Suomalais-venäläinen seminaari 21.4.2005. Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus, Nordenskiödinkatu 1, Helsinki

Jatkosota ja Suuri isänmaallinen sota. Toinen maailmansota vuoden 1945 perspektiivistä suomalaisin ja venäläisin silmin

Järjestäjät:
Venäjän kulttuuri- ja tiedekeskus
Suomi-Venäjä-Seura ja sen Venäjän historian osasto
Aleksanteri-instituutti

• Timo Vihavainen: Seminaarin avaussanat
• Барышников В.Н.: К проблеме изучения боевых действий между Финляндией и СССР в 1941-1944 гг в российской историографии
• Д. Фролов: Финские военнопленные 1941- 44 гг
• Osmo Jussila: Toinen maailmansota ja sen päättyminen Suomen näkökulmasta
• Крючков И.В: Противник глазами советских людей
• Ohto Manninen: Jatkosota suomalaisten tulkintojen mukaan
• Петров П. В.: «Война-продолжение» 1941–1944 гг. глазами советского солдата
• A.A. Sazonov: Toisen maailmansodan ulkopoliittiset johtopäätökset
• Lars Westerlund: Sotasuhdanteet ja neuvostosotavankien asema Suomessa

Timo Vihavainen

Avaussanat
Toinen maailmansota ja Suomen ja Neuvostoliiton osuus siinä. Perspektiivi 60 vuoden taa

Toinen maailmansota oli ilmeisesti suurin historian tuntema onnettomuus, jonka ihminen suoranaisesti aiheutti itselleen. Ennennäkemättömät hävitykset ja joukkomurhat aiheuttivat toisaalta länsimaisessa kulttuurissa myös voimakkaan vastavaikutuksen ja näyttääkin siltä, että sodasta on myös jotakin opittu.

Nykypäivän perspektiivistä on selvääkin selvempää, että ne maat, jotka pyrkivät parantamaan omaa osaansa maailmassa sortamalla muita ja valloittamalla lisää alueita, toimivat harhan vallassa. Valloitusten ja vastakkainasettelun tie ei johtanut hyvinvointiin, vaan kaikkien kurjuuteen. Vaikka valloitukset olisivat onnistuneet, on painavaa syytä epäillä, että ne eivät olisi johtaneet siihen vaurauteen, johon valloittajat pyrkivät.

Sodan jälkeinen kokemus on hyvin kirkkaasti osoittanut, ettei kansakuntien ja valtioiden kukoistus ja hyvinvointi synny toisten riistämisestä vaan yhteistyöstä, synergiasta. Kansainvälinen työnjako ja yhteistyö on se tie, jota kulkemalla myös sodan hävinneet maat nousivat pian jaloilleen ja luultavasti saavuttivat suuremman hyvin voinnin kuin voitto sodassa olisi tuonut tulleessaan.

Käsitys maailmanhistoriasta nollasummapelinä, jossa toisen hyöty on aina toisen vahinko, osoittautui siis harhaksi. Kuvitelmat siitä, että itse luonnon evoluutio muka perustuisi kaikkien sotaan kaikkia vastaan, eivät kestä lähitarkastelua: olemassaolontaistelua käydään luonnossakin lajien välillä eikä niiden sisällä. Koko ihmissuvun säilyminen on nykypäivän näkökulmasta katsoen koko ihmislajin yhteinen asia.

Nykypäivän perspektiivistä katsoen Toinen maailmansota kuuluu siis monien aikansa peruskatsomusten osalta toiseen aikakauteen ja sen vuoksi voi arvioida, että sen osapuolten aikoinaan omaamat olettamukset ja päämäärät ovat vanhentuneita ja siksi myös vailla ajankohtaista poliittista merkitystä. -Näin lienee asia ainakin sanan varsinaisessa merkityksessä ja sodanjälkeisten sukupolvien suuren enemmistön mielestä. Voinemme pitää tätä seikkaa hyvänä lähtökohtana sille, että tuon sodan tapahtumia on mahdollista tarkastella aivan kiihkottomasti ja puhtaasti historialliselta kannalta.

Tämä merkittävä näkökulman muutos ei suinkaan tarkoita sitä, että tuo historia olisi käynyt mielenkiinnottomaksi ja mahdottomaksi ymmärtää. Päinvastoin, valtava määrä uusia dokumentteja on antanut tutkimukselle uutta pohjaa ja näkökulmia.

Se, että sodan ja vielä kylmän sodankin ajan maailmankuva on nyt vanhentunut, ei myöskään hävitä sotaa koskevien arviointien moraalista perspektiiviä. Se kuuluu edelleen kaiken inhimillisen toiminnan arviointiin, eikä tämän tason kysymyksiä voida ratkaista yleisillä pohdinnoilla siitä, oliko jokin sota yleisesti ottaen oikeutettua vai ei. Kuten Dostojevski teoksissaan on erinomaisesti osoittanut, moraaliset valinnat ovat usein olemukseltaan ristiriitaisia. Se, joka tekee oikein, saattaa samalla tehdä myös väärin ja päinvastoin. Tätä ristiriitaa yritti totalitaarinen ajattelu hävittää julistamalla, että tarkoitus pyhittää keinot. Aivan samaa tendenssiä voidaan havaita myös sodan ajan nationalistisissa pyrkimyksissä.

Mikään toisen maailmansodan osapuolista ei voi sanoa: "Kävimme oikeutettua sotaa, olimme aina oikeassa". Vulgarisointia olisi myös väittää, että ne, joiden sotaa voidaan nimittää epäoikeutetuksi, olisivat olleet aina väärässä. Tällainen ajattelu kuuluu totalitarismiin, eikä nykyaikaan.

Luulen, ettemme enää ole noiden ajattelutapojen vankeja ja voimme ymmärtää sodan historian monitasoisuuden. Tähän liittyy myös se, että voimme vilpittömästi tuntea myötätuntoa kaikkia tuon mielettömän sodan uhreja kohtaan olivatpa he kummalla puolella tahansa.

Aivan erityisesti on tässä yhteydessä syytä muistuttaa siitä, että inhimillisellä tasolla kalleimman hinnan joutuivat Toisesta maailmansodasta maksamaan Neuvostoliiton kansalaiset, joiden osalta menehtyneiden kokonaismäärän on arvioitu lähenevän 30 miljoonaa. Kun Neuvostoliiton taistelu oli olennaiselta osin puolustustaistelua ja kun sen panosta myös natsismin lyömisessä on pidettävä ratkaisevana, on koko nykyisellä maailmalla aihetta sekä vilpittömään myötätuntoon että varauksettomaan tunnustukseen -siitä huolimatta, että Neuvostoliito oli totalitaarinen diktatuurivaltio, jonka tavoitteena ei suinkaan ollut kansojen vapaa yhteistyö ja yleisinhimilliset arvot ja ettei se tuon sodan kuluessa tietenkään saanut aikaan pelkkää hyvää.

Kun tässä seminaarissa tarkastellaan myös omaa Jatkosotaamme, asetetaan se nyt Neuvostoliiton Suuren isänmaallisen sodan valtavaan maailmanhistorialliseen perspektiiviin. Tämä ei millään tavalla oikeuta hävittämään näköpiiristä Suomen omaa näkökulmaa, mikä on historiallinen tosiasia, jota ei voi korvata eikä ylittää yleismaailmallisilla pohdinnoilla.

Tänään, tässä seminaarissa tarkastellaan sekä Suurta isänmaallista sotaa että Suomen Jatkosotaa nimenomaan vuoden 1945 eli Toisen maailmansodan päättymisen perspektiivistä, mikä mielestäni antaa hyvin kiinnostavan ja jopa jännittävän mahdollisuuden tarkastella sekä Suomen että Neuvostoliiton kannalta sotaa, jota ne molemmat omalla puolellaan kävivät ikään kuin eri koordinaatistoissa. Luulen, että kohtaamme siellä ristiriitoja, joita meillä ei ole oikeutta hävittää eikä ignoroida. -Ne ovat kerta kaikkiaan olemassa. Esimerkiksi Suomen rooli tuossa sodassa voidaan selvittää vain sitä tutkimalla, sen olettaminen vain Saksan apulaiseksi sen suuressa taistelussa olisi karkeaa historian väärennystä.

Toisaalta, vaikka Toisen maailmansodan poliittinen maailma ei kuulu enää tähän aikakauteen, kuuluu siihen inhimillinen perspektiivi, joka on yhä aivan yhtä ajankohtainen kuin edellä mainitut Dostojevskin teokset. Ehkäpä voinemme, suurten kirjailijoiden viitoittamalla tavalla, pitää aina mielessämme tämän inhimillisen perspektiivin silloinkin, kun tarkastelemme toiseen, poliittiseen tai strategiseen kategoriaan kuuluvia kysymyksiä. - Leo Tolstoin "Sodassa ja rauhassa" osoittamalla tavalla on mahdollista ja omalla tavallaan oikeutettua arvioida, ettei vain vuoden 1812, vaan myös vuosien 1939-45 sodassa nuo näennäisen "kovat" realiteetit itse asiassa olivat olennaisessa määrin kuvitteellisia ja varsinainen eletty todellisuus on aina konkreettista, inhimillistä.

Kuitenkin myös aikakauden omat poliittiset lähtökohdat ja näkemykset ovat historiaan kuuluvia realiteetteja, joita meillä ei ole oikeutta vähätellä eikä sotkea niitä toisen tason kysymyksiin. Meillä on kaikki syy tuntea myötätuntoa inhimillisen kokemuksen tasoa ja sodan uhreja kohtaan, mutta kuten poliittinen historia ei voi korvata arkipäivän historiaa, ei viimemainittukaan muodikkuudestaan huolimatta mitenkään korvaa poliittista historiaa.

Tänään on tarkoitus käsitellä molempia tasoja ja luulenpa että kumpainenkin kiinnostaa myös tämän päivän ihmistä.

Suomi-Venäjä seuran Historian osaton puolesta toivotan antoisaa seminaaria.

Osmo Jussila:

Toinen maailmansota ja sen päättyminen Suomen näkökulmasta

Aloitan tunnetulla ja usein esitetyllä kysymyksellä: Mitkä olivat ne toiseen maailmansotaan osallistuneiden Euroopan valtioiden pääkaupungit, joita ei sodan aikana kertaakaan miehitetty? Vastaushan on: Lontoo, Moskova ja Helsinki. Tämä kertoo mielestäni siitä, kuinka hyvin loppujen lopuksi, vaikeat olosuhteet huomioon ottaen, Suomi selvisi toisesta maailmansodasta.

Suomessa tähän aiheeseen liittyvä suuri peruskysymys on ollut ja on edelleen: Miksi Neuvostoliitto ei sodan loppuvaiheessa tai heti sen jälkeen miehittänyt Suomea, vaikka sillä olisi ollut siihen mahdollisuus? Kysymys ei ole askarruttanut vain meitä suomalaisia, vaan sen esitti mm. USA:n presidentti John Kennnedy presidentti Urho Kekkosen avustajalle, Max Jakobsonille.

Miksi sitten tämä kysymys Suomessa yleensä esitetään ja sitä pidetään niin tärkeänä? Siksi, että tiedetään Neuvostoliiton pyrkineen vuosina 1939-40 valtaamaan koko Suomen. O.V. Kuusisen kulissihallitus oli määrä tuoda Terijoelta Helsinkiin ja vetää punalippu presidentin linnan salkoon "kansanvihollisten kauhuksi". Tämä ei kuitenkaan onnistunut, koska aluksi Suomea vastaan oli keskitetty aivan liian heikot voimat ja sitten, kun lisävoimia oli tuotu rintamalle ja aloitettu uusi, paljon voimakkaampi hyökkäys, aika loppui kesken. Stalin suostui tekemään rauhan Rytin-Tannerin hallituksen kanssa maaliskuun alussa, koska pelkäsi Englannin ja Ranskan suunnitteleman apuretkikunnan vievän Neuvostoliiton väärälle puolelle alkaneessa sodassa. Kimmo Rentolahan on äsken osoittanut, että Stalin oli saanut vakoojiltaan suuresti liioiteltuja tietoja tuon apuretkikunnan vahvuudesta ja merkityksestä.

Mutta syksyllä v. 1940, kun Saksa oli vallannut niin Ranskan kuin Tanskan ja Norjan, ei tuollaisesta apuretkikunnasta enää ollut vaaraa ja Moskovassa laadittiin uusi ja entistä parempi Suomen valloitussuunnitelma. Sitä ei kuitenkaan voitu ryhtyä toteuttamaan ilman vahvan liittolaisen, Saksan, lupaa, varsinkin, kun saksalaisia joukkoja oli jo alettu kuljettaa Suomen kautta Norjaan, eli Suomi oli selvästi siirtynyt Neuvostoliiton etupiiristä Saksan etupiiriin. Ulkoministeri Molotov kävi marraskuussa Berliinissä pyytämässä itseltään Saksan johtaja Adolf Hitleriltä lupaa Suomen valloitukseen, mutta ei sitä tietenkään saanut, koska Hitlerillä oli jo mielessään hyökkäys Neuvostoliittoon ja siihen hän halusi mukaan myös Suomen.- Pidän hyvin todennäköisenä, että jos Suomi ei olisi suostunut tähän kauttakulkuun ja saksalaisen vuoristoarmeijan siirtymiseen Lappiin, olisi Saksa miehittänyt Suomen jo ennen hyökkäystä Neuvostoliittoon tai ainakin osana tuota hyökkäystä. Tämän jälkeen Suomen ei olisi ollut enää mahdollista irtautua sodasta ennen Saksan antautumista ja Neuvostoliiton olisi ollut pakko miehittää koko maa jo v. 1944. Suomi oli puristuksissa kahden suurvaltadiktatuurin välissä, mutta onnistui tasapainoilemaan niin taitavasti, ettei kumpikaan miehittänyt sitä.

Saksan kärsittyä musertavan tappion Stalingradissa vuoden 1943 alussa, alettiin myös Suomessa valmistautua sodasta irtautumiseen. J.W.Rangellin hallitus vaihdettiin v. 1943 maaliskuun alussa Edwin Linkomiehen johtamaan vähemmän saksalaismieliseen hallitukseen. Suomen irtautumista Stalin vauhditti helmikuussa v. 1944 pommittamalla Helsinkiä.

