Vuonna 1919 Helle Kannila puhui kirjastotoimistosta ja keskuskirjastosta toistensa synonyymeina, myöhemmin hän näki tarvittavan molempia.Hän katsoi toimivan kirjastoverkon muodostuvan keskuskirjastosta ja maakuntakirjastoista sekä kirjastotoimistosta ja kirjastotoimikunnasta. Näiden kesken piti kehittää toimiva työnjako. Näitä ajatuksia Helle Kannila toi esiin jo ennen sotia. Vielä vuonna 1951 hän huudahtaa:"Miksi emme saa maakuntakirjastoja?" Jatkuvasti Helle Kannila patisti kirjastoja parempaan yhteistyöhön. Poikkeuksellisen rohkea oli Helle Kannilan näkemys siitä, että myös tieteelliset kirjastot ovat osa tätä verkkoa. Hänen visioonsa kuului myös ajatus tieteellisten kirjastojen toimimisesta alojensa erikoiskeskuskirjastoina. Tieteellisten kirjastojen kaukopalvelu oli yleisille kirjastoille hyvä verkottumisen ja yhteistyön malli.
Selkeän kuvan Helle Kannilan edistyksellisyydestä saa, kun voimme todeta, että hänen ajatuksensa keskuskirjastosta toteutui vasta vuonna 1981, kun Helsingin kaupunginkirjastosta tuli yleisten kirjastojen keskuskirjasto, ja että ensimmäinen maakuntakirjasto aloitti toimintansa vuonna 1962. Joissain asioissa on menty suorastaan taaksepäin Helle Kannilan ajoista: valtion normiohjauksesta luopuminen on luonut tilanteen, jossa yhteismitallisia kirjastotilastoja ei enää ole.
Helle Kannila otti kantaa myös kirjastoverkon rationaaliseen kehittämiseen ja voimavarojen oikeaan kohdentamiseen. Hän toi esiin sen, ettei kannata hajoittaa resursseja opintokerhojen ja vapaaopistojen kirjastoihin, vaan on mielekkäämpää ulottaa kunnallinen kirjasto joka kylään palvelemaan myös näitä tarpeita.
Koulukirjastojen keskeisestä asemasta "uuden koulun" opetusmenetelmissä Helle Kannila puhui tavalla, joka on mitä ajankohtaisin puhuttaessa ongelmakeskeisestä oppimisesta. Hän parahtaa, miten luonnotonta on se, että koululaiset joutuvat hakemaan keskeisiä käsikirjoja koulun ulkopuolelta, vaikkei palloja ja urheiluvälineitäkään lainata voimisteluseuroilta.