 | |
|
|
pyhäkköjen piirteet ja Kioton hiljaiset kivikadut, jotka sulautuisivat syksyn kuulaan valoon.”
Sinä päivänä olimme käyneet vasta kahdessa temppelissä: Kodai-temppelissä ja Hopeatemppelissä ja vielä lisäksi Nijo-jo- palatsissa, joka on kuuluisa laulavasta satakielilattiastaan. Kukaan ei muinoin voinut eikä voisi nytkään hiipiä palatsiin edes paljain jaloin vartijoiden kuulematta, sillä lattialaudat sirkuttavat kuin linnut. Samurait kuulivat ajoissa salamurhaajan lähestyvän lattian laulun takia ja se joka vaani toisen henkeä, sai Nijo-jo-palatsissa kauhean lopun.
Hopeatemppelin puutarhan matalat männyt muistuttivat mäntyjä kotimaani myrskyjen piiskaamilla saarilla. Sielläkään puut eivät kasva korkeiksi, kiertyvät vain ja kumartuvat tuulen alle nöyrtyen. Niiden puuaines on tiheää ja sitkeää, niiden vuosilustot jäävät kapeiksi kuin kihlasormusten renkaat.
Temppelivuorelle vievän tien varrelle oli pystytetty vieri viereen katoksia, joiden alla myytiin läpikuultavia kirsikankukilta maistuvia makeisia, kimonokankaasta valmistettuja peili- ja nenäliinakoteloita ja silkinmustia kasseja. Niihin oli kirjailtu viuhkoja ja kurkia. Bambunvarsien lomasta näin toisen vuoren rinteellä vaahteran, joka loisti yhä kultaa.
Kun katsoimme sitä, Hiroko kertoi, että joka syksy hänen isänsa saapuu kaukaa etelästä Kyushu-saarelta Kiotoon saakka nähdäkseen temppelien puutarhat syysloistossaan. Nyt taifuuni numero 18 oli vienyt mennessään hänen isänsä autotallin katon.
Kun sitten laskeuduimme jyrkän vuorenrinteen kiviportaita, Hiroko piteli minua kyynärvarresta ikään kuin peläten, että minä hetkenä tahansa voisin langeta, ja siitä ymmärsin oman ikäni.
- Mennäänkö tuonne? kysyin.
Se oli kauppa, jossa myytiin antiikkisia kimonoita ja kankaita, myös liukkaita silkkitilkkusia, joita ihastuneena sormeilin. Kauppias ei tervehtinyt, ei suonut meille silmäystäkään, vaikka olimme myymälän ainoat asiakkaat. Kun tyhjin käsin tulimme ulos kadulle, näimme pallokalan. Se uiskenteli viereisen ravintolan näyteikkunaan pannussa akvaariossa tietämättä, että pian se teurastettaisiin ja syötäisiin ja asiakas maksaisi siitä korkean hinnan.
Ravintolaa vastapäätä oli toinen vanhaintavarainkauppa, missä myytiin kabukinukkeja viime vuosisadalta, syömäpuikkoja, norsujen ja tiikerien muotoisia paperipainoja ja klassisia teekalustoja. Eräältä hyllyltä riisikuppien keskeltä löysin vihreäksi patinoituneen pronssiveistoksen, noin kolmenkymmenen sentin pituisen. Se oli buddha, joka nukkui tai viipyi unen |
|