Suomen irroittaminen toisesta maailmansodasta kuitenkin suunniteltiin ja jopa aika pitkälle myös määriteltiin Neuvostoliiton ja sen länsiliittolaisten neuvotteluissa v. 1943. Amerikkalaiset viestittivät useaan kertaan ja eri teitä Moskovaan, että he halusivat Neuvostoliiton säilyttävän Suomen itsenäisyyden. Jo maaliskuussa Neuvostoliiton Washingtonin suurlähettiläs Litvinov ilmoitti amerikkalaisille sodan päämääränä Suomen kohdalla olevan, ettei Neuvostoliitto aikonut kokonaisuudessaan miehittää Suomea, vaan halusi nähdä sen terveenä, itsenäisenä valtakuntana. Saman viestin suomalaiset saivat Tukholmasta Kollontayn välityksellä. Rajan Neuvostoliitto vaatisi kuitenkin kulkemaan suurin piirtein pitkin sitä linjaa, minkä neuvostojoukot olivat saavuttaneet talvisodan päättyessä v. 1940. Ratkaiseva liittolaisten keskinäinen sopimus Suomen tulevasta kohtalosta tehtiin Teheranin konferensissa joulukuussa v. 1943. Siellä Stalin ilmoitti, ettei hän aikonut riistää Suomelta riippumattomuutta, mutta saneli kuitenkin kovat ehdot: 1. Vuoden 1940 rauhansopimuksen palauttaminen voimaan. 2. Hanko tai Petsamo. Viimeksi mainittua ei vuokrattaisi, vaan se liitettäisiin pysyvästi Neuvostoliittoon. 3. Suomalaisten aiheuttamien vahinkojen 50-prosenttinen korvaaminen. 4. Välirikko Saksan kanssa. 5. Saksalaisten karkottaminen maasta. 6. Demobilisaatio.- Roosevelt ja Churchill hyväksyivät nämä ehdot, vaikka ensin Churchill oli vastustellut sotakorvausten vaatimista. - Kun uusi Suomen hallitus sitten keväällä v. 1944 tunnusteli Moskovasta rauhanehtoja, sai se kuulla sieltä kutakuinkin nämä samat ehdot. Niitä se ei voinut kuitenkaan hyväksyä, koska se katsoi, että saksalaisten internoiminen ei olisi mahdollista; se voisi johtaa siihen, että Saksa miehittäisi Suomen. Kesäkuun alussa Stalin huomautti USA:n Moskovan suurlähettiläs Harrimanille haluavansa jatkuvasti Suomen itsenäisyyden säilymistä. Mutta hän kuitenkin lisäsi, että suomalaiset "ovat harvinaisen hidasälyistä kansaa" ja siksi "järkeä on lyötävä moukarilla heidän päähänsä". Ja jo muutaman päivän päästä hän iskikin moukarilla Karjalan kannaksella.

Kesän v. 1944 suurhyökkäyksen oli myös määrä johtaa Suomen valtaukseen ja miehitykseen. Sen alettua Neuvostoliitto nimittäin vaati Suomelta ehdotonta antautumista. Virkaveli Jukka Nevakivi on teoksessaan "Zhdanov Suomessa" mielestäni jotenkin vesittänyt tämän kohdan toteamalla ensiksikin, että neuvostohallituksen rauhantarjous "tulkittiin" Suomessa ehdottoman antautumisen vaatimukseksi, ja toiseksi, että siinä esiintyneen sanan "kapitulatsija" ei tarvinnut merkitä ehdotonta antautumista, sillä olihan Italia ehtinyt antautua syyskuussa v.1943 menettämättä itsenäisyyttään, vaikka maahan tunkeutui vieraita joukkoja. Onneksi hän kuitenkin toteaa sanasaivartelunsa jälkeen, että ratkaiseva ero Italian ja Suomen välillä oli siinä, että siellä olivat miehittäjinä demokraattiset länsivallat, mutta Suomeen olisi tullut punainen Neuvostoliitto, johon ei luotettu.- Niin oli, tuo mainittu ero oli todella hyvin ratkaiseva.

Nevakivi toteaa myös amerikkalaisten tarkkailijoiden käsityksen, että Neuvostoliiton suurhyökkäyksen tarkoituksena oli "to knock Finland out 01 the war", eli lyödä Suomi ulos sodasta. Hän lisää tähän vielä sen, että Stalin asetti rintamakomentajilleen hyvin rajalliset tavoitteet ja teroitti näille, että tavoitteita ei saanut ylittää. "Kun joukkomme pääsevät Loimolan asemalle", hän sanoi Aunuksen valtauksen tehtäväkseen saaneelle kenraali Meretskoville, "Suomi irtautuu sodasta". - Mutta minä sanoisin tähän, että vaikka neuvostojoukot olisivat päässeet pidemmälIekin kuin Loimolan asemalle, niin Suomi ei olisi voinut vielä irtautua sodasta ilman, että Saksa olisi miehittänyt sen. Ja silloin Suomelle olisi käynyt yhtä huonosti kuin Unkarille. Ja toiseksi: sodan logiikkaan kuuluu, että kun suurvalta aloittaa suurhyökkäyksen pieneen maahan ja jos hyökkäys menestyy, eivät joukot pysähdy ennen kuin seuraavan valtion raja, tässä tapauksessa Ruotsin, tulee vastaan.

Moskovassa oli kuitenkin jo ennen kesäkuun suurhyökkäystä valmistauduttu siihen, että Suomi jouduttaisiin miehittämään. Se jouduttaisiinko tähän vai ei, tuli Stalinin mielestä riippumaan ennen muuta Suomen käyttäytymisestä: jos he eivät irtautuisi sodasta Saksan rinnalla, olisi maa miehitettävä, jos he taas tekisivät erillisrauhan, ei miehitystä tarvittaisi. Sen, että Stalin oli varautunut myös miehitysvaihtoehtoon, osoittaa hänen huomautuksensa pääministeri Pekkalalle huhtikuussa v. 1946, kun Pekkala oli tiedustellut mahdollisuutta sotakorvausten vähentämiseen. Silloin Stalin kehoitti "herroja suomalaisia ajattelemaan, ettei heidän maataan ollut miehitetty, mikä jo sellaisenaan merkitsi huomattavaa taloudellista etua". Hän lisäsi vielä kuivan humoristisesti saaneensa kuulla, "ettei miehitettynä oleminen ole muutenkaan kovin miellyttävä asia."

Suomen miehitykseen varautumisesta todistaa myös jo toukokuussa v. 1944 "Voina i rabotshi klass".lehdessä julkaistu kirjoitus "siviilihallinnon järjestämisestä vapautettavilla alueilla". Niihin kirjoituksissa luettiin myös Suomi. Kirjoittaja, N. Ruzin, ilmaisi - ehkä tietämättään suuren viisauden toteamalla aluksi, että tuleva siviilihallinnon järjestys riippui merkittävällä tavalla siitä, missä olosuhteissa valtio irrottautuu sodasta, onnistuuko sen hallitus tai kansa katkaisemaan yhteistyön Saksan kanssa, vai jatkaako se apuaan Saksalle Hitlerin blokin lopulliseen tappioon asti. Yhtenä miehityshallinnon mallina hän esitti Italian miehityshallinnon. Sen heikkoutena Ruzinin mielestä oli, ettei Italiassa ollut tehty edes yritystä nojautua kansan "demokraattisiin" joukkoihin ja että vanhaan hallintokoneistoon oli tehty vain vähäisiä henkilömuutoksia. Italian miehityshallinto, AMG, ei ollut edistänyt alueellaan "demokratiaa", mutta Neuvostoliitto tulisi toimimaan toisin omilla miehitysalueillaan.

Varautumisesta Hitlerin Saksan satelliittivaltioiden miehitykseen todistaa myös tammi-helmikuun vaihteessa v. 1944 Neuvostoliiton ylimmässä hallinnossa tehty muutos. Yleisliittolaiset puolustus- ja ulkoasiainkomissariaatit muutettiin nimittäin tasavaltojen vastaaviksi komissariaateiksi. Muutosta perusteltiin tarpeella vahvistaa puna-armeijaa edessä olevaa vapautustehtävää varten niin Ukrainassa, Valko-Venäjällä, Liettuassa, Eestissä, Moldaviassa, Karjalais-suomalaisessa tasavallassa kuin myös neuvostoisänmaan ulkopuolella olevissa "demokraattisissa" maissa, jotka taistelevat fasismia vastaan. Suomessa tämä muutos tulkittiin niin, että siten olisi ollut helpompi liittää Suomi Karjalais-suomalaiseen neuvostotasavaltaan. "Ajan Suunta" mm. kirjoitti 8. helmikuuta asiasta otsikolla, "Kuusinen palaa jälleen".

Suomalaiset kuitenkin onnistuivat Talissa ja Ihantalassa sekä elokuussa vielä Ilomantsissa (jossa tuhottiin kaksi neuvostodivisioonaa) pysäyttämään hyökkäyksen, osin Saksan aseavulla, jonka merkitys on kuitenkin äskettäin asetettu kyseenalaiseksi. Tosiasia kuitenkin on, että Saksasta saatiin niin aseapua kuin ilmavoimien tukea. Neuvostoliiton hyökkäyksen pysäyttämistä on Suomessa ryhdytty kutsumaan "torjuntavoitoksi", jota termiä Venäjällä ei ainakaan vielä ole hyväksytty. On tietysti selvää, että Neuvostoliitto olisi kyennyt jatkamaan etenemistä tuomalla rintamalle lisää joukkoja, mutta niitä ei tuotu, koska ne tarvittiin alkaneeseen kilpajuoksuun Berliinin valloituksesta. Sen sijaan, että Stalin olisi määrännyt lisäjoukkoja Suomen rintamalle, entisiäkin alettiin vetää pois ja lopulta Suomen rajan vastainen sotavoima oli niin vähäinen, että valvontakomission puheenjohtaja Zhdanov ehti jo huolestua asiasta. "Torjuntavoiton" jälkeen Suomen pääesikunnassa laadittiin jopa suunnitelma Viipurin takaisin valtaamiseksi, joka olisi sotilaallisesti ollut ehkä jopa mahdollista, mutta ei tietenkään poliittisesti.

Hyökkäyksen pysähtymisen jälkeen Neuvostoliitto luopui ehdottoman antautumisen vaatimuksesta ja Suomen johto, odotettuaan ensin, että saksalaiset olivat vetäytyneet Baltiasta ja saksalaisten miehityksen vaara ohi, suostui ensin aselepoon ja sitten 19. syyskuuta välirauhansopimukseen. Sitä ennen Saksalle sitoumuksen sodan jatkamisesta Saksan rinnalla antanut presidentti Ryti oli vaihdettu Mannerheimiin. Uuden presidentin mielestä välirauhanehdot olivat niin kovat, että hän katsoi Suomen käytännössä antautuneen, eli että kysymyksessä oli de facto kapitulaatio. -

Suomalaisten "torjuntavoitto" ja Neuvostoliiton hyökkäyksen pysähtyminen olivat sittenkin johtaneet siihen amerikkalaisten arvion toteutumiseen, että Suomi oli "knokattu" irti sodasta jo paljon ennen Saksan lopullista tappiota. Niinpä v. 1944 pidetyssä Jaltan konferenssissa Suomea ei enää tarvinnut lainkaan käsitellä.

Siihen, miksi Stalin ei suurhyökkäyksen pysähdyttyä tuonut lisää joukkoja Suomen rintamalle, on mielestäni toinenkin syy kuin kilpajuoksu Berliiniin. Kutsun sitä "Unkarin paralleeliksi". Stalinin kannalta oli pelkästään edullista, että suomalaiset itse Mannerheimin johdolla ryhtyivät ajamaan saksalaisia pois Pohjois-Suomesta; Neuvostoliiton ei tarvinnut uhrata siihen joukkoja, joita tarvittiin Keski-Euroopan rintamalla. Nimitystä "Unkarin paralleeli" käytän siksi, että mielestäni on todennäköistä, että Stalin oli suunnitellut vähän samanlaista skenaariota Unkarin varalle, kuin mikä toteutui Suomessa. Hän nimittäin valitti sitä, että hän olisi halunnut käyttöönsä amiraali Mikl6s Horthyn, mutta että saksalaiset olivat ehtineet kaapata hänet. Suomeenhan Stalin oli viestittänyt presidentin vaihdoksen jälkeen, että rauha tehtäisiin Mannerheimin kanssa.

Miksi sitten Neuvostoliitto ei miehittänyt Suomea v. 1945, sen jälkeen, kun Saksa oli antautunut? Sotilaallisesti se olisi ollut täysin mahdollista ja jopa helppoa. Suomen armeija oli de-mobilisoitu ja pelkästään uhkaamalla hyökkäyksellä Porkkalan tukikohdasta Helsinkiä, Suomi olisi voitu pakottaa ehdottomaan antautumiseen ja maan miehitykseen neuvostojoukoilla. Yksi tavallinen selitys on ollut, että Stalin ei halunnut vaarantaa sotakorvaussuorituksia. Mutta se ei mielestäni riitä. Todennäköisempi syy on, että hän katsoi amerikkalaisten olevan miehitystä vastaan. Tästä jonkinlaisena todisteena on jugoslavialaisen kommunistijohtaja, Milovan Djilasin kertomus Kremlissä keväällä v. 1948 käydystä keskustelusta. Sen jälkeen, kun oli ensin ihasteltu joukolla Suomen sotakorvaustavaroiden korkeaa laatua ja hienoja pakkauksia, töksäytti Zhdanov yhtäkkiä: "Teimme virheen, kun emme miehittäneet Suomea - jos olisimme tehneet sen, se olisi ratkaissut kaiken." Siihen Stalin jatkoi: "Jaa, se oli virhe - otimme aivan liiaksi huomioon amerikkalaiset, mutta he eivät olisi nostaneet sormeakaan." - Oletan, että Stalin tarkoitti tuon virheen tapahtuneen v. 1945, ei vielä v. 1944.

