 | |
|
|
“Nupuilla olevat jo ikivihreät kameliat. Niiden lehtevyys
on ajattoman kiiltävä, että ne vielä sitoutuvat aurinkoon
kesät ja talvet.”
Ne kolme buddhaa annoin pois, mutta niiden viesti jäi minulle. Kirja joka putosi jätti sekin viestin, samoin valo kesäyössä kaksikymmentä vuotta sitten, samoin eräs tuntematon ohikulkija.
Helluntain vastainen yö oli tyyni ja lämmin. Niihin aikoihin kotimaassani on öisinkin niin valoisaa, että metsässäkin näkee huoletta kulkea, mutta kuitenkin niin hämärää, että erottaa selvästi kiiltomatojen tuikkujen lepatuksen. Niitä vilkuttamalla ne ilmoittavat toisilleen sijaintinsa ja kaipauksensa.
Olin lähtenyt ystäväni kanssa yölliselle retkelle luonnonsuojelualueelle, joka kiertää matalaa lahtea kaupungin itäisellä rannalla. Rannalle on pystytetty torni lintujen tarkkailijoita varten. Muuttolintujen reitit kulkevat kaislikkoisen lahden yli ja tuhannet siivet laskeutuvat rantaniityille ja kaislikkoon levähtämään matkastaan. Siellä voi nähdä kurkia ja kirvisiä, tukkasotkia, telkkiä ja taveja ja töyhtöhyyppiä. Lapsena olen poiminut samoilta rantaniityiltä valkovuokkoja äitienpäiväksi.
Me kuljimme peräkkäin kapeaa polkua öisen niityn poikki kohden tyyntä ja kiiltävää lahtea. Polun varrella kasvoi tiheä ruohomätäs, korkea kukkiva heinätupsu.
– Katso, sanon ystävälleni ja ojensin käteni sivelläkseni heinän pehmeitä röyhyjä.
Siinä samassa ruohomättääseen kohdistui väkevä, häikäisevä valo, niin sokaiseva kuin joku olisi takanamme sytyttänyt valonheittimen näyttääkseen jokaiselle sen mitä minä näin ja näytin. Mutta ei, valo ei kohdistunut ainoastaan heinämättääseen vaan kaikki ympärillämme, niitty, taivas, koko maisema, leimahti kirkkaaksi kuin keskipäivä.
Käännyin ja katsoin taakseni. Niityn ja tien välissä kulki rautatie korkealla penkereellä, vanha pistoraide, jota ei enää käytetty. Se esti kokonaan näkyvyyden tielle ja tien varrelle rakennettuihin taloihin. Tämän penkereen yläpuolella ehdin nähdä kirkkaan kehän, puoliympyrän joka supistui sitä katsoessani siten kuin taskulampun valokeila supistuu sen polttimoa kiertämällä. Kehän kadottua kesäyön hämärä oli jälleen rikkumaton.
Minua pelotti.
Leimahdus oli ollut täysin äänetön, ja siihen päättyi öinen retkemme. |
|
