Kari Mielikäiselle ja muille:
KUINKA HOITAA TAIMIKOITA
"Onneksi koivuviha ei tarttunut minuun", toteaa isäntä Metsälehdessä
19/1998. Jutusta käy ilmi, että hän on korjannut koivu-kuusi sekametsästään
kolmelta hehtaarilta pelkällä koivutukin harvennuksella 100700 markkaa.
Monet ovat pakolla ja porkkanoilla tehneet koivunhävitystä ja nyt jo
useimmat myöntävät, että kyse oli raskaasta erehdyksestä, joka tuottaa yhä
metsänomistajille tappioita. Vuotuiseksi tappioksi voidaan laskea ainakin
puoli miljardia (sama summa muuten mitä metsäammattilaiset vaativat
itselleen kansallisessa metsäohjelmassa), sillä Venäjältä joudutaan koivua
tuon verran maahamme vuosittain tuomaan.
Mielestäni tuon virheen tunnustaminen ei vielä riitä. Pitäisi myös ottaa
opiksi. Pahoin pelkään, että tuo Nuorten metsien hoitokampanja, jota Kari
Mielikäinen vetää, on yksi muoto tuhoisalle työlle tänä päivänä.
Perustelen.
Kuten todettua taimikonhoito-ongelma syntyy avohakkuun tuloksena. Laajassa
(yli 0,5 ha9) avohakkuussa metsäekosysteemi toimivana järjestelmänä
romahtaa. Yhteyttävien puiden myötä metsän maaperän mykoritsasienistö
taantuu ja lahottajasienistö lisääntyy. Maaperän elämä, vesitasapaino ja
ravinnekiertojärjestelmät dramaattisesti muuttuvat. Metsän paikalle syntyy
heinikkoa ja vatukkoa.
Metsäekosysteemin kykyihin kuuluu kuitenkin myös palautumiskyky ja niinpä
useimmat avohakatut alueet alkavat toipumisen ja palautumisen, metsä alkaa
jälleenrakentua.
Tämä metsän jälleenrakentuminen etenee omassa tahdissaan, metsän
vuosituhantisten lakien säätämässä järjestyksessä. Niinpä esimerkiksi
leppä, pihlaja ja koivu ovat maata parantavia, valmistavia,
pioneeripuita ja niillä on selkeä tehtävänsä ensimmäisen viidenkymmenen
vuoden aikana metsän toipumisessa ja terveessa alkukehityksessä.
Järkevä metsänhoito hyväksyy tämän prosessin (jos se avohakkuun virhe on jo
tehty!)ja pyrkii sovittamaan metsänhoidon tätä tukevaksi. Niinpä meidän
tulisikin antaa metsien tuottaa leppää, haapaa, pihlajaa ja koivua ja
antaa männyn ja kuusen tulla niiden suojassa. Näin menetellen saataisiin
sekä polttopuuta että myös kaivattua erikoispuuta ja loppujen lopuksi myös
paraslaatuinen mänty ja kuusikasvustokin.
Kuitenkin suurella tohinalla meneillään olevassa taimikonhoitokampanjassa
juuri pioneeripuuston osaa nuoresta metsästä leikataan pois rajusti. Kuusi
ja mänty ovat niitä puita, joita perataan taimikoista esille ja näin
menetetään sitä luontaista rakennetta, joka on avohakkuun tuloksena
kehittymässä.
Erityisen vaarallisena pidän turhanaikaista taimikkosotaa metsien
geneettisen perinnön vuoksi.
Avohakkuualueilla ja taimikoissa on käynnissä on hyvin merkittävä
luonnonvalinnan koejärjestely, jonka onnistumisesta riippuu tulevien
puusukupolvien geneettinen perintö.
Nimittäin avohakkuualan luontainen taimisto, joka on peräisin hakattujen
puiden viimeisistä siemenvuosista, kantaa mukanaan juuri sen paikan ja
pienilmaston luomaa geneettistä perimää eli metsäekosysteemin
rakennuspuita. On vaarana se, että harkitsemattomalla taimikonhoidolla
tämäkin perintö osittain menetetään ja vahingoitetaan myös metsän
elpymisprosessia.
Kerron esimerkin. Ostimme viime talvena 5 hehtaaria avohakkuualoja ja
taimikoita tilamme kupeelta Vieremällä.
Viimeisissä edellisen omistajan Metsäliiton toteuttamissa hakkuissa
rinteellä kaatuivat viimeiset suuret kuuset ja männyt, eikä laajalle
alueelle jäänyt edes yhtään siemenpuuta. Myös ylishaavat oli huolellisesti
kaulattu ja vain kohtalon armosta tai metsurin viisaudesta oli aukon
laidalle jäänyt kaksi vanhaa haapaa kaulaamatta. Kuitenkin tuon kyseisen
rinteen suurimmat puut ovat saaneet toimia yhtäjaksoisesti siementäjinä
koko jääkauden jälkeisen ajan, mikä on tuottanut tuloksena juuri siihen
kasvuympäristöön sopeutuneen paikallisen geeniperimän. Aukkohakkuissa koko
tämä evoluution ketju katkaistiin ja ainoa missä se enää elää on juuri
taimissa, jotka vielä kantavat vanhaa perimää. Tosin istutustaimien ja
siemenkylvösten kautta alueelle on tuotettu vierasta perimää, mutta
valtaosa sinne nousseesta taimistosta on paikallista kantaa.
Mikä on tässä tilanteessa parasta taimikonhoitoa?
Vastaus on selvä, geneettiseltä kannalta katsoen.
Luonnonvalinta on geneettisen kehityksen kannalta ehdottomasti parasta
taimikonhoitoa ja ihmisen osaksi jää ihmetellä ja seurata metsän
palautumisen näytelmää ja pyrkiä viisaasti ja metsän kehityskulkua
häiritsemättä myös harjoittamaan metsän hyötykäyttöä. Esimerkiksi
taimikoiden kirous ja riesa Pyhä Pihlajamme voisi olla arvokas metsiemme
hyötykasvi marjoineen. Samoin lepät ja haavat kaikki jalot Pohjolan puut.
Miksi mennä puuttumaan siihen tapaan millä maa itseään parantaa?
Pahimmillaan taimikonhoito on tämän päivän koivunhävitystä, josta saamme
maksaa kalliin hinnan aikanaan.
Ehkä kolmen kymmenen vuoden päästä saamme Metsälehdestä lukea
erikoispuuleimikon tuottolaskelman ja isännän kommentin: "Oli se hyvä,
etten minä haksahtanut siihen Mielikäisen metsäkampanjaan..."
Suosittelen malttia kaikille. Annetaan metsien hoitaa itseään niin
pitkälle kuin mahdollista.
ystävällisin viikonlopputerveisin täältäkin
Hannu Hyvönen
_______________
Tämä viesti lähetettiin kansallisten metsäkäräjien sähköpostilistalle
osoitteeseen metsa@kaapeli.fi. Listan ylläpito: owner-metsa@kaapeli.fi.
Viestit tallentuvat osoitteeseen: http://www.kaapeli.fi/hypermail/metsa/