Stalinhan oli jo v. 1943 luvannut useammankin kerran amerikkalaisille säilyttää Suomi itsenäisenä, kuten edellä on jo todettu. Hän tiesi myös, etteivät amerikkalaiset hyväksyneet Suomen painostamista ehdottomaan antautumiseen. Tähän Stalinin lupaukseen voidaan kuitenkin hieman kyynisesti huomauttaa, että lupasihan hän amerikkalaisille myös "demokraattisen" Puolan ja Baltian maiden miehityksen jälkeen neuvostopropaganda kuulutti, että ne olivat saaneet takaisin itsenäisyytensä. Mutta silti on syytä muistaa, että Stalin noudatti Jaltassa helmikuussa v. 1944 tehtyä etupiirijakoa länsivaltojen kanssa. Niinpä hän mm. kielsi kreikkalaisia kommunisteja ryhtymästä vallankumouspuuhiin, koska Kreikka tehdyn etupiirijaon mukaan kuului länsivalloilIe. Tämän kaiken lisäksi Stalin kunnioitti amerikkalaisten sotilaallista voimaa. Saatuaan tietää atomipommista hän hoki: "Se on mahtava ase."

Toinen tekijä, joka vaikutti siihen, ettei Stalin katsonut Suomen miehitystä v. 1945 viisaaksi, oli tieto suomalaisten mahdollisesta ryhtymisestä sissisotaan. Siihenhän oli jo varauduttu kätkemällä aseita ja niin valvontakomissiossa kuin Moskovassa tiedettiin se hyvin. Ja sellaiseen olisi ollut Suomen laajoissa erämaissa paljon paremmat mahdollisuudet kuin esim. ns. "metsäveljillä" Virossa. Molotov viittasi selvästi tähän tekijään 1970-luvulla tehdyssä haastattelussa. Suomalaisten "armahtamisen" syynä oli ollut suomalaisten itsepäisyys. Neuvostoliitto oli menetellyt viisaasti, kun ei ollut miehittänyt Suomea. Siitä olisi tullut avoin haava. Suomessa ihmiset olivat itsepäisiä, erittäin itsepäisiä, totesi entinen ulkoministeri. Siellä vähemmistönä oleminen olisi ollut erittäin vaarallista ja vahingoittanut sosialismin asiaa myös muualla.

Mutta Suomessa oli v. 1945 liikkeellä paljon huhuja tulevasta miehityksestä. Niitä levittivät ja ruokkivat monet hämäräperäiset tahot, mutta myös SKP:n radikaalisiipi uhkaili neuvostomiehityksellä. Huhuja olen kuvannut yksityiskohtaisesti kirjassani "Suomen tie 1944-1948", joten niistä ei tässä sen enempää. Valpo, jossa mm. kuunneltiin valvontakomission puheluja, ei kuitenkaan saanut tietoonsa mitään miehitykseen viittaavaa. Valvontakomissio kuitenkin uhkaili miehityksellä, mutta myöskään sen arkistosta ei ole löytynyt mitään merkkejä miehitysaikeista. Mutta niin kuin Nevakivi emo Zhdanov-kirjassaan oikein toteaa, koko Lapin sota käytiin neuvostomiehityksen varjossa ja piiskana toimivat miehityshuhut. Mutta vaikka venäläiset joukot seurasivatkin peräytyviä saksalaisia Suomussalmelle ja asettuivat sinne sekä antoivat suomalaisille ilmatukea, ei kenraali Meretshkov ollut saanut Stalinin lupaa ryhtyä saartamaan saksalaisten 36. armeijakuntaa, joka saarto olisi tuonut neuvostojoukot syvälle Suomeen.

Sodan päätyttyä liittoutuneitten voittoon Euroopassa Stalin oli selvästi tyytyväinen saavutuksiinsa. Molotov kertoo emo haastattelu kirjassa Stalinin katselleen huvilaIlaan tyytyväisenä suurta Neuvostoliiton karttaa, johon oli piirretty uudet rajat. Suomen kohdalla hän totesi: "Suomi oli meitä kohtaan erittäin syyllinen, mutta me työnsimme rajan kauemmas Leningradista." Pietari Suuren raja oli palautettu, saatu tukikohta Porkkalaan ja sotakorvaussopimus solmittu. Suomalaiset oli saatu itse ajamaan saksalaiset pois Lapista. Suomi oli onnistuttu "kolkkaamaan" irti sodasta jo syksyllä v. 1944 ja jo keväällä v. 1945 siellä oli pidetty eduskuntavaalit, joissa "demokraattiset voimat" olivat edenneet. Suomi oli sovitettu "Jaltan takkiin", kuten olen jo ennenkin todennut.

Sodan aikana Stalin oli oppinut kunnioittamaan niin suomalaisten sotilaallisia kykyjä kuin myös marsalkka Mannerheimiä. Hän mm. arveli, että jos Belgiassa olisi ollut suomalaisia, eivät saksalaiset olisi noin vain voineet marssia maan yli. Ja kun ns. kulttuurivaltuuskunta vieraili hänen luonaan sodan jälkeen, kysyi Stalin ensimmäiseksi, miten vanha marsalkka Mannerheim voi? Kun kukaan valtuuskunnan suomalaisista ei toisenkaan kysymyksen jälkeen vastannut mitään, loihe Stalin itse sanomaan: Marsalkka Mannerheim on suuri sotilas ja Suomen kansan on paljossa kiittäminen häntä itsenäisyydestään.

Suomen niin poliittinen kuin sotilaallinen johto toimi erittäin taitavasti ja myös häikäilemättömästi maan irroittamisessa toisesta maailmansodasta. Siitä heitä ei ole palkittu kunniamerkeillä, vaan rankaistu sotasyyllisinä Neuvostoliiton painostuksesta, Mannerheimiä lukuunottamatta. Itse Stalin ei ollut halunnut Mannerheimiä syyllisten listalle. Mutta noilla johtajilla oli myös kosolti onnea matkassaan. Hallitus ei hyväksynyt vuoden 1944 alussa Neuvostoliiton rauhanehtoja, koska niihin sisältyi vaatimus saksalaisten internoimisesta. Sen yrittäminen tuolloin olisi mitä suurimmalla todennäköisyydellä johtanut saksalaismiehitykseen. Siinä tapauksessa Suomen kohtalo olisi ollut sama kuin Unkarin: ensin saksalaisten sitten venäläisten miehitys. Onnea oli siinä, ettei Itä-Karjalasta ollut siiretty joukkoja kannaksen etulinjaan Neuvostoliiton suurhyökkäyksen kohteeksi. Niin kuin sotahistorioitsija Sampo Ahto on todennut, Neuvostoliiton isku oli niin voimakas, että vahvatkin suomalaisjoukot olisivat tuhoutuneet. Nyt Neuvostoliitto huitaisi ikään kuin suurella nyrkillä ilmaan ja vahvistukset Itä-Karjalasta saatiin juuri oikeaan aikaan. Presidentti Ryti petkutti häikäilemättä Hitleriä antaessaan sitoumuksen omissa nimissään, ettei Suomi tee erillisrauhaa. Neuvostoliiton suurhyökkäyksen pysähtymisen jälkeen Suomen johdolla oli taas riittävästi mamia odottaa, että vaara saksalaisten miehityksestä oli ohi. Ja että tuo vaara oli todellinen, sen osoittavat niin Suursaaren valtausyritys kuin suunnitelma perustaa saksalaismielinen nukkehallitus Rovaniemelle. - Suotta ei isänmaan virressä lauleta, että suomalaiset ovat Herran valittu kansa.

Kirjallisuutta

Djilas, Milovan, Conversations with Stalin. New York 1962.
Djilas, Milovan, Jahre der Macht. Kraftespiel hinter dem Eisernen Vorhang. Memoiren 1945-1966. Munchen 1983.
Finnish-Soviet Relations 1944-1948. Ed. by Jukka Nevakivi. Helsinki 1994.
Jussila. Osmo, Terijoen hallitus 1939-40. Porvoo-Helsinki-Juva 1985.
Jussila, Osmo, Suomen tie 1944-1948. Miksi siita ei tullut kansandemokratiaa. Porvoo- Helsinki-Juva 1990.
Linkomies, Edwin, Vaikea aika. Suomen paaministerina sotavuosina 1943-44. Helsinki 1970.
Manninen, Ohto, The Soviet Plans for the North Western Theatre of Operations in 1939-1944. Finnish Defence Studies 16. Helsinki 2004.
Meretskov, K. A., Na sluzhbe narodu. Stranitsy vospominanij. Moskva 1969.
Nevakivi, Jukka, Zhdanov Suomessa. Miksi meita ei neuvostoliittolaistettu? Keuruu 1995.
Polvinen, Tuomo. Suomi suurvaltojen politiikassa 1941-1944. Jatkosodan tausta. Porvoo-Helsinki 1964.
Polvinen, Tuomo. Teheranista Jaltaan. Suomi kansainvälisessa politiikassa 2. Vuosi 1944. Porvoo-Helsinki-Juva 1980.
Polvinen, Tuomo, Jaltasta Pariisin rauhaan. Suomi kansainvälisessä politiikassa 3. Vuodet 1945-1947. Porvoo-Helsinki-Juva 1981.
Sto sorok besed s Molotovym. Iz dnevnika F. Tshujeva. Moskva 1991.
Vihavainen, Timo, Stalin ja suomalaiset. Keuruu 1998.

Ohto Manninen

Jatkosota suomalaisten tulkintojen mukaan

Suomen Jatkosodan tutkimuksessa on hahmotettavissa kolme tärkeää ryhmää: sodankäynnin tutkimus, sodan ulkopoliittinen kehitys ja sodanpäämäärät (yhteistyö saksalaisten kanssa myös yleisemmin) sekä sodan yhteiskunnalle aiheuttamat ongelmat.

Sodankäynnin tutkimus pantiin alulle heti 1940-luvulla. Koettiin tärkeäksi kirjata muistiin oma, suomalainen näkökulma. Sotakokemusten kokoaminen oli tärkeää ahdingossa elävän armeijan hengen ja laadun säilyttämiseksi.

Puolustusvoimien sotahistorian tutkijoiden projekti sai 1960-luvulle mennessä valmiiksi moniosaisen teoksen Suomen sota 1941-1945. Kirjoittajina oli sodan itse kokeneita henkilöitä. Teos on sangen tarkka selvitys sodankäynnistä, niin että jokaisen pataljoonan, rykmentin, divisioonan ja armeijakunnan sotatoimet tunnetaan tarkasti. Sen sijaan on todettava, että sodanjohtaminen ja operaatioiden suunnittelu jäi tutkimatta.

Tuo kokonaisesitys tarkistettiin vuoteen 1994 mennessä; Jatkosodan historian viimeisissä osissa voitiin jo käyttää avautuvia Neuvostoliiton arkistoja. Edelleen rajoituttiin lähinnä sotaliikkeiden tutkimiseen ja aselajien toiminnasta kirjoitettiin erilliset artikkelit. Johtamisessa tärkeiden aselajitoimintojen ja huoltolajien yhdistäminen sotatoimiin on pääosin vielä suorittamatta.

Neuvostoliiton "glasnostin" ajasta lähtien on tutkijoilla ollut mahdollisuus ottaa suomalaisten lähteiden rinnalle myös entisen vihollisen aineistoa. Venäjän puolustusministeriön arkiston käyttö on kuitenkin ollut käytännön syistä vaikeaa, ja sodankäynnin historian tarkistaminen tältä osin on aivan kesken. Voidaankin arvioida, että Jatkosodan taisteluiden tutkimisessa riittää työtä vielä ainakin pariksi vuosikymmeneksi. On todettava, että Stalinin sodanjohtoa valaisevat stavkan asiakirjat ovat vielä tutkimuksen tavoittamattomissa - lukuun ottamatta lähdejulkaisuissa painettuja otteita - samoin monet muut sotilasasiakirjat, varsinkin lähes kaikki tiedusteluasiakirjat.

Tuomitsemisen taakka

Sodan ulkopoliittisen kehityksen tieteellinenkin tutkiminen on Suomessa aivan viime aikoihin asti katsonut asioita "sotasyyllisyysoikeudenkäynnin tirkistysaukon kautta". Kärjistäen sanoen joko pyrittiin syyttämään sodanaikaisia johtajia sodan aloittamisesta ja rauhanteon viivyttämisestä tai pyrittiin todistamaan heidät syyttömiksi. Ja vaikka ei olisi varsinaisesti pyritty syyttämään tai vapauttamaan, asiaa tarkasteltiin kuitenkin tästä näkökulmasta.

Aineistona käytettiin liittoutuneiden sotasaaliiksi saamia Saksan aineistoja, joiden ensimmäinen avaaminen tapahtui kautena 1945-1960. Aluksi julkaistut aineistot oli nekin valikoitu syytetoimia varten, nimittäin Nürnbergin oikeudenkäyntiä varten. Osa saksalaisaineistosta, mm. Saksan Auswärtiges Amtin keskeisiä asiakirjoja, oli tosin tuhoutunut. Arkistojen järjestämisen jälkeen järjestelmällisellä uudelleenharavoinnilla lisätietoa on 1970-luvulta alkaen tullut jatkuvasti.

Myös suomalaisia aineistoja oli eräiltä keskeisiltä osin käytössä sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä 1945-46, mutta pääosin sodanajan ulkopoliittiset aineistot alkoivat vapautua tutkimukselle, valikoiduille tutkijoille, vasta 1960-luvun puolivälistä alkaen ja vapaammin 1970-luvulta lähtien.

Sodan jälkeen Suomen uuden johdon pyrkimyksenä oli jatkossakin tuomita edeltäjät sotaansyyllisyydestä. Pontevasti yritettiin saada takaisin mm. Ruotsiin sodan päättyessä turvaan siirrettyjä arkistoja. Tämä pyrkimys mitä ilmeisimmin johti siihen, että arkistojen siirtoon osallistuneet ruotsalaiset päättivät tuhota materiaalin. Vain marsalkka Mannerheimin arkiston evakuoitu osa palautettiin vihdoin 1994 Suomeen, kun katsottiin, että se ei joudu Neuvostoliiton tai sen ohjaaman hallituksen käsiin. Silloin kävi ilmi, että nuo asiakirjat pikemminkin vahvistivat Suomen sodanaikaisen johdon tapahtumaintulkintaa.

