Sanapaja


	» Etusivu » Uutta » Kirkkonummen kirjaston ystävät » Nuoret » Lasten ryhmät » Näytelmä-sivusto » Lähetä teksti nuorten arvostelupalveluun

	» Kuinka minusta tuli sanapajalainen » SAM-tarina » Nuorten aikaisemmat tekstit » Nuorten arvostelupalvelu SAM-TARINA Sam lähtee opiskelemaan Helsinkiin. Hän kokee maalaisuutensa, erilaisuutensa, pukeutuu ja puhuu erilailla kuin muut. Samin koulussa kaveripiirit ovat jo valmiina ja hän jää yksin. Kämppikset ovat outoja. Onneksi Samin täti asuu kaupungissa. Sam käy entisessä kodissaan ja saa selville asioita menneisyydestään. Sam kokee, että kaupunki ei ole enää sama hänen palatessaan. Miten Samille käy? – SAM-TARINA kirjoittanut INARI Muistan lähdöstäni vain vilkuttavat ystäväni asemalla. Muistan Jennin ilonsekaiset kyyneleet ja Oton haikean mutta helpottuneen hymyn. Mutta kaikista sekavin olin varmasti minä itse. Kesäkuun yhdestoista. Kalenteriini oli piirretty iso huutomerkki tuon nimenomaisen päivän kohdalle. Sinä päivänä näin tulevan asuntoni ensi kerran. Kun painoin ovikelloa, ei kukaan tullut avaamaan. Lopulta soitin Elinalle, jonka kanssa olin asunnon katsomisesta sopinut. ”Ai se olit sä”, vastasi Elina ”Mä en jaksanut nousta, kun aattelin että Jarno on taas unohtanut avaimensa kotiin. Sille tekis hyvää istua rappukäytävässä vähän aikaa. Mutta mä tuun avaamaan ihan just.” Vartin päästä olin kypsä soittamaan uudelleen. Juuri kun kaivoin puhelintani esille, lukko naksahti. Eteinen oli täynnä laatikoita. ”Edellinen muuttaa pois sun huoneesta, niin että voit tuoda tavaras koska vaan.” Huone oli pieni ja sininen, keittiö ja olohuone sotkuisia. ”Keittiössä on jokaisen kamoille omat kaapit”, Elina selosti hyppiessään tavaroiden yli. ”Asuu täällä muitakin, Marika kävi joskus viikko sitten ja Jarnon näin eilen”, Elina selosti, kun näki minun kurkkivan ympärilleni. Nyökkäilin. Päätin allekirjoittaa paperit, en minä mitään muutakaan löytäisi. Kopiot ja avain taskussani Elina työnsi minut käytävään. Ovi loksahti kiinni. Heinäkuun toinen. Istuin auton etupenkillä ja luin karttaa. Veljeni oli luvannut viedä tavarani. Ne oli nopeasti kannettu ja Janne kulautti keittämäni kahvit. Työnsin hänet käytävään niin kuin Elina minut silloin kerran. Elokuun kolmastoista, ensimmäinen koulupäivä. Kilometreittäin käytäviä, tuhansittain papereita ja sadoittain uusia kasvoja. Mutta kaikki seisoivat vierekkäin, kaikki tunsivat jonkun, minä vain nojasin likaiseen seinään. Ohitseni kulkevat tytöt vilkuilivat minua uteliaasti, muutama hihitti. Supina täytti käytävän. ”Kuka toi on?” ”Mitä se täällä tekee?” ”Joku landelta muuttanut varmaan, ainakin se näyttää siltä.” Eivät he minua kaivanneet. Olin uusi, mutten uhkaava tai kiinnostava. Sain pitää seinäni yksin, kukaan ei halunnut jakaa sitä kanssani. Olin saanut töitä lähimmästä Alepasta. ”Anteeksi, mutta missä teillä on oliivit?” Kääntyessäni vastaamaan kysyjä ehti ensin: ”Sanni?” Kkukaan ei sanonut minua enää Sanniksi, olin ollut Sam leikkikoulusta lähtien. Nykyisin täytin kaikkiin papereihinkin Sam Lehtonen. En ollut koskaan tavannut tätiäni, tiesin vain hänen nimensä; Katariina Salo. Isä ei koskaan puhunut hänestä, lopulta olin unohtanut koko tädin. Nyt olin varma, että tuo edessäni seisova nainen oli minulle sukua. ”Katariina?” Katariina asui Kauniaisissa ja löysin itseni junasta jo seuraavana viikonloppuna. Paritalonpuolikas oli valkoinen ja mitäänsanomaton mutta sisältä täysin erilainen. Kirjoja, tauluja ja seinävaatteita oli joka paikassa. ”Olen tehnyt osan seinävaatteista itse, osa on