 | |
|
|
Vaikka syyspäivä oli melkein kesäinen, hän oli pukeutunut erittäin lämpimästi, vyöttänyt hontelon vartalonsa paksuun päällystakkiin. Ehkä hän siten yritti myös – aivan turhaan - kätkeä kauhistuttavan laihuutensa. Hänen vaatetuksensa teki hänet vain entistä huomiotaherättävämmäksi. Sellaista palttoota, joka oli hänen päällään, ei kukaan, missään, ole käyttänyt kolmeen-, neljäänkymmeneen vuoteen. Se oli pitkä kalanruotokuvioinen tweedtakki, pienikauluksinen ja suurinappinen. Sanoisin, että napit olivat kankaalla päällystetyt, mutta sitä en voi mennä vannomaan. Ja takki oli tyköistuva, siinä oli kankaan värinen, tiukalle vedetty vyö. Itse asiassa minulla itselläni oli kouluaikana juuri sellainen talvitakki. Hullua kyllä, näin jälkikäteen olen alkanut epäillä, että hän oli jostain löytänyt ja pukenut ylleen tuon ammoin kadonneen ja poisheitetyn takin.
Tämä henkilö ei odottanut bussia rauhassa, paikallaan seisten – sikäli kuin hän nyt odotti bussia - vaan kuljeskeli edestakaisin katukäytävällä ihmisten lomassa pujotellen. Hänen levottomuutensa kiinnitti myös huomiota, ainakin minun huomiotani.
Minun on vielä kerrottava, että en ole lainkaan varma hänen sukupuolestaan. Minusta hän ei ollut mies mutta ei nainenkaan.
Itse asiassa tunnustan, että en ole myöskään vakuuttunut siitä, kuuluiko hän lainkaan meidän lajiimme vaiko vain johonkin sitä etäisesti muistuttavaan.
Mutta enhän ole vielä kertonut seikasta, joka oli ehdottomasti kaikkein silminpistävin: kapeiden kasvojen alaosa oli peitetty huivilla tai kankaankappaleella, suuta ei siis näkynyt. Mutta heti paikalla kun häntä vilkaisi, katsoja säikähti huivista huolimatta: tuolla ihmisellähän ei ole suuta! Ei suuta eikä leukaa, ja juuri sen seikan kätkeäkseen hän kaiketi käytti kasvoillaan tuota riepua, jonka väriä ja kuviointia en enää jaksa muistaa.
Hän ohitti minut aivan läheltä. En uskaltanut katsoa häntä enkä siksi tiedä, katsoiko hän minua.
Mutta kuulin aivan selvästi tämän lauseen: “I am so sorry about that.” Niin minä kuulin hänen sanovan, joskin ääni joka oli epätavallisen soinniton, melkein kuiskaus vain. Tarkoittiko hän sanansa juuri minulle, se on epäselvää. Ja kuinka hän oikeastaan puhui? Kuinka suuton henkilö voi puhua?
Minulla on hento toive, että tapaisin tämän henkilön uudelleen, että hän kävelisi vastaani millä tahansa kadulla tai tiellä, Kiotossa Filosofien kujalla tai rikkaalla ostoskadulla, jossa ihmiset tungeskelevat uusia vaatteita etsien, tai sillä kapealla hiekkatiellä Suomenlahden rannikolla, jonka varrella nyt asustan ja joka johtaa unohdettuun satamaan. Sitä reunustavat |
|
