<< < 

 

Kesäkuun kolmantena 1999 metsurit tulivat Elsan tontille. Seuraavana päivänä tulivat monitoimikoneet. Molempia kaksin kappalein. Aamupäivän kuluessa tontti oli kaavittu puhtaaksi lukuunottamatta toisen sivun kallioista suikaletta. Sille oli onnistuttu joitakin vuosia sitten saamaan kaavamerkintä S eli luonnontilaisena säilytettävä alue.

Kuljin tontin reunaa ja kuuntelin kaatuvan ja pilkkoutuvan ison puun ryskettä; tontilla oli paljon vanhoja puita, yli satavuotiaitakin. Edellisenä päivänä metsurien valmistelutöiden aikaan tapasin tontilla haarmaatukkaisen hennon inkeriläisnaisen koiransa kanssa. Hän oli huolissaan isojen puiden puolesta, mutta toivoi niiden kuitenkin säilyvän. Arvelin kyynisesti, että grynderi ei näe näitäkään puita muuna kuin rakentamisen esteenä ja lisätulona - menkööt siis. Inkeriläisnainen totesi hiljaisesti: 'suomalaiset eivät ymmärrä puita'.

Nyt ei ole puita, ei pensaita, puskia, kukkia, niittyä, varjoja ja aurinkopaikkoja. Tontti on raavittu ja kaluttu ja makaa paljaana kuin nyljetty eläin. Mikä siitä teki niin onnellistuttavan ja kauniin? Inkeriläisnaiselle se oli auringon ja lämmön paikka, silloin kun muualla oli kylmää. Hän näki myös entisten omistajien huolenpidon estetiikan jäljet ja kunnioitti niitä. Keskelle tonttia oli kallion kylkeen rakennettu pieni lampi, jonka reunamalle oli jätetty iso kivi. Inkeriläisnainen kyseli, josko rakennuttaja jättäisi kiven paikoilleen, sillä se oli kuin veistos. Yhdeltä suunnalta se oli lentoon lähtevä lintu, toiselta köyryselkäinen akka. En usko, että kivi säilyy.

Kun edellispäivänä kuljin tontilla ja huomasin metsurien jäljet - he olivat kaataneet puskia ja marjapensaita pois monitoimikoneiden tieltä - huomasin samalla kesän ensimmäiset kielot. Ne aukeavat siellä aikaisemmin kuin muualla, koska paikka imee itseensä paljon lämpöä. Haistelin erilaisia tuoksuja. Tunnistan rakkaimman maisemani, onnellisimman muistoni, hajuista. En osaa kuvata sitä piirteinä, vaan tuoksuina, jossa on mukana aamuisen lämpenevän järven raikkaankostea tuulahdus, tervattavien veneiden haju ja kesäisen kuivan kukkaniityn tuoksut. Elsan tontilla olen tavoittanut näitä samoja hajuja, joskus keväisen sulavan lumen tuoksu palautti minut lapsuuden kesäisen järven rannalle. Valtavien mäntyjen ja kuusien kuivat neulaset ja hiukan liiaksi kuumennut sammal veivät vanhoihin intiaanikesiin. Viimeiseksi muistoksi Elsan tontista jäi kukkaishunajan tuoksu ja kuumenevan kallion lämpö.

Jäljellä ovat kuvat, mutta hajut voivat tulla vastaan vain satunnaisesti, toisissa paikoissa eikä niihin voi tarkoituksella palata. Nyt tontilla haisee aukirevitty maa ja kaatuneiden päntyjen ja kuusten pihka ja se kutistunut pieneksi kuin vanha nainen. Maapalana se on edelleen sama, sen sijainti kartalla on sama, mutta kaikki mikä siitä teki siitä omanlaisensa ja onnellistuttavan, on kadonnut lopullisesti. Kun kirjoitan tätä, kuulen jälleen ison puun ryskeen, kun se kaatuu maahan. Inkeriläisnaiselle puut olivat eläviä ja hän suuri jo edeltä niiden kuolemaa.

Meidän reaktiomme maisemaan ovat kuitenkin väärät, tunteelliset. Tämän kunnan mielestä, joka kuntalain mukaan on kuntalaisia varten, rakentaminen on asiallista toimintaa, johon eivät akkain tunteet kuulu. Niinpä ne latistetaan tunteiluksi. Siis sen sijaan, että sanoisin vanhentuneiden näkemysten, jääräpäisyyden ja ahneuden aiheuttaneen Elsan tontin kuoleman, sanon sen hyvin asiallisesti näin: sen tappoi e-luku. Elsa ja Onni eivät saaneet lupaa rakentaa yhtään taloa, mutta grynderi saa rakentaa kymmenkertaisesti eli rahavirrat kasvavat. Kun rakennuslupaa ei aikoinaan myönnetty, yhtenä selityksenä oli se, että tontti on varattu puistoksi. Se olisi ansainnut sen.

Sinikka Sassi, kesäkuu 1999