PreviousTopIndexNext

Lähdimme tarpomaan polkua takaisin päin toivoen, että penkereen toiselta puolen löytäisimme selityksen tapahtuneelle. Mutta kun pääsimme sinne, näimme vain tyhjän tien ja taloja, joiden kaikki asukkaat nukkuivat tai olivat poissa.

Tein ensimmäisen matkani Lontooseen vasta joitakin vuosia sitten. Kysymyksessä ei ollut lomamatka, vaan sekä minun että puolisoni oli määrä pitää esitelmä verkkojulkaisemista käsittelevässä seminaarissa. Saimme asua ystävän vierashuoneessa kaupunginosassa, joka oli vauras ja siisti ja jonka katuja reunustivat vanhat jalavat. Lähikortteleiden yhdenperheen talojen ikkunoita koristivat takorautaiset kukkatelineet, joissa kukki syklaameita, valkoisia ja violetteja. Syklaamit ovat hentoja ja aristokraattisia kukkia, niissä on jotain lintumaista ja keveää, ne ovat korskeutta vailla. Katselin niitä mielelläni senkin vuoksi, ettei meillä kotona marraskuussa voisi enää pitää ulkosalla muita kukkia kuin kuivia kanervia. Kaikesta, mitä Lontoossa koin, juuri syklaamit ja muukalainen bussipysäkillä, lähellä Hyde Parkia, ovat jättäneet muistiini pysyvimmät jäljet.
    
Olen myöhemmin etsinyt kartasta katua, jolla hänet näin, mutta en voi enää olla varma kadun nimestä.
    
Tämä ihminen tai pikemminkin olento, ihmisen muotoinen hahmo, ei jätä ajatuksiani rauhaan. Hän oli samalla kertaa inhimillinen ja ei-inhimillinen. Olen sekä puhunut että kirjoittanut hänestä ennenkin. Alan puhua hänestä joskus iltamyöhään, kun jo väsyn, ja olen kirjoittanutkin hänestä: panin erään Håkanin näkemään hänet Eudora Streetillä.

Toisinaan öisin herätessäni hänen hahmonsa nousee tuoreiden unikuvieni eteen ja hävittää ne jäljettömiin. Ja kuitenkin hänen tapaamisestaan on kulunut jo seitsemän vuotta, eikä sitä edes voi kutsua tapaamiseksi.

Olen yrittänyt yhä uudelleen palauttaa mieleeni tarkan muistikuvan, mutta vilkaisin häntä niin pikaisesti, häveliäisyyssyistä, että en voi kertoa kuin kaikkein oleellisimman. En esimerkiksi lankaan muista hänen hiuksiaan, en niiden pituutta, en väriä. Ehkä myös siksi yritin pitää silmäni hänestä erossa, että hän kauhistutti minua. Tavattoman pitkä hän oli ja tavattoman kapea, kuin venytetty, hieman niin kuin kuvanveistäjä Giacomettin ihmishahmot. Voisi myös sanoa, että hän muistutti Andersenin sadun varjoa, sitä, joka erkani isännästään ja lihallistui, tosin hyvin säästeliäästi, lihasta tinkien. En koskaan, en milloinkaan ole nähnyt niin laihaa ihmistä, sillä ei edes se anorektikkotyttö tikkusäärineen ja kuhmuraisine polvineen, joka kävi samaa lukiota kanssani, ollut yhtä hontelo. Kuinka ylimalkaan niin laiha ihminen voi enää pysyä pystyssä, odotella bussia, kävellä muiden kaupunkilaisten keskuudessa katujen pölyssä ja vilinässä?



Created with Stone Design's Create® at 2005-08-10 15:49:18 +0300