Ajopuu-keskustelu

Suomen sodanaikaista ulkopolitiikkaa koskevan tutkijoiden keskustelun avaajia olivat, saksalaisen aineiston pohjalta, C. Leonard LUNDIN (1957), Anthony UPTON ja Hans Peter KROSBY. Vastapoolina oli suomalainen historianprofessori ja tiedustelumajuri Arvi KORHONEN (Barbarossa-suunnitelma ja Suomi, 1961). Saksalaisen diplomaatti Wipert von Blücher oli kuvannut Suomen kohtaloa sanomalla, että Suomi oli ollut kuin ajopuu kuohuvassa koskessa, ja Korhosen kirjan jälkeen syntyi julkisuudessa ns. "ajopuukeskustelu". Siitä pitäen nuoret historiantutkijat 1990-luvulle asti kukin vuorollaan määrittelivät sen mitä ajopuu-teoria merkitsi ja kumosivat sitten tuon teorian. Toisaalta ajelehtimisen sijaan kehitettiin uusia määritelmiä. K.J. MIKOLAn ja Eino JUTIKKALAn paltamo- eli koskivene-teoria lähti siitä, että Suomen hallitus oli ahtaissa rajoissa pystynyt ohjailemaan venettään koskessa. Mauno JOKIPII kokosi 1970-luvulla perusteellisella työllä perusteellisen kuvan (Jatkosodan synty) Saksan ja Suomen yhteisistä sotavalmistelluista 1940-1941.

Huomattakoon, että Krosbyn Suomen valinta 1941-teoksessa (1967) oli saksalaisia asiakirjoja englannintaessa tai suomennettaessa tapahtunut paljon virheitä, mikä vaikutti tulkintaankin. Silti Suomessa 1960/70-luvuilla käytiin keskustelu näiden käännösten pohjalta. Käytettävissä oli lähinnä saksalaisia asiakirjoja ja sillä oli vaikutuksensa. Tyypillinen esimerkki on, että saksalaisten suomalaisten kanssa pidettyä kokousta varten laatima muistio selitettiin kokouksen tulokseksi. Suomalaisten vastaavat asiakirjat puuttuivat. Osa oli arkaluontoisiksi katsottuina hävitetty tai kätketty. Kuulustelutuloksia taas ei oikein voitu ottaa sataprosenttisesti. Vasta paljon myöhemmin, 1970-luvulla, tuli julkisuuteen asiaa suomalaiselta kannalta valaisevia asiakirjoja. Silloin voitiin todeta, että Arvi Korhonen oli jo käyttänyt niitä, mutta ei ollut saanut tehdä niihin viittaavia lähdeviitteitä.

Hyvityssota?

Sodan nimeämisongelma ei suuremmin sisältynyt Jatkosodan syttymistä koskevaan kiistelyyn. Nimi Jatkosota oli vakiintunut jo sodan aikana, ja ns. yleinen mielipide koki Jatkosodan olleen lyhyen välirauhan ajan erottama jatko Talvisodalle. Tähän ei pystynyt vaikuttamaan se, että sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä kiellettiin Talvisodan, Neuvostoliiton kiistattomasti aloittaman sodan käsittely. Päinvastoin painotti tilalle ehdotettu, L.A. PUNTILAn lanseeraama nimi "Hyvityssota" vielä enemmän Talvisotaa Jatkosodan syynä. Sivumennen sanoen, vielä 1970-luvun lopulla joutui eräs venäläinen tutkija epäsuosioon, kun hän neuvostoliittolais-suomalaisessa seminaarissa liitti Jatkosodan Talvisotaan.

Maailmalla on jo neljännesvuosisata käyty keskustelua Neuvostoliitosta länteen loikanneen "Viktor Suvorovin" sitkeästi esittämästä väitteestä, että Stalin olisi ollut valmiina hyökkäämään Saksaa vastaan jo kesällä 1941. Vastaavasti on Suomessa kiinnostanut kysymys siitä, millainen valmius puna-armeijalla oli hyökätä Suomeen vuonna 1941. Venäjällä julkaistuista dokumenteista on nähtävissä, että suunnitelmat Suomen valtauksesta olivat valmiina, mutta niiden toimeenpano oli muuttunut epätodennäköiseksi jo keväällä 1941, kun Saksan ja Neuvostoliiton yhteistyön jatkuminen muuttui epävarmaksi.

Lähes kaikki Jatkosodan ajan valtioidenvälisen diplomatian asiakirjat olivat Tuomo POLVISEN käytössä hänen kirjoittaessaan teosta Suomi suurvaltain politiikassa (1964) ja sen täydennettyä versiota 1979-1981. Käytettävissä olivat siis amerikkalaiset ja englantilaiset, saksalaiset sekä suomalaiset ja ruotsalaiset lähteet, eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta. Tämän aineiston perusteella oli luotavissa luotettava ja yksityiskohtainen kuva sekä liittoutuneiden ulkopolitiikasta että Suomen ulkopolitiikasta.

Keskeiset Neuvostoliiton salaiset aineistot avautuivat hyvin hitaasti, eikä kaikkea ole vieläkään saatu käyttöön. Stalinin realistina hyväksymät politiikan rajoitukset ovat tiedossa, mutta sen sijaan tunnetaan vain viitteitä siitä, mitkä olivat hänen ja Neuvostoliiton sodanpäämäärät ja tavoitteet. Käyttöön tulleiden neuvostoasiakirjojen joukossa on kyllä politiikkaa valmistelevia, pitkälle Eurooppaan tähtääviä asiakirjoja, mutta ei ole varmuutta siitä, oliko Stalin niitä koskaan vahvistanut toimintalinjaksi. Venäläis-suomalainen tutkimusyhteistyö Jatkosodan poliittisen historian kirjoittamiseksi jatkuu - vaikeuksista huolimatta.

Erillissota

Jatkosodan syttyessä Suomen päättävien elinten suurin ongelma ei ollut se, että viholliseksi tuli Neuvostoliitto, vaan se, että Saksaa ei lähestyttäisi niin paljon, että välit länsimaihin katkeaisivat. Tässä tilanteessa presidentti Rytin johdolla luokiteltiin Suomen käymä sota erillissodaksi. Rytin ohjelma oli: Suomi käy omaa sotaansa omien sodanpäämääriensä saavuttamiseksi.

Jotta Suomi ei joutuisi sotaan länsivaltoja vastaan, Suomi rajasi sotilaallisen yhteistoimintansa saksalaisten kanssa ja siten omia operaatioitaan: hyökkäys Muurmannin rataa vastaan keskeytettiin eikä hyökätty Syväriltä etelään. (Englannin sodanjulistusta tämä ei tosin estänyt.) Kauemmas ulottuvia sotatoimia olisi suoritettu vain, mikäli saksalaiset olisivat vallanneet Leningradin ja siis suomalaisten Karjalan erämaissa suorittamien hyökkäysten kansainvälinen merkitys olisi rajoittunut minimiin.

Suomen päämajassa ei ennen jatkosodan alkua ja sen alkuvaiheissa laadittu suunnitelmia Leningradin valtaamiseksi eikä Suomen armeijalle asetettu missään vaiheessa hyökkäystavoitteita Leningradin valtaamiseksi. Tästä on viime aikoina Pietarissa esitetty toisenlaisiakin väitteitä. Suomen armeija pysähtyi Karjalan kannakselle Leningradin puolustusvyöhykkeen pohjoispuolelle - niin sotilaallisista kuin poliittisistakin syistä. Leningradin liittäminen Suomeen ei kuulunut edes Suomen kaavailuihin tulevista mahdollisista rajoista, eikä ilmennyt myöskään halua liittää Leningradin mahdollisen tuhoamisen jälkeen autioituvaa aluetta Suomeen.

Viime aikoina erillissodasta Suomessa käyty keskustelu on ällistyttävää. Tuntuu kuin olisi unohdettu, mikä oli nimityksen perusteena. On kiistatonta, että Suomen ulkopolitiikka tähtäsi koko Jatkosodan ajan erillissotaan, itse asiassa jopa senkin jälkeen kun Ryti oli kesäkuussa 1944 julkisesti sitoutunut olemaan tekemättä rauhaa Neuvostoliiton kanssa muutoin kuin yhteisymmärryksessä Saksan kanssa. Suomen politiikan ymmärsivät sodan aikana sekä Yhdysvallat ja Englanti, jotka tosin moittivat Suomea siitä, että se sotatoimillaan edisti samalla Saksan asiaa, että Neuvostoliitto, joka oli valmis tekemään Suomen kanssa erillisrauhan, vaikka Saksan ja sen satelliittien kanssa oli määrä tehdä rauha - liittoutuneiden yhteistoimin - vasta sodan päätyttyä. Suomen erillissodan ymmärsi myös Hitlerin Saksa, joka sodan alkuvaiheessa oli pitänyt epäviisaana yrittää sitoa Suomea kanssaan liittoon ja joka vasta sodan kääntyessä itseään vastaan alkoi painostaa Suomea antamaan poliittisen sitoumuksen.

Suur-Suomen kahleet

Suomen sodankäyntiä ja ulkopolitiikkaa määrittivät erillissotapolitiikka ja toisaalta sisäisen yksimielisyyden säilyttäminen. Sisäpoliittista rintamaa ei saanut tärkeissä asioissa päästää murtumaan, mikä merkitsi sodanpäämäärien rajaamista vuoden 1939 rajoihin. Taustalla käytiin keskusteluja mm. saksalaisten kanssa, Aunuksen, Vienan ja Kuolan niemimaan liittämisestä Suomaan, mutta ulkopoliittisista ja sisäpoliittisista syistä nämä pyrkimykset jäivät tunnustelun asteelle. Suomalaisten keskuudessa oli toki paljon niitä, jotka katsoivat Suur-Suomen tavoittelemisen arvoiseksi. Tällainen oli sosiaalidemokraateista mm. Väinö Voionmaa, joka muissa asioissa siirtyi yhä enemmän oppositioon.

Suomen ratkaisuihin vaikutti oman sotatilanteen lisäksi aseveli Saksan sotilaallinen voima ja sen heikkeneminen. Toisaalta otettiin huomioon yhteiskuntajärjestelmältään Suomea läheisempien läntisten demokratioiden kanta. Pienelle valtiolle tappioiden välttäminen ja sisäinen yksimielisyys olivat korostetun tärkeitä, ja yksimielisyyden tarve taas jarrutti nopeita käänteitä ulkopolitiikassa.

Neuvostoliiton kantaan vaikuttivat liittolaisten, Englannin ja Yhdysvaltain, yleinen mielipide ja siihen liittyvä maailmalle julistettu lupaus olla puuttumatta sodan jalkoihin jääneiden maiden sisäisiin asioihin. Neuvostoliittoa johti yksinvaltaisesti Stalin, mutta hänkään ei voinut jättää kokonaan huomiotta valtavia henkilötappioita ja materiaalisia menetyksiä.

Ehdoton antautuminen

Rauhan tekemistä jarrutti - kuten tunnettua - liittoutuneiden valtojen päätös, että Saksalta ja sen satelliiteilta vaadittaisiin ehdotonta antautumista, mikä merkitsi näiden maiden miehittämistä. Kyseenalaista kuitenkin oli, luettaisiinko sotansa erillisyyttä korostava Suomikin Saksan satelliitiksi. Englannin kanta oli taipuisa; se olisi tähän suostunut, mutta Yhdysvallat ei. Suomessa ajatus siitä, että neuvostojoukot saisivat maan hallintaansa, nousi ylipääsemättömäksi esteeksi rauhan tielle. Stalin tajusi tämän, ja Neuvostoliitto totesi länsivalloille, että puhuminen ehdottomasta antautumisesta heikensi Suomen ja myös Romanian halukkuutta irrottautua sodasta.

Kun oli varmistunut, että Suomen eduskunta tulisi selkeästi hylkäämään Neuvostoliiton rauhanehdot, ulkoministeri Molotov ilmoitti 10. huhtikuuta 1944 länsivalloille, että Suomea olisi kohdeltava kuten Saksan satelliitteja. Tämä siis tarkoitti ehdottoman antautumisen vaatimusta, mistä suomalaiset saivat varmuuden kesäkuussa 1944.

Neuvostoliiton suurhyökkäyksen edettyä Karjalan kannaksella nopeasti, Suomen hallitus yritti 21. kesäkuuta aloittaa taas rauhankosketukset. Neuvostoliiton Tukholman-lähettiläs, madame Kollontay ilmoitti 23.6. Moskovan ohjeiden mukaisesti, että Neuvostoliitto edellytti Suomen virallisesti ilmoittavan antautuvansa. Jälkeenpäin on neuvostoarkistoista ollut vaikea löytää dokumenttia siitä, oliko Kollontayn määrä puhua ehdottomasta antautumisesta vai vain antautumisesta.

Todettakoon, että Yhdysvaltain edustaja Averell Harriman oli ilmoittanut 19.6. Moskovassa, että "ehdottomasta antautumisesta" puhumisesta voidaan propagandassa luopua. Ilmeisesti Yhdysvallat halusi taata Suomen hallitukselle rauhanteon mahdollisuuden ja myös Neuvostoliitolle valinnan vapautta. Olkoon miten on, suomalaisille jo antautuminen oli riittävän uhkaava sana.

Kun suurhyökkäys tyrehtyi, poliittinen ratkaisu alkoi taas tuntua mahdolliselta, ja madame Kollontay saattoi 12.7. ruotsalaisten välityksellä suomalaisten tietoon, että ehdottoman antautumisen vaatimus oli johtunut hänen väärinkäsityksestään.

