasi Acehille referendumin. Hän halusi liian paljon demokratiaa liian nopeasti ja hänet siirrettiin sivuun.

Toisin kuin Acehissa, Indonesian itäisessä ääripäässä PAPUAN provinssissa (ent. Irian Jaya) yhtä pitkäaikaiset ja laajat ihmisoikeusloukkaukset ovat perin yksioikoisesti 'valtion sponsoroimaa väkivaltaa'. Indonesia valloitti Papuan vuonna 1963. Vuoden 1969 kansanäänestys oli YK:n virallisesti valvoma 1025 heimojohtajan lennätys tuhansien kilometrien päähän Jakartaan. Tämä 'demokraattinen' muodollisuus joka jätti n. 800.000 papualaista vaille äänioikeutta takasi Jakartalle vihdoin vanhan Itä-Intian rajoista puuttuvan osan; puolikkaan Uuden Guinean saarta. Kylmän Sodan maailmassa kansainvälinen yhteistö halusi tukea Suharto-kenraalia, uutta presidenttiä joka ei leikitellyt kommunismin, Kolmansien maiden liikeen taikka vasemmistolaisuuden kuten työväen- ja maattomien liikkeiden kanssa. Papualaiset ovat vuosikymmeniä kyseenalaistaneet Suharton alkuaikojen, vuoden 1969 Vapaan Valinnan. Menestys on ollut heikko. Noin 2,3 miljoonaisen asukkaan provinssissa etnisesti melanesialaiset papulaiset ovat jaavalaisen muuttopoliitikan ansiosta suuri äänetön vähemmistö. Papua, rikkaine luonnonvaroineen, on Indonesian köyhin ja huonosti koulutetuin provinssi. Papua oli tauotta DOM-aluetta vuoteen 1998 saakka. Papuan aseelliset separatistit ovat kuitenkin poliittisesti ja numeeristi marginaalinen joukko jousin ja keihän varustettuja sissejä jotka varastavat aseita turvallisuusjoukoilta. Dialogia Jakartan kanssa yrittää edelleen mm. suurinta mahdollista epävirallista legitimaatiota nauttiva papualainen joukkoliike jota johtaa PPC (Papua Presidium Council).

Indonesian satojen kielien ja etnisten ryhmien kirjon ja ongelmien taustalla on yleisesti sen ylipaineen purku, jonka alkoi vuoden 1998 'reformaation' kauden valjettua. Suharton 32-vuotinen armeijaan nojautuva oligarkia romahti silloin omaan mahdottomuuteensa. Maailman pisimmän rantaviivan valtio jonka rikkauksista ja luonnonvaroista nautti korruptoitunut ja tiivisti armeijaan nojaava Suharton Uuden Järjestyksen klikki, oli geopoliittinen tosiasia joka oli kellunut ideologis-taloudellisten etujen nimissä kansainvälis-poliittisen välinpitämättämyyden aalloilla. Ulkopuolisten näkökulmasta tilanne vaikuttaa monimutkaiselta sillä myös nationalismi on Indonesiassa syvällä. Mitä sitten tapahtui Acehissa ja Papualla, kun Aasian 1997 alkanut talouskriisi lopulta mursi Suharton hajota-ja-hallitse näennäis-pluralismin?

Kuten Aceh, Papuakin kysyy nyt: mitä haluamme Indonesian edelleen armeija-vetoisen politiikan tilalle? Oikeuslaitos on parhaimmillaan korruptoitunut, pahimmillaan toimimaton. Provinssien huomattavat luonnovara-rikkaudet menevät Jakartaan ja sen kansainvälisille yrityspartnereille sekä aseistetuille ryhmille. Poliittiset, siviili- ja muut perusoikeudet, ihmisoikeudet mukaanlukien, ovat kansainvälisten ja kotimaisten ihmisoikeusjärjestöjen mukaan pahasti loassa.

