Re: [puhekupla] Supersankarit ja nostalgia
From: jvainio@urova.fi
Date: 10.12.2001 - 01:31:31
> John Byrne oli alkuunsa hyvä, mutta sitten kun hänestä päätettiin tehdä
> guru ja äijä kuvitteli myös osaavansa kirjoittaa, homma menikin ihan
> hutuksi. Next men, lukiko kukaan...?
Minä tunnustan lukeneeni läpi koko Next Men -sarjan, vieläpä ihan hiljattain!
Vikapäähänä tähän oli Kukunorin ale-kori Kemissa viime keväänä: sieltä löytyi
iskemätön sarja muutaman markan kappalehintaan. Olihan se nyt hirveää huttua!
Minulla oli valmiina kaksi ensimmäistä kokoomakirjaa, missä alku oli vielä
osittain lupaavaa, mutta näytti Byrnen omakin mielenkiinto lopahtavan matkan
varrella. Sen sijaan, että homma olisi edennyt kuin minisarja, jossa on
juonirunko valmiina ja homma etenee, tuli kuvioihin semmoisia ajan tappo
-kikkoja kuin missä tahansa ajasta ikuisuuteen jatkuvassa jenkkisarjassa:
merkityksettömiä crossovereita Dark Horsen muiden hahmojen kanssa, jne.
Byrnellä ilmeisesti perinteisestikin on ollut maine tekijänä, joka aloittaa
jonkun ison juonikuvion kehittelyn ja kävelee sitten kesken kaiken tyynesti
ovesta ulos.
Hän kertoo olevansa intohimoinen kirjojen lukija ja usein sijoitti tarinoidensa
alkusivulle jonkun hienon klassikkositaatin. Mutta miksei tämä väitetty
kirjasivistys ulotu lainkaan sitä sivua pitemmälle...?
Ilmeisesti hän on hiljattain julkaissut jonkun romaanin? (scifiä, kenties??)
Byrne on yksi niistä kolmesta supersankaritekijästä, joista diggasin eniten
aikoinaan ja joiden töitä olen sivusilmällä seurannut kovimman fanivaiheeni
jälkeenkin. Ne toiset ovat Frank Miller ja Walt Simonson. Millerin vaiheita
seuraavat varmaan teistä monet muutkin (englanninkielinen faniverkosto netissä
kihisee kuumana uudesta Dark Knight 2:sta puolesta ja vastaan, mutta minä saan
oman kappaleeni siitä vasta maanantaina). Simonson taas näyttää jämähtäneen
täysin paikoilleen. Hänen viimeisin sarjansa on ollut DC:lle tehty Orion, joka
pyörittelee samaan tapaan Jack Kirbyn luomia vanhoja hahmoja, kuin hänen Marvel-
sarjansakin aikoinaan.
Vaikka en olekaan hillitön manga-fani, sen jälkeen kun luin Ghost in the
Shellin, jossa täysin merkityksettömät, itse tarinassa huomaamattomat
yksityiskohdatkin oli taustoitettu ja tarkkaan suunniteltu ("suunnittelin tämän
aseen niin, että se heittäisi tyhjät hylsyt eteenpäin eikä sivulle, koska..."
ja niin edelleen), kumisee mahtipontinen jenkkityyli todella onttona. Orionissa
jatketaan edelleen Lee/Kirbyn muka-mytologisella jumaltarustolinjalla, jossa
vakuuttavuutta haetaan vanhahtavalla kieliasulla ja tuulesta temmatulla
tarustolla. ("Niin oli kirjoitettu, että Orionin oli kohdattava Darkseid...").
Onko kukaan lukenut Alan Mooren Prometheaa? Eddie Campbell sanoi, että se on
kiinnostavinta Moorea pitkään aikaan. Mitä se sitten mahtaa tarkoittaa?
Eräs sarja, jonka voisin nostaa kuriositeettina esiin, on nimeltään Rising
Stars. Piirrosasultaan se on hyvin tylsä n:nnen sukupolven Image-klooni, mutta
sen kirjoittajana on Babylon 5 -sarjan tekijä J.Michael Straczynski. Ennen kuin
ryntäätte sanomaan, että onko se nyt muka sitten mikään meriitti, niin voisin
todeta, että jos ei muuta, niin tämä Rising Stars -sarja vähintäänkin riittää
todistamaan, kuinka sisäsiittoinen supersankari-genre todella on.
Vaikka kyseessä on, ainakin lähtökohdiltaan, perinteinen supersankarisarja, ne
pienen pienetkin uudet ajatukset, joita alan ulkopuolelta tuleva tekijä tuo
tullessaan tuntuvat virkistäviltä tuulahduksilta alan muihin tuotoksiin
verrattuna.
Tarinan lähtökohtana on, että tietyssä pikkukaupungissa tiettynä ajanjaksona
syntyneet lapset voivat jossain vaiheessa elämäänsä puhjeta yliluonnollisiin
kykyihin (eikös tällä samalla kaavalla ollut tulossa jokin elokuvakin?). Monet
näistä kyvyistä ovat perinteisiä supervoimia, mutta eivät kaikki: erään hahmon
kykynä on laulaa niin kauniisti, että se lumoaa kaikki kuulijat; erään toisen
voimana on näyttää katsojien silmään maailman kauneimmalta ihmiseltä. Jo tämä
ajatus siitä, että supervoimat voivat "lihaspääoman" lisäksi olla myöskin
vaikka "kulttuuripääomaa", tuntui virkistävältä.
Ilmeisesti tarkoitus on, että tarinalla, samoin kuin B5:llä, on selvä alku ja
loppu. Olen itse lukenut vain ensimmäisen kokoomakirjan (sillä verukkeella,
että ostin sen veljelleni joululahjaksi). Toinenkin samanmoinen on kaiketi jo
tullut ulos.
---Jyrki Vainio
