Vuonna 1979 YK:n yleiskokous hyväksyi naisten syrjinnän poistamista koskevan yleissopimuksen, josta käytetään yleensä nimeä naisten oikeuksien sopimus. Suomi liittyi sopimukseen vuonna 1986. Sopimuksessa on rinnakkain niin kutsuttuja vapausoikeuksia sekä taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia. Samalla se avaa selvän naisnäkökulman moniin ennestään kansainvälisesti tunnustettuihin ihmisoikeuksiin. 

Erityinen huomio kohdistetaan muun muassa naisten osuuteen valtiollisessa päätöksenteossa, naisen oikeuteen säilyttää kansalaisuutensa avioliitossa, naisten ja miesten tasa-arvoon koulutuksessa ja työelämässä sekä perhesuhteisiin liittyvissä asioissa. Naisten oikeuksien yleissopimukseen sisältyy nimenomainen määräys, jossa pyritään määrittelemään sellainen positiivinen erityiskohtelu, joka tosiasiallisen tasa-arvon saavuttamiseksi merkitsee tietynasteista heikommassa asemassa olevan ryhmän suosimista:

”Sopimusvaltioiden hyväksymiä väliaikaisia erityistoimia tosiasiallisen tasa-arvon toteutumisen jouduttamiseksi ei katsota syrjinnäksi tämän yleissopimuksen tarkoittamassa mielessä, mutta ne eivät missään tapauksessa saa johtaa eriarvoisten tai erillisten normien ylläpitämiseen; näistä toimenpiteistä tulee luopua, kun yhtäläisten mahdollisuuksien ja tasa-arvoisen kohtelun päämäärät on saavutettu.”

Suomen tasa-arvolaki (1985) perustuu osittain naisten oikeuksien yleissopimukseen, osittain pohjoismaiseen lainvalmisteluyhteistyöhön.

Naisten oikeuksien yleissopimuksen heikkona kohtana voidaan pitää sen valvontajärjestelmää.