Itse asiassa feministien kuulee varsin harvoin syyttävän miehiä siitä, että nämä ovat "sortaneet" naisia tai estäneet naisten pääsyn politiikan ja talouselämän korkeimmille paikoille. - Millaisia reaktioita tällaiset lausumat herättäisivät nykyfeministilehtien lukijoissa? Pidettäisiinkö niitä turhana varjonyrkkeilynä kaikille vakuutteluille kuuroja antifeministejä vastaan? Vai saisivatko ne kenties aikaan vastalauseiden ryöpyn: miksi feministien muka pitäisi kartella miesten arvostelemista ja vielä mainostaa sitä, syytteleväthän miehetkin estoitta feministejä ties vaikka mistä?
Helle Kannila, joka esitti Naisten Äänessä 1920- ja 1930-luvuilla mainituntapaisia väittämiä vuosisadan alkupuoliskon naisasianaisten pidättyvyydestä miesten syyttelyssä, katsoi ilmeisesti tällaisen vakuuttelun vielä tarpeelliseksi, koskapa viljeli sitä useammissakin kirjoituksissaan, kuitenkin monasti aika sivumennen. Vuonna 1939 julkaistussa artikkelissa "Turhaa on tutkia, kenen syy" mainitunlainen vakuuttelu tuntuisi olevan osa itse pääaihettakin. Artikkelin kirjoittaja kyseenalaistaa yleistävän miehiin - ja miksei naisiinkin - kohdistuvan syyttelyn ja ehdottelee vähintäänkin syyllisyysväitteiden yksilöimistä kohdistumaan esimerkiksi "määrättynä aikana johtoasemassa olevaan henkilöryhmään". Hän toteaa syyllisten nimeämisen yhteiskunnallista epäkohdista puheenollen sikälikin ongelmalliseksi, etteivät epäkohdat yleensä ole syntyneet tiettyjen tietoisten toimenpiteiden tuloksena, vaan usein pitkän ajan kuluessa ja monien tekijöiden yhteisvaikutuksesta. Lisäksi hän pohtii yleisellä tasolla sitä, miten syyttelyn, syyllistymisen ja vastasyytösten dynamiikka jyrää alleen keskustelumahdollisuudet ja on omiaan "sekoittamaan kysymysten tuloksellista käsittelyä".
Mainittua kirjoitusta, kuten Helle Kannilan naisasiallisia kirjoituksia yleisemminkin, sävyttää paitsi tietty pyrkimys tasapuolisuuteen ja sovittelevuuteen, myös näkemys siitä, että paras tulos saataisiin, jos naiset ja miehet toimisivat yhdessä. Helle Kannila ei kuitenkaan epäröinyt moittia yksittäisiä miehiä tai miesryhmiä, milloin katsoi siihen olevan aihetta. Hyvä esimerkki tästä on poleeminen kirjoitus vuodelta 1929 "Samapalkkaisuus vai eripalkkaisuus työalat naisistuttaa?". Siinä kirjoittajanimimerkki Morakka lähtee liikkeelle eräiden työalojen naisistumista koskevista yleisönosastopuheenvuoroista ja pyrkii jäljittämään niiden "logiikkaa". Hän ihmettelee aluksi "naisistumisen" miesten keskuudessa herättämää huolta todeten, etteivät naiset ole pyrkineet työalojen valtauksiin ja ettei ilmiötä voi pitää yhtään sen huolestuttavampana kuin sitä tosiasiaa, että monet alat ovat pääasiassa miesten hallussa. Sitten hän siirtyy kumammastelemaan keskustelussa esitettyjä ristiriitaisia väitteitä, joiden mukaa naiset ovat jo vallanneet tai hyvää vauhtia valtaamassa tiettyjä työaloja sillä keinoin, että ovat suostuneet töihin halvemmalla kuin miehet, ja toisia taas sillä, että ovat vaatineet ja saaneet samaa palkkaa kuin miehet. Viimeksi mainitut väitteet antavat hänelle aiheen päivitellä: "Tuntuu vaikealta uskoa miesten olevan niin turhamaisia ja typeriä, että he karttaisivat lehtorinvirjoja ym. juuri siksi, että naisillakin on sillä alalla samat palkat."
Jos Helle Cannelinin viimeksi mainitulla kirjoituksella ei tunnu olevan yhtymäkohtia viime vuosien keskusteluun samapalkkaisuudesta, eikö sen argumentointitavassa ja -tyylissä olisi kuitenkin jotain vaarinotettavaa. Eikö hieman samantapaisin ottein voisi lähteä jäljittämään esimerkiksi sitä, millaista "logiikkaa" on löydettävissä tiettyjen koulutusalojen "naisvaltaistumista" ja lukioiden "tyttöistymistä" koskevista huolestuneista puheenvuoroista?
(Lähteet: mainitut artikkelit)