Neuvostoliiton ehtoja valmistellut Voroshilovin komitea lähetti 21.7. Molotoville - epäilemättä Stalinilta saamiensa suuntaviivojen mukaisesti - luonnoksen "Suomen antautumisehdot", siis ilman sanaa "ehdoton". Ehdotuksen mukaan armeijoiden välille vahvistettaisiin demarkaatiolinja, joka sijaitsisi Kymijoella. Siitä oli määrä tulla valtakunnanraja. Enää ei edellytetty Suomen täydellistä miehittämistä. Sen sijaan Neuvostoliitolla olisi oikeus ottaa haltuun strategisesti tärkeitä kohteita Petsamosta Porkkalaan ja Hankoniemeen sekä harkinnan mukaan tärkeimmät rannikkokaupungit.

Tässä vaiheessa alkoi kuitenkin näyttää siltä, että antautumis-sanakin voisi unohtua. Ruotsin kautta ilmoitettiin Mannerheimille, että venäläiset olivat valmiit aselepoon edellyttäen, että sen allekirjoittaisi Mannerheim eikä silloisen hallituksen jäsen. Samaa salaista väylää tuli ulkoministeri Molotovin nimissä tieto, että Suomelta edellytettiin hallituksen vaihdosta ja että tämän toteutuessa Neuvostoliitto voisi taata Suomelle itsenäisyyden säilymisen. Syyskuussa Neuvostoliitto liittolaisilleen ilmoitti, ettei antautumisvaatimusta voinut soveltaa Suomeen.

Ryti-Ribbentrop-sopimus

Jälkiviisautta on runsaasti esiintynyt, kun on keskusteltu siitä, oliko presidentti Rytin kesäkuussa 1944 tekemä Ryti-Ribbentrop-sopimus välttämätön. Martti TURTOLAn ja Markku JOKISIPILÄn tutkimukset ovat selvittäneet sen, että sopimuksen tekeminen johtui ylipäällikön, marsalkka Mannerheimin näkemyksestä, että Suomen rintama ei kestäisi seuraavassa vaiheessa, puna-armeijan yrittäessä hyökätä eteenpäin Viipurista, mikäli Suomella ei olisi riittäviä reservejä. Niitä taas voitaisiin saada vain Saksalta.

Ryti ei olisi halunnut sopimusta tehdä vaan valmisteli rauhantunnustelujen jatkamista ja presidentin ja hallituksen keskeisten jäsenten vaihtamista - näin huolimatta Neuvostoliiton antautumisvaatimuksesta. Tuossa tilanteessa ylipäällikön näkemys kuitenkin painoi: Saksalta odotetut lisäjoukot riittäisivät vahvistamaan Suomen puolustuksen riittävästi. Suomen jääminen miehittämättä tuntui hallituksen johtomiehistä tärkeämmältä kuin erillissodasta kiinni pitäminen.

Tuolloin ei voitu tietää, että Saksa ei toimittaisi odotettuja lisäjoukkoja ja vetäisi jo tulleetkin pois. Ei voitu toisaalta tietää sitäkään, että Stalin ei antaisi Leningradin rintamalle lisäjoukkoja, eikä sitä, että suomalaisten joukkojen siis onnistuisi pysäyttää suurhyökkäys Viipurin - Vuoksen linjalle.

Kansa sodassa

Sotien jälkeen ja erityisesti 1960-luvulta lähtien Suomen historiantutkimuksessa oli valtavirtauksena sosiaali- ja taloushistoriallinen tutkimus. Samaan aikaan kasvoi skeptisismi aikaisempiin sotien historian tulkintoihin. Kun professori L.A. Puntila suunnitteli ja antoi aiheita sota-ajan poliittisten kysymysten tutkimiseen, nuorempi akateeminen polvi käänsi 1970-luvulla perustetun tutkimusprojektin aihepiiriksi yhteiskunnan. Syntyi professori Olli Vehviläisen johtama Suomi toisessa maailmansodassa eli SUOMA -projekti. Siinä tutkittiin nimen omaan yhteiskunnan sosiaalista ja taloudellista kehitystä. Tämä linja on vähitellen jatkunut, ja myös esimerkiksi sota-ajan lapset (mukaan luettuina Ruotsiin suojaan siirretyt) ovat saaneet huomiota osakseen.

Jo heti sodan päätyttyä oli Suomen oikeuslaitos setvinyt Suomen armeijan menettelytapoja, mm. valloitettujen alueiden hallintoa ja sotavankien kohtelua. SUOMA-projektin yhteydessä ja sen rinnalla nämäkin asiat otettiin uudelleen tutkittaviksi.

Neuvostoliiton lakkauttamisen jälkeen myös Neuvostoliitolle arkaluontoisten asioiden tutkiminen kävi helpommaksi. Tällainen aihepiiri oli mm. partisaanisodankäynti, joka oli Suomessa luonteeltaan poikkeuksellista, kun partisaanit eivät Suomessa toimineet vihollisen miehittämillä alueilla omien kansalaisten avulla, kuten tapahtui Valko-Venäjällä ja Ukrainassa. Venäläisten ja suomalaisten tutkijoiden yhteistyönä on pyritty selvittämään myös tappioiden määrää sekä sodassa kadonneiden ja sotavankeudessa kadonneiden kohtaloa.

Media on pyrkinyt metsästämään myös suomalaisten sodankäynnistä salattuja ja häpeällisiä yksityiskohtia. Harhaan johtava skandaalikirjoittelu johti siihen, että perustettiin tutkimusprojekti selvittämään sotavankien ja ulkomaalaisten siviilien luovuttamista Saksaan ja neuvostosotavankien kohtelua. Sodan aikana kadonneiden suomalaisten tutkiminen ei vielä ole saanut vastaavaa tukea.

A.A Sazonov. Venäjän ulkoministeriön
tiedotus- ja lehdistöosaston
varajohtaja.

TOISEN MAAILMANSODAN ULKOPOLIITTISET JOHTOPÄÄTÖKSET

Toinen maailmansota oli todella historiallinen. Se ei ollut pelkästään globaalinen taistelu, joka mittasuhteiltaan ylitti kaikki sitä edeltäneet aseelliset konfliktit maailman historiassa. Siinä törmäsivät vastakkain valtioiden erilaiset intressit, ei niinkään erilaiset ideologiat, vaan täysin vastakkaiset, sovittamattomat lähestymistavat ihmiskunnan olemassaolon perusteisiin. Ensi kerran historiassa tässä taistelussa oli kyse kokonaisten kansojen elämästä. Auschwitzin ja muiden kuolemanleirien kaasukamarit ja krematoriot osoittivat mitä fasismi merkitssi, millaista tulevaisuutta valmisteli sen n.s. "uusi järjestys".

Siksi olen vakuuttunut, että sodan päätulos oli ei vain yhden valtioliittoutuman voitto toisesta. Se oli itse asiassa sivityksen ja luovien voimien voitto tuhon ja barbaarisuuden voimista, se oli elämän voitto kuoleman yli.

Sota merkitsi suurta tragediaa Euroopan ja maailman kansoille, siitä riippumatta, millä puolella niiden valtiot taistelivat. Neuvostoliitossa yksikään perhe, eikä yksikään ihmiskohtalo säästynyt sen vaikutuksilta. Venäjälle sota toi valtavia menetyksiä ja tuhoa. Maamme koko tuhatvuotinen historia ei tunne vastaavanlaista, mikä tuli sotasukupolven osalle.

Sen vuoksi lähestyvä voiton juhla on venäläisille ennen muuta kunnianosoitus niille, jotka puolustivat isänmaamme itsenäisyyttä ja toivat kauan odotetun vapautuksen fasismin orjuuttamille Euroopan kansoille.

Katson, että sodan tuloksia arvioitaessa on aivan oikein puhua Neuvostoliiton kansojen ratkaisevasta osuudesta voiton saavuttamisessa. Tällaiseen johtopäätökseen on riittävästi aihetta. Tässä vain muutamia tosiasioita. Vuonna 1944 Neuvostoliiton ja Saksan rintamalinja oli 4 kertaa pitempi kuin kaikkien muiden liittolaismaiden rintamaosuudet yhteensä. Liittolaisten avattua toisen rintaman Länsi-Euroopassa niiden 1,5 miljoonaa sotilasta vastassa oli vain 560.000 saksalaista, mutta Neuvostoliiton ja Saksan rintamalla 4,5 miljoonaa saksalaista vastassa oli 6,5 miljoonaa neuvostosotilasta. mutta me emme jakaneet voittoa prosentteihin vuonna 1945, emmekä tee sitä nytkään. Historioitsijoiden velvollisuus on kertoa totuus tästä tragediasta, mutta sen ei pidä palvella poliittisia spekulaatioita. Puhuessaan hiljattain Auschwitzissa Venäjän presidentti V.V. Putin nimitti syvästi epämoraalisiksi yritykset kirjoittaa sodan historia uusiksi, rinnastaen uhrien ja pyöveleiden, vapauttajien ja miehittäjien oikeudet.

Valitettavasti tällaiseen kysymyksen asetteluun on perusteita. Viime vuosina ja erityisen aktiivisesti viime kuukausina toisen maailmansodan historiaa on kuvattu seuraavalla tavalla. Osoittautuu, että viime vuosisadan puolivälissä Eurooopassa ottikin yhteen kaksi totalitaarista järjestelmää taistelussa maailman herruudesta: fasistinen Saksa ja "kommunistinen" Neuvostoliitto. Niitä vastassa olivat läntiset demokratiat. Fasistisen Saksan liittolaiset ja sen puolella sotaan osallistuneet maat oli vedetty poliittisten tapahtumien globaaliseen pyörteeseen, mikä teki niistä uhreja ja tahdottomia osallistujia Neuvostoliiton ja Saksan väliseen selkkaukseen.

Tähän sotaan syylinen oli Neuvostoliitto, eikä sen voitto ollut yleensäkään voitto vaan tappio. Sotaan käytiin ei suinkaan kokonaisten kansojen elämästä ja kansojen säilymisestä maailman historiassa, vaan amerikkalaisen demokratiamallin säilymisestä. Tällaisia teesejä läntiset tiedotusvälineet julkaisevat häpeilemättä. Niitä käyttävät Euroopan Neuvoston jäsenet, sekä Baltian maiden ja Puolan poliitikot.

Tässä kaaviossa ei ole sijaa länsivaltojen ja Saksan Münchenin salaliitolle. Siinä ei ole sijaa Saksan satelliittien vastuulle osallistumisesta sotaan. Vapaaehtoisista muodostettujen SS joukkojen toiminta Baltian maissa ja Ukrainassa esitellään ikäänkuin vastarintaliikkeenä. Mutta millainen tulos sellainen johtopäätös: sotien jälkeisen rauhan sopimuspohjainen perusta - kaikki nämä Jaltan, Nürnbergin ja Potsdamin päätökset liitettiin totalitaariseen Neuvostoliittoon.

Näin tulemme historian uudelleen kirjoittamisen perustavoitteeseen. Väite, että Neuvostoliitto taistelussaan hitler-Saksaa vastaan oli samanlainen rikollinen valtio ja kantaa samanlaisen vastuun natsi-Saksan kanssa toisen maailman sodan aloittamisesta, palvelee sodan tarkoituksen muuttamisen ideaa ja oikeuttaa revisoimaan Jaltan ja Potsdamin päätökset.

Tiedostusvälineissä tähän saakka julkaistu teesi kahdesta totalitaarisesta hirviöstä, jotka vuorotellen orjuuttivat lähimaiden kansoja, on nyt saanut tehtäväkseen "stalinilaisen", kommunistisen Neuvostoliiiton lopullisen demonisoinnin. Venäjän ilmoittautuminen Neuvostoliiton oikeuksien perijäksi antaa mahdollisuuden venyttää tätä versiota nykypäiviin saakka. Tosin, jotta tällainen rakennelma toimisi, tarvittiin ei ainoastaan kommunistisen Neuvostoliiton samaistamista hitleriläiseen natsijärjestelmään, lisäksi oli vedettävä jo kadonnut Neuvostoliitto jälkikäteen eräänlaiseen virtuaaliseen Nürnbergin prosessiin.

Seuraavana vaiheena on luultavasti vaatimus saada Neuvostoliiton allekirjoitus tärkeimpiin kansianvälis-oikeudellisiin päätöksiin ja kaikkiin juridisiin perusteluihin sotilas-strategisen symmetrian aluetodellisuuteen ja aluevaatimuksiin Venäjää kohtaan.

Venäjä ei tule seuraamaan äänettömästi uusia yrityksiä historian uudelleen kirjoittamiseksi. Tälläisen strategian vastustaminen ei johdu venäläisten loukatusta ylpeydestä, vaan on välttämätön ehto Venäjän säilyttämiseksi itsenäisenä ja merkittävänä subjektina kansainvälisissä suhteissa. Jaltan ja Potsdamin järjestelmä, toisen maailmansodan tulokset eivät olisi olleet mahdollisia ilman Neuvostoliiton suurta isänmaallista sotaa ja siksi ne juuri kumoavat "Latvian historia" kirjan, läntisten tiedotusvälineiden ja Baltian maiden sekä Puolan monilukuisten aineistojen arvon. Muutoin ei suinkaan kaikkia toisen maailmansodan tuloksia arvioida uudelleen ja riistetä niiden maine, vaan ainoastaan ne, jotka ovat edullisia Neuvostoliitolle. Niinpä saatetaan epäilyn alaiseksi Kaliningradin alueen ja Kurillien saarten status, mutta ei Italian ja Ranskaa rajaa.

Nykyään lännessä ei kenestäkään näytä absurdilta, että Jaltan järjestelmän tuomitsee Puola, joka sai Puna-armeijalta lahjaksi Sleesian, lähes kolmanneksen omasta alueestaan. Liettua saa kiittää omasta pääkaupungistaan "rikollista" Molotovin-Ribbentropin sopimuksen salaista pöytäkirjaa, jossa todetaan, että "molemmat osapuolet tunnustavat Liettuan intressit Vilnan alueeseen ".

