PreviousTopIndexNext

Kolme buddhaa

On tapahtumia, ainutkertaisia sattumuksia ja yhteensattumia, joihin näyttää sisältyvän tärkeä merkitys ja jotka vaikuttavat henkilökohtaisilta viesteiltä. Mutta kuinka ne voisivat olla viestejä, kun niillä ei ole lähettäjää? Sellaiset ilmiöt nousevat ei-mistään ja taas uppoavat nimettömään.

Istuin yksin ja mitään tekemättä kotona poydän ääressä kylmänä talvipäivänä. Äitini oli kuollut muutamaa päivää aikaisemmin ankaran sairauden jälkeen. Mieleni oli pimeä. Silloin kirjahyllystä putosi kirja. Varmaankin takkini lieve oli sisään astuessani pyyhkäissyt kirjahyllyä, joka oli aivan ovenpielessä ja jonka kaikille hyllytasoille oli ahdettu kirjoja kahteen riviin. Varmaankin takkini pyyhkäisystä siellä oli syntynyt epästabiili tila. Pudonneesta kirjasta lennähti lehtiä lattialle.

Nousin tuoliltani uupuneena ja poimin lattialta ensimmäisen lehden, sen joka oli pudonnut minua lähimmäksi. Näin, että se oli sivu entisestä aapiskirjastani, jota olin käyttänyt kansakoulun ensimmäisellä luokalla kuusivuotiaana. Nidottu kirja oli niin kulunut, että melkein kaikki sen lehdet olivat irronneet.

Sivu, jonka olin nostanut ylos, esitteli lukijalle Ä-kirjaimen. Sitä edusti yksi sana: ÄITI. Kuvassa oli pieni tytto, joka oli lähdossä koulutielle. Äiti oli jäänyt kotiveräjälle seuraamaan lapsensa matkaa. Siinä hän seisoi, toinen käsi veräjällä, toinen kohotettuna hyvästiksi tyttärelle.

Äiti, kenen äiti tahansa, minun äitini.

Sellaisia tapahtumia toiset kutsuvat synkronismeiksi. Kioton matkani jälkeen minä aloin kutsua niitä buddhaviesteiksi.

Hiroko oli kirjoittanut: “Mikä parasta luotijunamatkalla on se, että ostetaan kirjavin paperein käärettyjä neliömuotoisia japanilaisia eväitä nimeltä obento rautatieasemalta ja syödään niitä kiitävässä junassa.”

Juuri niin olimme tehneet ja se oli ollut parasta. Nyt ensimmäinen päivämme Kiotossa oli melkein eletty.
- Osaatteko arvata, miten monta temppeliä on Kiotossa? taksinkuljettaja kysyi. Tosin en ymmärtänyt, mitä hän kysyi, en edes sitä, että hän esitti kysymyksen, ennenkuin Hiroko suomensi sen minulle.
- Olisiko viisikymmentä? sanoin epävarmasti ja sain heti hävetä, sillä kun Hiroko käänsi vastaukseni taksinkuljettajalle, hän nauroi. Kuulin lyhyen ja nopean repliikin.
- Yli kaksituhatta! Hiroko sanoi anteeksipyytävästi. Silkkaa hienotunteisuuttaan hän oli pahoillaan puolestani, koska annoin taksinkuljettajalle niin virheellisen arvion.
    Hiroko oli kirjoittanut: “Silmiämme ilahduttaisivat ja hivelisivät


Created with Stone Design's Create® at 2005-08-10 15:49:18 +0300