Afrikasta” Katariina kertoi. ”olin Mosambikissa kolme vuotta, ja sinä aikana ehti opetella kaikenlaista.” ”Miksi sinä olit siellä?” ”Opetin koululaisia, erityisesti tyttöjä.” Valokuva-albumi oli täynnä kuvia käkkyräisistä puista, lainehtivasta heinästä ja tummista ihmisistä. Lapset hymyilivät, aikuiset tuijottivat kameraa. ”He hieman oudoksuivat sitä”, Katariina myönsi, ”Mutta se riippui ihan kylästä. Joissakin vanhimmat ihmiset lähtivät karkuun, toisissa he eivät olleet moksiskaan.” En ollut koskaan käynyt Tallinnaa kauempana, sielläkin vain kerran. Nyt tunsin jonkun, joka oli oikeasti nähnyt muutakin. Syksy oli mennyt nopeasti ja pian huomasin istuvani junassa matkalla joulunviettoon. Koko suku kokoontui yhteen ja ”kylläpäs sinä olet kasvanut” - päivittelyä sai kuunnella vuoden vaihteeseen asti. Talo oli koristeltu ja siskot rapistelivat lahjapapereita kaiket illat. ”No mitä se suuren maailman matkaaja tietää?” kiusoitteli isän veli, ja minä hymyilin. Helsingin talot ja kadut eivät suuresti poikenneet täkäläisistä, kaupatkin olivat lähes samoja. ”No, millaista väkeä siellä teidän koulussa on?” tiedusteli isoäiti neuloessaan jotain pitkää ja raidallista. Puikot kilisivät, vaikkei isoäiti edes katsonut niihin päin, tuijotti vain minua kiinnostuneena. ”Aika kummallista”, myönsin ”kaikilla on jo kaverit valmiina, ja vain harva haluaa tutustua uusiin ihmisiin.” Isoäiti näytti huolestuneelta. ”Joudutko sinä olemaan ihan yksin?” ”Olen minä yhden ystävän saanut. Annika on samassa ryhmässä minun kanssani.” Neuleen sininen raita vaihtui pikkuhiljaa vihreään, ja isoäiti keskittyi hetken vain neulomiseen. ”Entäs ne sinun kämppiksesi?” Minua nauratti. Mitähän isoäiti olisi tuuminut joogaavasta Marikasta, mustiin pukeutuvasta Jarnosta, tai Elinasta, joka oli tyystin unohtanut opiskelevansa, ja keskittyi luomaan uraa Sokoksen kassana. ”Voit tulla joskus käymään”, ehdotin isoäidille. ”Näet sitten millaisia he ovat.” Puikot kilisivät, kun isoäiti mietti. ”Tammikuun lopussa”, hän päätti painokkaasti. ”Että varaudut sitten ajoissa.” Sukumme oli aina pitänyt yhtä, se oli epätavallisen tiivis ja sopuisa. Siksi ihmettelinkin, ettei kukaan puhunut Katariinasta, eikä hänen puuttumisestaan. Pohdin sitä matkatessani takaisin Helsinkiin päin. Viereisellä penkillä nököttivät äidin mukaan pakkaamat ruokakassit, ja isoäidin antama yllätysvillapaita. ”Neulon toisen sitten tammikuun lopulle valmiiksi”, hän lupasi halatessaan asemalla. ”Lapsiparka, tammi-helmikuu on aina talven kylmintä aikaa.” Isoäiti oli päättänyt oikeasti tulla kylään, ja minä pohdin mihin voisin hänet majoittaa. Huoneeseeni ei mahtunut mitään ylimääräistä, enkä uskonut isoäidin haluavan Katariinankaan luokse. No, ehkä hän voisi mennä hotelliin. Tammikuun kahdeskymmenes. Olin juuri lukemassa biologian kokeeseen, kun isoäiti soitti. ”Olen siellä huomenna” hän sirkutti iloisesti, ”eihän sinulla ole mitään menoa? Saat lähteä kanssani ostoksille.” ”Oletko miettinyt majoittumistasi? Tänne et valitettavasti mahdu.” ”En minä nyt sinun vaivoiksesi”, isoäiti kielsi ”Minulla on sukulaisia Kauniaisissa, voin majoittua heidän luokseen. Tulen sinne sitten huomenaamulla.” Jarno istui krapulaisena ruokapöydän ääressä. ”Mun isoäiti tulee tänään käymään” valistin kaivaessani leipää kaapista. Jos mahdollista, Jarno näytti vielä huonovointisemmalta ja mutisi jotain teräsmummoista. Hän ei kuitenkaan ehtinyt alta pois, sillä ovelta kuului napakka koputus. ”Sam, oletkos sinä taas kasvanut? Siellä on viileä ilma, laita lapsi tarpeeksi päälle. Kyllä on nätti tämä teidän