On mielenkiintoista, että kirjassa "Latvian historia", jossa puhutaan paljon "miehityksestä", Molotov-Ribbentrop sopimus mainitaan vain ohimennen. Mistä tällainen epäjohdonmukaisuus johtuu? Siitä, että Latvia pyrkii nykyään johtamaan Baltian maiden yhtenäistä rintamaa. Riikaa seuraten Voiton kieltämisessä ja Neuvostoliiton julistamisessa miehittäjäksi, Liettua ei voi tuomita Molotov-Ribbentrop sopimusta. Silloin sen olisi luovuttava omasta pääkaupungista ja koko Vilnan alueesta!

Mutta Latvian historia kirjasta me luemme, että latvialaisten varsinaiset vaikeudet alkoivat luonnollisesti vasta Neuvostoliiton miehitettyä sen, mitä vastaan koko kansan taisteli ja vain siitä syystä liityttiin Waffen-SS joukkoihin. Tämän yhteydessä uuden historiaversion mukaan neuvostouhrien määrä ylitti hitleriläisten aiheuttamat kärsimykset. Hitleriläiset yhdessä latvialaisten kanssa vain järjestivät "kasvatus-työleirejä", kuten Salaspils, missä tosin kuoli juutalaisia.

Hitleriläisen fasismin ja neuvostokommunismin samastamista ei tapahtunut suinkaan kylmän sodan aikana. Tällaista ideaa eivät olisi hyväksyneet Lännessä 50-luvulla ne, jotka syleilivät toisiaan Elbellä ja saattoivat pohjoiseen meneviä saattueita. "Kiistan historiasta" aloitti tunnettu saksalainen historioitsija Ernst Nolte, M. Heideggerin oppilas, kun ideologinen taistelu "totalitarismin ja demokratian" välillä vaati kaikkien entisten maailman politiikan arvioiden uudelleen tarkistamista. Taisteluun "Pahan imperiumia" vastaan tämän historioitsijan kirjat ("Fasismin kausi". München. 1963 ym.) ilmestyivät juuri sopivasta. Niissä ratkaistiin virtuoosimaisesti tehtävä: Neuvostoliiton mustaaminen päätaistelijana fasismia vastaan, rehabilitoimatta fasismia, mutta vapauttaen Lännen syyllisyyden siihen.

Nolten mukaan Eurooppa vajosi fasismin syntiin pelkästään puolustaessaan liberaalia järjestelmää kommunismilta. Tällaisen kaavan mukaan päämaaliksi joutuu stalinilaisen kauden neuvostototalitarismi ja pahamaineinen Molotov-Ribbentrop sopimus, jotka muka olivat syynä toiseen maailmansotaan. E. Nolten keveällä kädellä kommunismia, jota aina ja kaikkialla on pidetty fasismin varsinaisena antiteesinä, alettiin nimittää sen prototyypiksi. Ehdottoman epätieteellinen natsismin ja bolshevismin samastaminen muuttui klisheeksi länsimaisessa yhteiskuntatieteessä, jota käyttävät sellaisetkin nimekkäät tekijät, kuten ranskalaisen Thierren kansainvälisten suhteiden instituutin johtaja de Monbrial ja kuuluisa ranskalainen nykyhistorioitsija Francois Furie. Tällä listalla ovat myös amerikkalaiset Richard Pipes, Zbigniev Brzezinski, Henry Kissinger, joiden mukana olo ei lainkaan hämmästytä.

Teesi natsismin ja "venäläisen kommunismin" sukulaisuudesta ei kuitenkaan kestä analyyttistä tarkastelua. Kommunistinen ajatus heikensi oman maan koko ihmiskunnan hyväksi, jonka altarille kannettiin kaikki kansallinen. Saksalainen natsismi torjuessaan Versaillesin rauhansopimuksen julisti suoraan oikeutensa heikentää muut kansat oman kansan eduksi. Natsioppien kokonaiset osat perustuivat, ei ainoastaan kansojen historiattomuuden ideaan, vaan myös rotuylemmyyteen, ihmisten luonnollisen ja eettisen epätasa-arvon vakuuttamiseen. Sosialismin teoriassa ei tällaisesta ole häivääkään.

Mutta jos toinen maailmansota oli, kuten E.Nolte kirjoittaa, ideologioitten "yleiseurooppalainen" sota, joka alkoi 1917 bolshevikkien toimesta, niin miten selitetään Itävallan liittäminen Saksaan (Anschluss) ja München? Äskettäin julkisuuteen saatetut asiakirjat kertovat USA:n ja Britannian politiikan todellisista tavoitteista sotaa edeltäneellä kaudella ja kumoavat monia uusia kaavoja kirkkaammin kuin neuvostostereotypiat.

Kaikella tällä on mitä välittömin osuus Molotov-Ribbentrop sopimuksen syntyyn. Britannia ja USA työnsivät välillisesti Hitleriä nimenomaan itään. Tosiasiassa tässä ei ollut ristiriitaa. Sen luovat vain virheelliset oppikirjojen teesit, että Britannia suostuessaan Itävallan liittämiseen Saksaan ja Tshekkoslavakian valtaamiseen, oletti tyydyttäneensä Hitlerin, mutta muka laski väärin. Päinvastoin kaameinta anglosakseille olisi ollut, jos Saksa olisi tyytynyt Müncheniin ja Itävallan liittämiseen Saksaan. Saksalaisen potentiaalin yhdistäminen yhteen valtioon olisi ollut suurin painajainen Britannialle sitten Bismarckin aikojen.

Britannia ei lainkaan laskelmoinut Hitlerin tyydyttämiseen, vaan hänen usuttamiseen uuteen ekspansioon. Periaatteessa anglosaksien laskelmat natsi-ideologian pidättelemättömästi kunnianhimosta ja huumasta olivat tarkkoja. Britannialle oli tarpeen suunnata hyökkäys pelkästään itään, mikä antaisi syyn puuttua ja mennä Itä-Eurooppaan sen puolustamiseksi ja siten päättää geopoliittiset projektit, t.s. Itä-Eurooppa irroittaminen niin Saksan kuin Neuvostoliitonkin kontrollista. Englannin lehdistö ja poliittiset piirit pohtivat avoimesti Hitlerin seuraavaa askelta - Ukrainaa koskevaa vaatimusta.

Tässä kysymyksessä esiintyi myös Puola aktiivisesti, tarjoten Hitlerille palvelujaan. Julkistetut asiakirjat osoittavat kulissien takaisen likaisen kaupankäynnin ja paniikkimaiset yritykset saada oma osuus hitleriläisten valtauksista.

Kohta kun Hitler otti Tshekkoslavakialta Sudeetit, Puola ilmoitti välittömästi vaatimuksensa Teshinskin alueeseen historiallisesta Sleesiasta, joka oli Versaillesin rauhansopimuksessa annettu Tshekkoslovakialle Habsburgien imperiumiin kuuluneen neljän vuosisadan jälkeen. Puolalaiset diplomaatit vakuuttivat kiihkeästi saksalaista osapuolta asettumaan Puolan kannalle, jolloin "Puola suostuu myöhemmin esiintymään Saksan puolella hyökkäyksessä Neuvosto-Ukrainaan". Anglosaksinen strategia ei kuitenkaan menestynyt. München ja "demokraattisten maiden'" asenne osoittivat Neuvostoliitolle, että tämän strategian eturintamaan asettuminen oli sille hyödytöntä. Lopputuloksena oli Molotov-Ribbentrop sopimuksen solmiminen vuonna 1939. Hyökkäys Neuvostoliittoa vastaan siirtyi.

Molotov-Ribbentrop sopimusta on demonisointu ei siksi, että se muka edisti sodan syttymistä. Münchenin ja Itävallan Saksaan liittämisen jälkeen se oli joka tapauksessa väistämätön. Sopimus muutti sen aikataulua, ja vastaavasti sodan jälkeistä rakennetta, tehden anglosakseille mahdottomaksi tunkeutua Itä-Eurooppaan sodan alussa, kun oli puolustettava Länsi-Eurooppaa ja myös voiton jälkeen sen irrottamiseksi Neuvostoliiton vaikutuspiiristä.

Loppujen lopuksi Hitler-Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon itse asiassa poistaa kaikki syytökset. Meille syötetään, että Hitler vain ennätti edelle aggressiivisen Neuvostoliiton hyökkäystä. Ketään ei näytä häiritsevän, ettei ole olemassa ainoatakaan asiakirjaa, joka vahvistaisi tämän version. Goebbelsin päiväkirjassa on jo kauan ennen hyökkäystä maininta: "Venäjä on jaettava. Ei voida sietää Idässä tällaista valtavaa valtiota". Samoin Hitler 11. elokuuta 1939 mainitsi: "Kaikki mitä minä aion on suunnattu Venäjää vastaan. Jos Länsi on liian tyhmä ja sokea ymmärtääkseen tämän, niin minä olen pakotettu aloittamaan Lännen lyömisen, ja sitten sen tappion jälkeen kääntyä Neuvostoliittoa vastaan kaikkine koottuine voimineni"

Pitäviä faktoja siitä, kuka ja missä tarkoituksessa aloitti toisen maailman sodan on riittävästi. Historia on asettanut omille paikoilleen niin voittajat kuin voitetut. Miksi siis yhä jatketaan yrityksiä revisoida toisen maailman sodan ja hitlerin vastaiseen liittoutumaan osallistuneiden maiden yhteistyön henki ja tarkoitus.

"Länsi taistelee jo puolitoistasataa vuotta Venäjää vastaan" - totesi katkerasti Ivan Iljin kylmän sodan vuosina. "Minkäänlainen yleiseurooppalaisen asian palvelus ei ole muuttanut tätä suhdetta - ei Euroopan vapauttaminen Napoleonista, ei Preussin pelastaminen 1805-1815, ei Itävallan pelastaminen1849 ja Ranskan 1875, ei Aleksanteri III rauhantahtoinen politiikka, ei Haagin konventio, ei uhrautuva taistelu Saksaa vastaan 1914. Lisäämme vielä, ei Euroopan vapauttaminen Hitlerin totaaliselta tuhoamiselta, eikä lopulta edes Venäjän itsensä lakkauttaminen suurvaltana. "Niille Venäjä on salaperäinen, puolibarbaarinen "tyhjiö", jota..."on kaikin keinoin heikennettävä", toteaa I.Iljin surullisesti.

Me näemme, että kohta kun Venäjä alkaa "keskittyä" ja etsiä jälleenrakentamisen ja vahvistumisen muotoja, pystyttämään omien resurssiensa kontrollin, sitä syytetään totalitarismista ja perääntymisestä demokratiasta. Siksi ei olekaan ihmeteltävää, että Lännen nykylehdistö osoittaa tällaista venäläisvastaista kiihkoa, jota ei ollut edes kylmän sodan kaudella. Millaisen opetuksen toinen maailman sota antaa?

Ensinnäkin antihitleriläisen liittoutuman muodostamista voidaan oikeutetusti nimittäää historiallisena esimerkkinä erilaisen ideologian ja poliittisen järjestelmän omaavien valtioiden yhdistymisen kokemuksena yhteisen kuolemanvaaran edessä. Tänään, 60 vuotta myöhemmin, ei ole tarvetta yksinkertaistaa tai kaunistella historiaa. Jokainen hitlerin vastaiseen liittoutumaan osallistunut valtio seurasi omia tavoitteitaan ja niillä oli omat kansalliset intressinsä.

Tämä johtopäätös sopii yhtälailla myös Neuvostoliittoon. Neuvostoliiton ulkopolitiikan kaiken ideologisen tavoitteellisuuden yhteydessä sen kansalliset edut nousivat aina ensisijaisiksi, joita niinä vuosina maan johtajat ja neuvostodiplomatia pitivät johtotähtenään omissa toimissaan. Ei neuvostojärjestelmän "totaalinen" luonne määritellyt Neuvostoliiton politiikkaa sodan aattona, eikä Stalinin diktatuurimaiset pyrkimykset, vaan välttämättömyys toimia konkreettisisa historiallisissa oloissa ja, lisäämme, tämän aikakauden kansainvälisen oikeuden normien puitteissa.

Toiseksi, toisen maailman sodan vuosina muotoutunut kansainvälinen aseveljeyden kokemus saa erityisen merkityksen oloissa, jolloin ihmiskunnalle on jälleen heitetty globaalinen haaste, tällä kertaa kansainvälisen terrorismin taholta. Jälleen uhanalaiseksi ovat joutuneet sivistyksen perusteet. Kuten fasismilla, terrorismillakaan ei ole mitään esitettävää maailmalle, paitsi väkivaltaa ja välinpitämättömyyttä ihmiselämää kohtaan, valmiutta polkea jalkoihin kaikki inhimillisen moraalin perusnormit omien maniakaalisten tavoitteiden saavuttamiseksi.

Tämänkaltaisesta uhkasta selviytyminen, kuten 60 vuotta sitten, on mahdollista ainoastaan keskinäisen solidaarisuuden ja luottamuksen pohjalta. "Kaksoisstandardit" suhtautumisessa terroristeihin eivät ole hyväksyttävissä sen paremmin kuin yritykset rehabilitoida fasistien apurit. Yhteiskunnallisen tribunaalin luovuttaminen terroristeille omien ihmisvihamielisten katsomusten levittämiseen on yhtä epämoraalista ja luonnonvastaista nyky-Euroopalle kuin entisten SS miesten paraatit maissa, jotka pyrkivät näyttäytymään demokraattisten arvojen kannattajina.

Tänään ainoastaan antiterroristisen liittoutuman maat kykenevät muodostamaan luotettavan esteen kärsimättömyydelle, rotu-, kansallis- tai uskonnollisten paremmuusideoiden leviämisen tielle. Sodan tulokset vaikuttivat syvästi kansainvälisten suhteiden kehitykseen. Vieläpä nytkin, 60 vuoden kuluttua, kun maailma on muuttunut tuntemattomaksi, Euroopan ja koko maailman sodanjälkeisen rakenteen elementit säilyttävät valtavan merkityksen planeettamme rauhan ja turvallisuuden varmistamisessa.