Acehissa ja Papualla pohditaan riittääkö Erikoisautonomia-lakipaketti (joista tärkein on laki 21/2001). Se hajauttaisi periferiaan hallinto- ja päätösvaltaa ja perustaisi demokraattisia paikallishallinnon elimiä. Saisivatko nämä provinssit koskaan pitää itse jopa 90% verotuloista ja provinssin tärkeimmistä hallintopaikoista, taikka jopa 70-90% teollisuuden tuloista, sektorista riippuen? Muodollinen ratifiointi ei ole jatkunut lakien käytännön toteutuksena, vaikka ne tulivat Papualla virallisesti voimaan 2002 alussa. Tammikuussa 2003 Megawati Sukarnoputri julisti presidentillisellä asetuksellaan (1/2003) jakavansa Papuan kolmeen provinssiin. Se on vallalla olevien (Autonomia) lakien vastainen ja tarkoittaisi kolme kertaa lisää sotavoimia uusiin alueellisiin sotilastukikohtiin. Jo Suharton varapresidentin Habibien väliaikaisen maan johdon alla esitettiin lakia (45/1999) Papuan jakamisesta kolmeen provinssiin. Se herätti niin paljon vastustusta myös Papuan alueparlamentilta että lain toteutusta lykättiin. Sitten Habibie ei selvinnyt vaaleissa ja Wahidista tuli presidentti. Erikoisautonomiapaketin valmistelut alkoivat. Nyt kun presidentti Megawati nojaa armeijaan ja on ilmeisen haluton sitä toteuttamaan, acehilaiset ja papualaiset kysyvät: vaillinainen autonomia vai referendumi itsenäisyydestä? Acehissa GAM haluaa jälkimmäistä mutta se ei kuulu vihollisuuksien lopettamissopimuksen piiriin. Kansa haluaa lähinnä väkivaltaisuuksien loppua. Papualla kansa ja PPC (joka edustaa yhteiskunnan kaikkia tasoja ja sektoreita) on vielä enemmän kahden vaiheilla. Joulukuussa 2002 papualaiset kuitenkin julistivat maansa Rauhan Alueeksi.

Mikä suuri ironia. Indonesia vastaa poliittisiin, taloudellisiin ja oikeudellisiin ongelmiin turvallisuusjoukoilla, samalla kun Aceh ja Papua voitaisiin pitää osana maata mikäli Erikoisautonomia olisi todella toteuttu ja turvallisuusjoukot pimeine talouksineen olisi vedetty pois. Miksi sitä ei tehdä? Materialistinen vastaus "raha" huomioi että noin 80% Indonesian armeijan operationaalisista tuloista tulee budjetin ulkopuolista lähteistä. Korruptoinut hallinto, separatistit (Acehissa), armeija ja poliisi jakavat kulta-, kupari-, metsä-, luonnonkaasu- ja öljytulot yhdessä ulkomaisten yritysten kanssa. Erikoisautonomia merkitsisi sitä että ihmiset jotka asuvat näiden resurssien äärellä todella päättäisivät pitkälti mitä niistä saatavilla voitoilla tehdään.

Meidän tulee siis kuunnella Acehin ja Papuan väestön pyyntöjä tukea kansalaisyhteiskuntaa ja tietä demokratiaan. Pahinta mitä voimme tehdä on aloittaa jokainen kansainvälinen sopimus sanoin "...tunnustaen Indonesian alueellisen koskemattomuuden", ja pistää samalla loppukaneetteihin vaatimus kunnioittaa ihmisoikeuksia. Mantra rajojen koskemattomuudesta on Indonesian kansainvälisoikeudellinen itseoikeus. Se on myös maan turvallisuusjoukkojen ensisijainen legitimoiva argumentti omalle läsnäololleen kriisialueilla, ja osa sen strategiaa pitää itsensä busineksessä ja maan politiikassa. Mutta Indonesian pitkää, ryöppyilevää rajaa tulisi tukea muilla kuin aseellisin keinoin. Acehissa seuraavat viikot päättävät onko tämä liian myöhäistä. Yksityinen geneveläinen instituutti Henry Dunant Centre jatkaa neuvottelujen välitysyrityksiään. Euroopan Unioni on sitoutunut Acehin humanitääriseen ja kehitysapuun, mutta sotatoimien ja korruption nykyisellä tasolla avunanto-lähestymistapa ei kenties ole prioriteetteja. Papuan suhteen EU:lla ja kansainvälisesti tärkeillä yksittäisillä mailla (esim. Yhdysvallat, Japani, Australia) sekä YK:lla on vielä aikaa puuttua tilanteeseen ennen Itä-Timor-kuvion toistumista vaikka Indonesian armeija on siellä kouluttamassa ja aseistamassa epävirallisia militia-joukkoja (kuten Laskar Jihad eli Pyhä Sota muslimit Malukulta.)

Indonesian rajojen pahin uhka ei tule ulkoa, ei terroristeilta eikä separatisteilta. Rajoja uhkaa heikko siviilihalllinto ja vahvat sotavoimat joiden arvioita keinoista puolustaa maan rajoja ja Perustuslakia emme jaa. Mikäli perus- ja ihmisoikeuksien jakamattomuus - jopa universaalisuus - hyväksytään käytännössä, Indonesian pahin uhka muuttuu sen rikkaudeksi. Sen kansa.

Sini Cedercreutz, Brysseli 5.5.2003