talonne tuolta ulkopuolelta, ja sisäpuoleltakin näyttää kivalta. Minä neuloin vielä yhdet villasukat ja toin vähän ruokaakin… No voi herran jumala! Oletko sinä sairas?” Jarno juoksi vessaan oksentamaan ja isoäiti puisteli päätään. ”Jaa jaa, on tullut nautittua liikaa. Täällä täytyisi varmaan tuulettaa vähän ja tuskin ruokakaan olisi pahitteeksi. Lähdepäs Sam hakemaan kaupasta tarvikkeita, niin syödään kunnolla ennen niitä ostoksia.” Varustettuna listalla ja kukkarolla minut työnnettiin matkaan samalla kun Jarno kömpi takaisin keittiöön. Karjalanpaisti tuoksui koko asunnossa ja Marikakin oli löytänyt pöydän ääreen. ”Eikös teitä pitäisi olla neljä?” isoäiti tiedusteli hellan luota. ”Elina on töissä.” ”Jaa, no jollainhan sitä täytyy itsensä elättää. Tulkaapas lapset syömään.” Siinä me sitten istuimme, Jarnokin söi kuin viimeistä päivää. ”Ihan kuin mun mummin tekemää”, Marika ihasteli suu täynnä ruokaa. Minua nauratti, viikko takaperin emme olleet puhuneet keskenämme lähes sanaakaan, mutta isoäiti pystyi näemmä ihmeisiin. Kun saatoin isoäitiä illalla, ihmettelin hiukan suuntaamme. Hassua, että sukulaiset asuivat samalla kadulla kuin Katariina. Vasta kun ovi avautui, tajusin kuka tuo sukulainen oli. ”Ettekö te olekaan riidoissa?” Isoäiti nauroi. ”Minäkö olisin riidoissa ainoan tyttäreni kanssa? Mitä sinä hupsit?” Kaikki oli alkanut siitä, kun Katariina meni naimisiin. Isoisäni, isoäidin mies ei yhtään pitänyt Katariinan aviomiehestä ja oli katkaissut perhesuhteet kokonaan. Myös Katariinan veljet, isäni ja setäni olivat kääntyneet häntä vastaan. ”Isä sai heidät uskomaan, että Johannes havitteli vain perintörahoja minun kauttani”, Katariina sanoi surullisena. ”En koskaan tajunnut, mitä isällä oli Johannesta vastaan.” ”Paavo oli mustasukkainen ja peloissaan, nuorin lapsi ja vielä tytär, menossa noin vain naimisiin. Hän luuli, että katkaisisit siteet perheeseesi, ja teki sen sitten huomaamattaan itse”, Isoäidin puikot heiluivat. ”Mutta isoisähän kuoli vuosia sitten.” ”Mikään ei muuttunut”, isoäiti hymyili surullisesti. ”Juuso ja Antero jatkoivat elämää kuin sisarta ei olisikaan, ja me pidimme yhteyttä heidän selkänsä takana. Minä en koskaan uskonut siihen rahahömpötykseen. Jos Johannes olisi mennyt naimisiin vain rahojen tähden, ei olisi kannattanut naida Katariinaa.” ”Me olimme naimisissa kolme vuotta, kunnes Johannes kuoli auto-onnettomuudessa. Senkään jälkeen veljeni eivät ole ottaneet yhteyttä”, Katariina valitti. ”Se vie aikaa”, isoäiti lohdutti. ”Kyllä he ajan kanssa tajuavat olleensa väärässä. Saan muuten tämän kaulaliinan kohta valmiiksi”, isoäiti sanoi minulle. ”Voit viedä sen sille kämppäkaverillesi. Poikaparka näytti siltä, ettei omista yhtään lämmintä vaatetta.” ”Sun mummo on hyvä jätkä”, Jarno kiitti nähdessään kaulahuivin. ”Melkein kuin mun oma, ennen kuin mä lakkasin käymästä sen luona. Mitähän sille kuuluu?” ”Käy katsomassa”, ehdotin kaivellessani jääkaapista juustopakettiani. ”Eiköhän se kohta kuole pois muutenkin.” ”Sä oot oikeassa”, Jarno tuumi kietoen huivia kaulaansa. ”Ois pitänyt käydä jo kauan sitten.” ”No eikö se oo parempi käydä nyt kuin ei milloinkaan?” kysyin suu täynnä juustoa. Jarno ei ollut aikaisemmin puhunut itsestään ollenkaan, joten yllätyin mummopohdinnoista kovasti. Vielä yllättyneempi olin, kun hän kiersi pöydän ympäri ja halasi minua nopeasti. ”Säkin oot Sam tosi hyvä jätkä. Selvästi tullu mummoos. Johannan Sam-teksti Marjon Sam-teksti SAM-TARINA KIRJOITTANUT MARJO KULPAKKO Kohta jo parin tunnin ajan hän on istunut jalat ristissä ja painanut takamustaan tiukemmin junan penkkiä vasten. 