Voiton 60-vuotisjuhlan ei pidä muodostua aiheeksi vastakkainolon, vanhojen laskujen ja loukkausten maksattamiseen. On symbolista, että Venäjän ja muiden IVY maiden aloitteesta YK on julistanut toukokuun 8. ja 9. päivät Muiston ja sovinnon päiviksi. Tässä tarkoituksessa me aiomme viettää juhlallisuuksia 9. toukokuuta Moskovassa, missä pidetään erityinen huippukokous, johon osallistuu yli 50 valtioiden ja hallitusten päämiestä.

On mahdollista, että meidän seminaarissamme kuuluu erilaisia näkökantoja sotahistoriasta hyvin erilaisia arvioita ja niiden aspekteja. Ilmeisesti historiallinen totuus tulee etenemään tällaisten kokemusten, väittelyiden ja keskustelujen kautta. Mutta olen vakuuttunut, että meidän menneisyytemme ei saa estää yhteistä liikettä tulevaan. Kuvaannollisesti sanoen, ei saa mennä eteenpäin pää taaksepäin kääntyneenä.

SOTASUHDANTEET JA NEUVOSTOSOTAVANKIEN ASEMA SUOMESSA 1941-44

Lars Westerlund

Suomalaiset joukot ottivat jatkosodassa arviolta 69 000 neuvostosotavankia, joista noin 64 000 päätyi sotavankileireille. Vankileireille selviytyneistä sotavangeista kuoli melkein 19 000 eli 29 %. Heistä suurin osa eli noin 15 000 vankia menehtyi joulukuun 1941 ja elokuun 1942 välisenä aikana. Käsittelen esityksessäni sotilaallisissa voimasuhteissa tapahtuneiden muutosten vaikutusta neuvostosotavankien asemaan Suomessa ottaen huomioon myös Saksan sotilaallisen läsnäolon Suomessa ja Jäämeren alueella. Tutkimuskirjallisuudessa on katsottu, että jatkosotaan sisältyy Suomen sotatavoitteiden näkökulmasta kolme vaihetta eli sotasuhdannetta. Ensimmäinen vaihe kesti kesäkuusta 1941 tammikuuhun 1943. Sitä leimasivat pyrkimykset Itä-Karjalan ja Kuolan niemimaan liittämiseksi valtiollisesti osaksi Suomea Saksalta saadun aktiivisen sotilaallisen ja diplomaattisen tuen turvin. Toinen vaihe alkoi tammi-helmikuun taitteessa 1943 Saksan kärsittyä merkittävän osatappion Stalingradin alueella. Tässä vaiheessa Suomen sotatavoitteita supistettiin kaikessa hiljaisuudessa melkoisesti, koska alettiin jo pelätä Saksan täydellistä sotilaallista tappiota. Hallituksen tavoitteeksi nousi mahdollisimman nopea ja kivuton irtautuminen sodasta Saksan rinnalta ja pääosin vuoden 1939 rajalinjan saavuttaminen. Kolmas vaihe alkoi kesäkuussa 1944, kun suomalaiset joukot joutuivat perääntymään sekä Kannaksella että Itä-Karjalassa Neuvostoliiton hyökkäyksen jaloista. Vaihe päättyi välirauhaan syyskuussa 1944 ja sitä seuranneeseen sotaan Pohjois-Suomesta vetäytyneitä saksalaisia joukkoja vastaan.

Päällisin puolin näyttäisi siltä, että edellä kuvatut sotasuhdanteet eivät mainittavasti vaikuttaneet neuvostosotavankien asemaan, sillä heidän olojansa oli hapuillen ryhdytty parantamaan jo kevättalvella 1942, kokonainen vuosi ennen saksalaisjoukkojen antautumista Stalingradissa. Sotavankien olosuhteiden parantamiseen vuoden 1942 aikana saattoivat kuitenkin vaikuttaa jo syksyllä 1941 päämajassa kasvaneet epäilyt Saksan sotaretken onnistumisesta. Vaikka saksalaisjoukot tunkeutuivat syvälle Neuvostoliiton maaperälle kesällä ja syksyllä 1941 ja säilyttivät muutamista vakavista takaiskuista huolimatta ns. strategisen aloitteen, poikkesi tilanne rintamalinjalla Leningrad-Petsamo melkein alusta alkaen muun itärintaman sotatilanteista. Saksalaiset ja suomalaiset joukot olivat Suomen korkeudella vallanneet Neuvostoliitolta alueita ainoastaan 50-150 kilometrin syvyydeltä, kun etelämpänä oli edetty useita satoja tai jopa toista tuhatta kilometriä. Tämä johtui siitä, että rintamalinja Leningradista Petsamoon oli Saksan sodanjohdolle toissijainen toimintasuunta, johon ei panostettu riittävästi sotilaallisia voimavaroja operatiivisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Myös saksalaisten eteneminen välittömästi Leningradin etelä- ja kaakkoispuolella pysähtyi ja suunnitelmat kaupungin valloittamiseksi vaihtuivat jo syyskuussa 1941 piiritys- ja näännytyssuunnitelmiksi.

Suomalaisjoukkojen merkitys

Valaistakseni tarkemmin saksalaisten ja suomalaisten joukkojen sotilaallista vaikutusta rintamalinjalla Rajajoelta Petsamoon käytän mittareina tietoja ja arvioita kaatuneiden neuvostoliittolais-, saksalais- ja suomalalaissotilaiden lukumääristä ja vuosittaisesta jakaumasta pääasiallisilla rintamalohkoilla. Vertailuun sisältyvät tiedot myös saksalaisten ja suomalaisten ottamien neuvostosotavankien lukumääristä:

Taulukko 1. Kaatuneet ja kadonneet neuvostosotilaat (karkea arvio)

Taulukko 2. Kaatuneet ja kadonneet saksalaiset ja suomalaiset

Taulukko 3. Saadut neuvostosotavangit

Taulukosta 1 ilmenee, että Rajajoen ja Petsamon välisillä rintamalohkoilla kärsivät neuvostojoukot arviolta noin 90 % taistelutappioistaan suomalaisia vastaan. Saksalaisia vastaan kaatui tai katosi neuvostosotilaista sekä vuonna 1941 että vuosina 1942-44 noin kymmenesosa. Myöhäissyksyllä 1944 Suomen jo vetäydyttyä sodasta kaatui kuitenkin noin 6 000 neuvostosotilasta Petsamossa ja Pohjois-Norjassa taisteluissa saksalaisia vastaan. Saksalais-suomalaisen aseveljeyden vuosina kesästä 1941 alkusyksyyn 1944 lienevät suomalaiset joukot aiheuttaneet noin 95 % neuvostojoukkojen Suomen suunnalla kärsimistä henkilötappioista.

Taulukko 2 kuvaa saksalaisten ja suomalaisten kaatuneiden ja kadonneiden arvioitua keskinäistä suhdetta Suomen suunnalla sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Se osoittaa, että noin viidesosa vuonna 1941 kaatuneista ja kadonneista oli saksalaisia ja noin neljä viidesosaa suomalaisia. Koskien saksalaisten tappiolukua vuonna 1944 on huomioitava, että sotatoimissa suomalaisia vastaan kaatui tai vangittiin noin 4 500 saksalaista. Tästä syystä kaatui tai katosi vuosina 1942-44 noin 11 000 saksalaista nimenomaan neuvostojoukkoja vastaan. Vastaavasti on huomioitava, että syksyllä 1944 kaatui tai katosi 1 450 suomalaista taisteluissa saksalaisia vastaan. Näitä seikkoja huomioon ottaen on saksalaisten osuus suomalaisten ja saksalaisten yhteenlasketuista henkilötappioista vuosina 1941-44 noin 23 %.

Taulukosta 3 selviää, että rintamalla Rajajoelta Petsamoon saaduista noin 70 000 sotavangista ottivat suomalaiset 94 % ja saksalaiset noin 6 %. Saksalaisten osuus sekä neuvostojoukkojen että omien kaatuneista on selvästi suurempi kuin heidän osuutensa kaikista rintamalinjalla otetuista neuvostosotavangeista. Tämä johtuu useista tekijöistä: maasto rintamalohkoilla Kiestingistä Petsamoon suosi yleensä puolustajia saksalaisten rintamaosuuksilla, neuvostojoukot kykenivät pohjoisessa suhteellisen tiukkaan vastarintaan ja saksalaisten eivät olleet yhtä tottuneita korpisotaan kuin suomalaisjoukot. Saksalaiset lienevät ottaneen tällä rintamalohkolla arviolta korkeintaan 5 000 neuvostosotavankia. Luku ei ole edes yhtä tuhannesosaa saksalaisten sodan aikana ottamista yhteensä noin 5,5 miljoonasta neuvostosotavangista. Vertailun vuoksi mainittakoon, että suomalaisten ottamien neuvostosotavankien vastaava osuus oli runsas sadasosa.

Koska Saksan joukot tarvitsivat pohjoisessa sotavankityövoimaa huoltotöihin ja rakennushankkeisiin selvästi enemmän kuin saivat sotavankeja, tuotiin Pohjois-Suomeen ja Norjaan runsaasti sotavankeja muualta itärintamalta. Tiettävästi Manner-Euroopasta kuljetettiin itärintamalta Suomeen noin 15 000 ja Norjaan runsaat 90 000 neuvostosotavankia. Tarve olisi ollut suurempikin, sillä kenraali Nikolaus von Falkenhorst arvioi vuonna 1943, että pelkästään Narvikin ja Kirkkoniemen välisen rautatien rakennushanketta varten olisi tarvittu 145 000 sotavangin lähetys.

Yhteenvetona tästä katsauksesta voidaan todeta, että Petsamon ja Leningradin välinen rintamalinja oli sekä Saksalle että Neuvostoliitolle toissijainen rintama. Suuressa isänmaallisessa sodassa kaatui tai katosi kenraalieversti Grigori Krivosjevin vuonna 1993 ilmestyneen selvityksen mukaan yhteensä 8,7 miljoona neuvostosotilasta. Näistä arviolta noin 200 000 eli 2,3 % kaatui, katosi tai joutui suomalaisten ja saksalaisten sotavangeiksi rintamalinjalla Leningradista Petsamoon. Vastaava suhdeluku voidaan laskea myös Pohjois-Suomessa ja Jäämerellä taistelleille saksalaisjoukoille, joille puna-armeija lienee aiheuttanut noin 19 000 sotilaan tappiot. Koska itärintamalla menehtyi yhteensä 2,7 miljoonaa saksalaissotilasta, on Pohjois-Suomessa ja Jäämerellä menehtyneiden saksalaissotilaiden osuus tästä vain vajaa tuhannesosa.

Johtopäätös esitetyistä tilastoista on, että Saksan sodankäynti Leningradin pohjoispuolella nojasi hyvin raskaasti suomalaisjoukkojen sotatoimiin ja saavutuksiin. Mikäli suomalaisjoukot olisivat olleet hyökkäämättä Kannakselle ja Itä-Karjalaan, olisi Neuvostoliiton puolustustoimet helpottuneet merkittävästi useissa suhteessa:

• Leningradin piirityksen haittavaikutukset sekä neuvostojoukoille että varsinkin kaupunkilaisille olisivat merkittävästi lieventyneet, sillä suomalaisten kehittämää sotilaallista painetta pohjoisesta ei olisi ollut, koko laajaa Laatokan aluetta olisi voitu käyttää huoltokuljetuksia varten ja Kannaksen eteläranta olisi jäänyt puolustajien sotilastoimien tukialueeksi
• Leningradin ja Muurmannin välinen rautatie olisi toiminut koko kapasiteetillaan sotatarvikkeiden huoltoreittinä ja sotilasosastojen siirtoväylänä
• suomalaisjoukkoja vastaan sidottuja sotilasyksiköitä olisi voitu käyttää saksalaisia vastaan sekä etelämpänä että Petsamossa, Sallassa ja Hyrynsalmen-Kuusamon alueella
• Suomen miehittämien alueiden voimavaroja olisi voitu hyödyntää sodankäynnissä

Yhteensä olisivat vaikutukset olleet niin laajat, että Saksan joukkojen etenemiselle Neuvostoliiton alueelle Petsamon ja Pohjois-Suomen suunnasta ei todennäköisesti olisi ollut juuri edellytyksiä. Toisaalta on otettava huomioon, että koko Itärintama oli kokonaisuus, jonka eri osat jatkuvasti vaikuttivat toisiinsa, ja että juuri saksalaisjoukkojen rajut hyökkäykset neuvostojoukkoja vastaan muualla itärintamalla mahdollistivat suomalaisjoukkojen etenemisen Kannaksella ja Itä-Karjalassa, sillä Neuvostoliitto joutui siirtämään joukkoja pois näiltä toissijaisilta alueilta torjuakseen saksalaisjoukkojen aiheuttamaa suurempaa uhkaa Leningradin eteläpuolella.

Suomi torjui Yhdysvaltain 18.8.1941 esittämän rauhanvälitysyrityksen, johon sisältyi tarjous talvisodassa menetettyjen alueiden takaisinsaamiseksi. Voitontoiveita elätellyt Suomi ei tarttunut tähän mahdollisuuteen, jota tosin Saksa ei todennäköisesti olisi edes sallinut, sillä Suomen irtautuminen sodasta olisi vienyt pohjan saksalaisten etenemispyrkimyksiltä.

Saksalaisten pragmaattinen suhtautuminen neuvostosotavankeihin Pohjois-Suomessa

Saksan sodanjohdon laatimista ohjeista ja määräyksistä selviävät Saksan sotatavoitteet Leningradin ja Jäämeren välillä. Barbarossa-suunnitelmaan 18.12.1940 kuuluneiden ohjeiden mukaan Leningrad ja Kronstadt oli valloitettava ja pohjoisessa edettävä Muurmanniin ja myöhemmin edelleen Arkangeliin. 19.7.1941 laaditussa ohjeessa todettiin suomalaisten joukkojen päätehtävän olevan hyökätä Laatokan itäpuolella ja tuhota vihollinen yhteistyössä Saksan pohjoisen armeijaryhmän kanssa. Täydentäviä ohjeita annettiin 23. ja 30.7.1941, jolloin myös pysäytettiin hyökkäys Kantalahtea vastaan ja käskettiin yrittää Muurmannin rautatien katkaisua Louhen linjalla.

