Sopimuksen ratifioineet eli sitovasti hyväksyneet maat ovat lain nojalla velvoitettuja noudattamaan sopimuksen sisältöä, ja niiden tulee raportoida YK:n lapsen oikeuksien komitealle sopimuksen täytäntöönpanon edistymisestä. 

Ensimmäinen raportti tehdään kaksi vuotta ratifioinnin jälkeen, seuraavat joka viides vuosi. Myös Suomi on yksi sopimuksen ratifioineista maista, ja se luovuttaa säännöllisesti raportin toimistaan. 

Lapsen oikeuksien sopimus velvoittaa valtioita toimimaan lasten parhaaksi, heidän erityistarpeensa huomioiden ja heidän mielipiteitään kuunnellen. Lisäksi sopimus velvoittaa valtioita edistämään sopimuksen tunnettavuutta kansalaisten keskuudessa ja osallistumaan kansainväliseen kehitysapuun.  

Komitea seuraa työssään toimia, joihin valtiot ovat ryhtyneet lastensa hyväksi. Se ei siis tarkkaile yksittäisten vanhempien tai yksilöiden toimintaa. Periaatteessa on selvää, että lapsella on ihmisyksilönä samat ihmisoikeudet kuin täysi-ikäisillä henkilöillä. Käytännössä asiaa mutkistaa vanhempien asema lapsen holhoojina tai huoltajina, sillä vanhemmat voivat pätevästi päättää lapsen ihmisoikeuksien käyttämisestä. Ihmisoikeudet siis kuuluvat lapselle, mutta niiden käytöstä päättävät hänen vanhempansa.

Lapsen oikeuksien henkilökohtaista luonnetta korostaa kuitenkin muun muassa Suomen lainsäädäntöön sisältyvä periaate, jonka mukaan huoltaja ei voi edustaa lasta asiassa, jossa vallitsee etujen ristiriita lapsen ja huoltajan välillä. Ristiriidan ratkaisemiseksi on haettava tuomioistuimessa lasta edustavan ulkopuolisen, uskotun miehen määräämistä. Jos lapsi esimerkiksi on perinyt maatilan, hänen isällään ei ole oikeutta myydä tilaa ja ”sijoittaa” rahoja uhkapeliin. 

Vastaava merkitys on myös lapsen edun käsitteellä ja vaatimuksella lapsen henkilökohtaisesta kuulemisesta hänen asioistaan päätettäessä. Lasta on kuultava tämän iän ja kehitystason salliessa esimerkiksi silloin, kun ratkaistaan lapsen huoltajuus ja tapaamisoikeus avioeron yhteydessä, ja ratkaisu on perustettava ensi sijassa lapsen etuun. 

Myös lapsen oikeuksien yleissopimus perustuu pitkälti lapsen edun käsitteeseen. Tuomioistuimilla ja muilla viranomaisilla on siten velvollisuus kuulla lasta ja hakea lapsen etua vastaavia ratkaisuja silloinkin, kun lapsen huoltajat ovat keskenään yhtä mieltä heille sopivasta ratkaisusta. Lapsen edun käsite antaa tuomioistuimelle tai viranomaiselle mahdollisuuden irtautua vanhempien huoltajina edustamasta kannasta varsinkin silloin, kun lapsella itsellään on asiasta selvä mielipide.

Perustuu teksteihin Scheinin: Yhteiset ihmisoikeutemme
Unicef: Oikeuden aika