7-vuotiaana hän teki pyhän vakaumuksen ja päätti kieltäytyä julkisista käymälöistä. Koulun vessat ovat pahimpia, sillä siellä lorina kuuluu kaikkialle ja jonossa peilin edessä seisovat näkevät pöntöllä istuvan jalat. Melkein yhtä pahoja ovat myös linkin ahtaat kopit, joiden lukko on aina jumissa ja samalla kun yrittää tiristää pitää painaa jalalla ja kädellä ovea kiinni. Mutta nyt, nyt hän ei enää kestä. - Pakko päästä vessaan! Wc:n yläpuolella palaa punainen lamppu. Tikkusuorin jaloin pakaralihakset jännitettyinä hän tapsuttaa seuraavaan vaunuun. Isomahainen mies on juuri kurottamaisillaan wc:n ovenkahvaan, kun hän sukeltaa avonaisen oven välistä sisään, hymyilee väkinäisen anteeksipyytävästi ja vetää oven kiinni. Kymmenen minuutin kuluttua hän astuu ulos naama vihreänä, eikä edes huomaa mulkoilevaa isomahaista miestä. Vaunuunsa päästyään hän rojahtaa tuoliin ja sulkee silmänsä. Junamatkaa on jäljellä vielä useita tunteja. Hän on siis minä, Sanni Amanda Mökki eli Sam. Pariviikkoa sitten pakkasin kamani entisessä kodissani Rovaniemellä ja muuttokuorman päällä keikkuen matkasin Suomen halki. Syksyllä aloittaisin lukion Helsingin kuvataidelukiossa Torkkelissa. Helsingissä Herttoniemessä neljän valkoisen kerrostalon muodostamassa sisäpihassa heilui tuulessa kaksi autonrengaskeinua. Talojen seinänvierustassa kasvavat ruusupensaan ruusut olivat jo parhaan aikansa eläneet. Toisen talon ensimmäinen rappu, kolmas kerros ja ensimmäinen ovi vasemmalla, sillä on minun uusi kotini. Kaksi huonetta ja keittiö, niin ja tietysti vessa. Tätä kaikkea ei kuitenkaan oltu suotu minulle vaan toisessa huoneessa asuu Anna. Heinäkuun viimeisen viikon vietin uudessa kodissani. Heti aluksi maalasin huoneeni seinät. Oven puoleisen seinän maalasin keltaiseksi, seuraavan vihreäksi, seuraavan oranssiksi ja viimeisen seinän tummansiniseksi. Jokainen seinä on yksi vuodenaika. Maalin kuivuttua asettelin huonekalut, joita olin saanut sukulaisiltani ja kirpparilta paikalleen ja levittelin tavarani. Viikon aikana vietin paljon aikaa Annan kanssa. Hän on minua päätä pitempi ja hyvin hoikka. Aina aamuisin hän tupeerasi tummat lyhyet hiuksensa pörröiseksi ja meikkasi melko vahvan meikin. Hän on minua vuotta vanhempi ja on lukion toisella Herttoniemen lukiossa. Ystävällisesti hän opasti minua kaikessa mahdollisessa ja monena päivänä kävimme kävelyillä. Lähiympäristö koostuu lähinnä toinen toisensa jälkeen olevista kerrostaloalueista. Annan kanssa ollessani minua vaivasi kuitenkin eräs asia. Kun katsoin häntä silmiin, minusta tuntui ihan kuin hän olisi katsonut kauas ohitseni. Elokuun 14. päivä lukio alkaa. Mahassani pistelee pieni jännitys kun istun salin puisella lattialla ja kuuntelen rehtorin puhetta. Meidät jaetaan ryhmiin ja minun ryhmänohjaajakseni tulee äidinkielen opettaja Kirsi. Salista siirrymme kotiluokkaamme, joka on toisessa kerroksessa. Käytävillä haisee maali ja tärpätti. Menen istumaan luokan reunalle ja viereeni istuutuu vaalea pitkähiuksinen tyttö. Silmäkulmasta tarkastelen häntä. Hänellä on valkoinen toppi ja olalle on solmittu ruskea paita. Jalassaan hänellä on tummansiniset tiukat farkut. Katselen myös muita ympärilläni istuvia. Omat vaatteeni, löysä t-paita ja nilkkoihin asti ulottuvat farkut ovat kauheat. Heti koulun loputtua lähden kaupungille ostamaan vaatteita. Kotona seison peilin edessä. Uusi vihreä paita ja tummansiniset tiukat farkut jalassa. Hymyilen itselleni peilistä. Kerrankin olen tyytyväinen näkemääni. Johannan Sam-teksti Inarin Sam-teksti