Nimenomaan Leningradin täydelliseen piiritykseen tähtääviä ohjeita laadittiin 12., 15. ja 21.8.1941, jolloin korostettiin tarvetta saavuttaa yhteys suomalaisjoukkoihin Laatokan itäpuolella. Näitä ohjeita tarkennettiin vielä 6.9.1941, jolloin Saksan armeijan pohjoisryhmä sai määräyksen hyökätä mm. Nevan alueella, mikä auttaisi Kannaksella olevia suomalaisjoukkoja lyömään Neuvostoliiton linnoitukset vanhalla rajalinjalla. Saksan päämajan operatiivisella osastolla valmistui 21.9.1941 muistio, jonka lienee laatinut tai ainakin hyväksynyt osaston johtaja, kenraali Walter Warlimont. Siinä ehdotettiin esitettävän "propagandasyistä", että Yhdysvallat saisi luvan kuljettaa Yhdysvaltoihin noin kaksi miljoona Leningradin asukasta puolueettomilla laivoilla Punaisen Ristin valvonnassa. Tämä olisi kuitenkin vain harhauttamistarkoituksessa tehty vale-ehdotus, sillä todellisuudessa ehdotettiin Leningradin täydellistä saartamista ja kaupungin tuhoamista tykistötulella ja lentopommituksillakin, kunhan saataisiin riittävästi lentovoimia. Muistio, johon sisältyi odotuksia myös suomalaisjoukkojen etenemisestä, jatkuu: "Kun terrori ja nälkä tekevät työtänsä kaupungissa avaamme tietyt portit ja päästämme aseista riisutut asukkaat lähtemään. Jos mahdollista evakuoimme heidät kauas Venäjälle ja hajautamme sen jälkeen loput pakkotyöhön tietyille paikkakunnille. `Linnoituksen varuskunnan´ jäänteet jäävät sinne talveksi ja tunkeudumme kaupunkiin keväällä, mutta emme vastusta jos suomalaiset tekevät tämän ennen meitä. Siirrämme kaikki eloon jääneet kauas Venäjälle tai otamme heidät sotavangeiksi, tuhoamme Leningradin maan tasalle ja luovutamme Nevan pohjoispuolella olevan alueen Suomelle".

Vaikka Warlimontin muistio jäi ehdotukseksi, kuvaa se havainnollisesti Saksan sotilasjohdon asenteita ja pyrkimyksiä itärintamalla sodan jalkoihin jäänyttä siviiliväestöä ja antautuneita neuvostosotavankeja kohtaan: kun Venäjän suuret kaupungit valloitettiin, saksalaiset eivät ottaneet vastuuta väestön ruokkimisesta ja laskivat armottomasti suurehkon osan menehtyvän nälkään ja tauteihin. Kärsimyksistä selviytyneet sotavangit joutuivat puolestaan pakkotyöhön. Leningrad muodosti poikkeuksen ainoastaan kahdessa suhteessa: kaupungin väkiluku oli poikkeuksellisen suuri ja miljoonakaupunki oli hävitettävä maan tasalle.

On kuitenkin huomattava, että näiden ohjeiden ja käytännön välillä vallitsi merkittävä ero saksalaisten hallussa Pohjois-Suomessa olleiden neuvostosotavankien osalta. Vaikka vangit elivät sielläkin kurjissa oloissa, oli heidän selviytymismahdollisuutensa silti huomattavasti paremmat kuin etelämpänä. Vaikka ei ole vielä olemassa kattavaa kuvaa saksalaisten Suomessa pitämien sotavankien asemasta, viittaavat useat yksittäiset tiedot siihen, että se oli selvästi parempi kuin sotavankien tilanne muulla itärintamalla. Sallan Stalag 309 -nimisessä vankileirissä oli neuvostosotavankien kuolleisuus syksyllä 1941 10,6 %. Sotavuosien 1942-44 vastaavasta osuudesta ei tosin ole tietoa. Saksan Norjassa pitämien neuvostosotavankien kuolleisuudesta on sen sijaan tiedot vuosilta 1941-45. Niiden mukaan vangeista menehtyi 11,6 %, jos liittoutuneiden pommituksissa menehtynyttä yli 3 000 sotavankia ei oteta huomioon. Suomalaismuistelmissa on runsaasti hajatietoja siitä, kuinka julmasti saksalaiset kohtelivat Suomessa pitämiään neuvostosotavankeja. Suomessa lienee myös varsin yleinen se käsitys, että suomalaiset kohtelivat ottamiaan neuvostosotavankeja paremmin kuin saksalaiset omiaan. Saksan arkistoissa on kuitenkin joitakin asiakirjoja, jotka osoittavat saksalaistenkin ainakin joissakin yksittäistapauksissa paheksuneen suomalaisten pitämien neuvostosotavankien epäinhimillistä kohtelua, kuten tapahtui Ivalon Palkisojassa marraskuussa 1941. Suomalaista vartiostoa johtanut vänrikki oli silloin sekä ankarasti pahoinpidellyt että omavaltaisesti ampunut neuvostosotavankeja. Samoihin aikoihin Saksan 20. Vuoristoarmeijan johto yritti torjua hallussaan olleiden neuvostosotavankien aliravitsemustilaa määräämällä, että jokaisen saksalaisen sotilaan oli omasta annoksestaan annettava päivittäin leipä sotavangeille.

Kuolleisuus Saksan ottamien sotavankien keskuudessa jäi pienemmäksi Norjassa ja Pohjois-Suomessa kuin muualla itärintamalla todennäköisesti siitä syystä, että pohjoisessa tarvittiin paljon vankityövoimaa ja näin ollen sotavanki oli saksalaisille hyvin hyödyllinen voimavara. Keväällä 1942 oli 20. Vuoristoarmeijan toiminta-alueella saksalaisten huoltolistojen mukaan noin 35 000 neuvostosotavankia. Nämä rakensivat saksalaisille teitä ja kenttäratoja, tekivät lumi- ja lastaustöitä sekä hankkivat polttopuita. Varsinkin Jäämeren alueen ankarissa luonnonoloissa sotavankien tuoma hyöty oli saksalaisille erittäin suuri. Jotta sotavankien työkyky säilyisi, oli huolehdittava heidän kohtuullisesta huollosta ja tämä seikka selittänee sen, että neuvostosotavankien kuolleisuus Norjassa oli ainoastaan kolmannes suomalaisten neuvostosotavankien kuolleisuudesta.

Saksalaisilla oli kaiketi kolme perustapaa kohdella sotavankejaan. Itärintaman neuvostosotavangit joutuivat kovimman, sekä raa´an että julman, suorastaan barbaarisen kohtelun alaisiksi. Sen sijaan länsiliittoutuneita edustaneita sotavankeja saksalaiset kohtelivat jokseenkin moitteettomasti kansainvälisten sopimusten edellyttämällä tavalla käyttämättä räikeitä ja epäinhimillisiä otteita. Neuvostosotavankien kohtelu Pohjois-Norjassa - ja kuten näyttää Suomessakin - edusti näiden molempien kohtelutapojen välimuotoa. Tunnusomaista tälle oli, että se oli lähtökohtaisesti samanlaista kuin muualla itärintamalla, mutta edusti geopoliittisesti sovellettua ja pragmaattista linjaa, jonka tavoitteena oli neuvostosotavankien valtaosan työkyvyn jatkuva säilyttäminen. Vankien kohtelussa noudatetun välimuodon syntymiseen on saattanut myötävaikuttaa myös Ison-Britannian poikkeuksellisen hyvät mahdollisuudet tarkkailla neuvostosotavankien kohtelua Norjassa.

Suomen sotavankipolitiikka

Suomen sotavankipolitiikka perustui upseeriston ja johtavien virkamiesten varsinkin talvisodasta saamiin kokemuksiin. Saksalaisilta ei tiettävästi saatu malleja tai vaikutteita sotavankien kohteluun, eivätkä saksalaiset liene ohjanneen suomalaisten harjoittamaa sotavankipolitiikkaa, joskin saksalaisille luovutettiin yhteensä muutamia tuhansia neuvostosotavankeja mm. Porin lentokentän laajennustöitä ja Suomesta poiskuljettamista varten. Vaikka neuvostosotavankien kohtelu Suomessa ei perustunut saksalaisiin esikuviin, muistuttaa se kuitenkin saksalaisten tapaa kohdella sotavankejaan Norjassa ja Pohjois-Suomessa siinä mielessä, että perusteiltaan tyly ja karu suhtautuminen sotavankeihin yhdistyi pyrkimyksiin toimia Haagin ja Geneven sotavankeja koskevien sopimusten sallimissa muodollisissa puitteissa. Hallituksen ja päämajan toimeksiannosta perustettiin täten Suomen Punaisen Ristin yhteyteen sotavankitoimisto, joka toimi kansainvälisen Punaisen Ristin yhteydessä ja toimitti sille kansainvälisissä sopimuksissa edellytämiä tietoja. Suomi salli myös kansainväliselle Punaiselle Ristille rajoitetun ja tarkasti valvotun sotavankien tarkkailumahdollisuuden. Neuvostosotavankien keskuuteen Suomessa levinnyt laaja joukkokuolleisuus oli nähdäkseni etupäässä laiminlyönneistä ja välinpitämättömistä asenteista johtunut toimintatapaturma, johon ei harkitusti pyritty missään vaiheessa.

Tutkimuskirjallisuudessa on katsottu syksyn 1941 suuren sotavankimäärän yllättäneen päämajan ja viranomaiset sillä seurauksella, että vankien asianmukaiseen ruokintaan ja huoltoon ei ollut edellytyksiä. Suhtaudun kuitenkin epäilevästi tähän selitykseen, sillä armeijan piirissä oli vanhastaan runsaasti kokemuksia sotavankien ja siviili-internoitujen hallinnoimisesta. Asianmukaisempi selitys lienee, että päämajan huomio oli hyökkäysvaiheessa suunnattu sotatoimiin, jolloin samalla laiminlyötiin huolenpito sotavankien perustarpeista. Kun kuitenkin kevättalvella 1942 ryhdyttiin joihinkin toimenpiteisiin sotavankien olojen parantamiseksi, johtui tämä nähdäkseni kolmen eri tekijän yhteisvaikutuksesta.

Ensinnäkin sotavankihallinnossa tiedostettiin jo vuoden 1942 tammikuussa, että ote vankien hoidosta oli kadotettu, kun joulukuussa vankien keskuuteen levinnyt tuhoisa joukkokuolleisuusaalto yhä voimistui. Tästä syystä alettiin etsiä keinoja tilanteen saamiseksi hallintaan, joskin kesti yli puoli vuotta ennen kuin parannuskeinoilla saavuttiin tavoiteltu teho ja sotavankien joukkokuolleisuudesta päästiin eroon.

Toiseksi Suomessa oleskelevat lehtimiehet huomasivat sotavankien kurjat olot ja rupesivat varovaisesti raportoimaan niistä. Tanskalainen lehtimies Holger Hörsholt Hansen onnistui ensimmäisenä kiertämään tiukan sotasensuurin ja Kööpenhaminassa ilmestynyt Politiken-lehti julkaisi 7.3.1942 hänen kirjoituksensa "Menneskeskæbner i Fangelejre". Tämän kirjoituksen johdosta tulivat Suomen kurjat sotavankileiriolot ensimmäistä kertaa kansainvälisesti tunnetuiksi. Suomen maine sai samalla kolhon, jota pahensi kasvava kansainvälinen tietämys Suomen liittolaisena esiintyneen Saksan hirmuteoista. Hansenin kirjoitusta seurasi melko sattumanvarainen joukko samansuuntaisia kirjoituksia. Niiden ulkomailla herättämät epäilykset Suomea kohtaan saivat kuitenkin päämajan ja sotavankihallinnossa toimineet vastuuhenkilöt ryhtymään sotavankien hoidossa esiintyneiden puutteiden korjaamiseen ja panostamaan jonkin verran enemmän sotavankien huoltoon.

Kolmannen kannustimen sotavankien aseman parantamiselle lienee aiheuttanut sotasuhdanteen muuttuminen Saksan suurhyökkäyksen ehdyttyä kesän ja alkusyksyn 1941 jälkeen. Vaikka Saksan sotilaallinen isku oli ollut kova, oli sotatilanne silti vielä jäänyt avoimeksi, sillä neuvostojoukot useimmiten vetäytyivät tai välttivät ratkaisevia taisteluja voittaen aikaa ja kerätäkseen uusia voimia. Saksalaisten suunnitelmista huolimatta Neuvostoliitto ei luhistunut ja talven tullessa joutuivat saksalaisjoukot pitkine huoltolinjoineen paikoitellen tukalaan asemaan. Suomen päämajassa, jossa oli varsin hyvät mahdollisuudet tarkkailla saksalaisten etenemismahdollisuuksia pohjoisessa, lienee jo viimeistään syyskuussa 1941 herännyt aavistus, että Saksa oli sekä yleensä että varsinkin Suomelle keskeisellä rintamalinjalla Leningradista Petsamoon lähtenyt sotaan oleellisesti alimitoitetuilla voimilla. Täten oli tällä linjalla syntynyt tilanne, jossa suomalaisjoukkojen paikallinen merkitys korostui suhteettomasti, kun sekä Saksa että Neuvostoliitto rintamaosan toissijaisuudesta johtuen joutuivat rajoittamaan joukkojensa määrän pohjoisessa mahdollisimman pieneksi. Voitaneen olettaa päämajan ymmärtäneen syksyn 1941 aikana, että tällainen tilanne oli ohimenevä ja että pidemmällä tähtäimellä oli varauduttava sen muuttumiseen. Muiden seikkojen ohella myös sotavankikysymys oli otettava huomioon suunniteltaessa irtautumista sodasta, joten sotavankileirien pahimpaan kurjuuteen oli puututtava. Tässä mielessä myös sotasuhdanteet lienevät kasvattaneet vuoden 1942 alusta alkaen päämajan valmiutta parantaa neuvostosotavankien asemaa.