TEP-tiedote 1/01

Jiko la jua - aurinkokeittimiä Tansaniaan

Kiinnostus aurinkokeittimiä kohtaan sai ensikipinän kuusi vuotta sitten, kun Jami opiskellessaan rakensi laatikkokeittimiä lähetettäväksi Namibiaan. Vuosien saatossa opiskelu- sekä muut arkipäivänasiat syrjäyttivät aurinkokeittimen, mutta unelma aurinkokeittimien rakentamisesta Itä-Afrikassa muhi jossakin mielen perukoissa.

Kevät 2000 muutti unelman todeksi. Saimme kutsun Jamin perhetutulta Julius Rukyaalta Arushasta, Tansaniasta tulla kouluttamaan paikallisen puunistutusprojektin väkeä aurinkokeittimen rakentamisessa. Niinpä huhtikuussa rakensimme Päivin työpaikalla yhden laatikkokeittimen mukaan otettavaksi. Otimme myös yhteyttä Risto Kekkoseen, joka antoi meille paljon vinkkejä, materiaaleja sekä kaksi paraboloidikeitintä lahjoitettavaksi paikallisille ihmisille. Kevät oli kiireistä aikaa, anoimme avustuksia eri tahoilta, yritimme järjestää asioita Tansanian päässä sekä hankimme materiaaleja ja työkaluja. Onnistuimmekin haalimaan kokoon suuren määrän erilaisia työkaluja, kiitos mm. Pohjois-Haagassa toimivan Saha -projektin ja muutamien yksityishenkilöiden.

Matkaan lähdimme 20.6. Olo kentällä oli hyvin jännittynyt, sillä matkatavaramme painoivat yhteensä 90 kg. Lentoyhtiö oli luvannut antaa anteeksi 40 ylikiloa, loput 10 kiloa survoimme taskuihimme. Seuraava stressinaihe olikin tulli Nairobin lentokentällä, Keniassa. Kuinka meidän suuriin pahvilaatikoihin suhtauduttaisiin? Muutama suahilinkielinen tervehdys ja leveä hymy ratkaisivat tämän erän. Kolmas ja ratkaiseva erä oteltiinkin jo seuraavana päivänä Namangan portilla Kenian ja Tansanian rajalla. Tullivirkailija oli kovasti kiinnostunut keittimistä, mutta antoi hyvin pakattujen pakettien säilyä avaamattomina. Tavallista painavamman näköiset rinkat kiinnittivät hänen huomion. Kerrottuamme virkailijalle rinkkojen sisällöstä eli vanhoista lahjoitettavaksi menevistä työkaluista, hänenkin ilmeensä kirkastui. Tämän jälkeen puristeltiinkin kämmeniä ja toivoteltiin hyviä päivänjatkoja puolin ja toisin. Olimme selviytyneet määränpäähämme mukanamme lasti, jonka kanssa Helsingistä kaksi päivää aiemmin lähdimme.

Arusha tunnetaan Suomessa varsin vehreänä alueena. Tämän vuoksi avustusten saanti oli melko vaikeaa. Huomasimme kuitenkin välittömästi, että jo Arushan lähialueilla kärsitään vakavasta puupulasta. Lisäksi alueella ei ollut satanut riittävästi puoleen vuoteen, jonka takia maissi oli monissa paikoin kuollutta ja ihmiset olivat huolissaan kuivuuden tuomasta nälästä. Ilmasto oli tänä vuodeaikana kolea, taivas oli pilvien peitossa sekä tuuli nostatti valtavat määrät pölyä. Ajankohta ei ollut otollisin keitinten kannalta, mutta onneksemme aurinko kuitenkin paistoi lähes joka päivä kirkkaana kello 12 jälkeen. Huvittavaa oli se, että ihmiset toivoivat sadetta ja me auringonpaistetta.

Työmaamme sijaitsi n. 15 km päässä Arushan kaupungista ruotsalaisten perustaman Habari Maalum radioaseman yhteydessä Ngaramtonin kylässä. Saimme yösijan aseman miellyttävästä guesthousesta. Puunistutusprojekti (TPP) toimii myös samaisen radioaseman yhteydessä. TPP:läiset olivat aikaisemmin rakentaneet erilaisia puuta säästäviä uuneja, joten he olivat motivoituneita oppimaan uutta.

Ensimmäisessä tapaamisessamme olivat paikalla tuttavamme kirkon nuoriso- ja naistyöntekijä Julius Rukyaa sekä TPP:n koordinaattorit Lomayani L. Laizer ja Leonard George. Sovimme heidän kanssaan kurssiin liittyvät asiat. Olimme jo aikaisemmin ilmoittaneet, että aikataulumme tulee olemaan tiukka. Ilahduimme suuresti siitä, että jo seuraavaksi päiväksi saimme järjestettyä tapaamisen, jossa olivat läsnä lähes kaikki kurssilaiset. Näyttäisi siltä, että tehokkuus on saapunut myös Afrikkaan. Samana iltana törmäsimme Ngaramtonin DalaDalan vaihtopaikalla paikallisen yläasteen science -opettajaan, Godwin Ndiyogiin, joka paikallisen tuttavallisesti innostui kyselemään vierailta heidän täällä olon syytä. Kuultuaan oleskelumme syyn hän kertoi aikaisemmin rakentaneensa laatikkokeittimen, kuitenkaan onnistumatta siinä täydellisesti. Hän oli erittäin kiinnostunut tulevasta kurssistamme ja ilmoitti osallistuvansa kurssille koulunsa kehittämisen nimissä. Hän toivoi pystyvänsä hyödyntämään aurinkokeitintietämystään työssään. Hän jopa otti vapaata työstään kaksi viikkoa kurssin ajaksi.

Kolmantena päivänä päätimme vuokrata Habari Maalumin pick-upin ja lähteä metsästämään materiaaleja Arushan kaupunkiin. Löydettyämme yhden intialaisen puu- ja metallidiilerin, saimme myöskin tietää kaikki muutkin vastaavia tavaroita myyvät intialaisdiilerit. Asia on valitettavasti niin, että afrikkalaiselle hardwarediilerille ei sijaa löydy. Kolme-neljä tuntia kaupunkia ristiin rastiin ajeltuamme huomasimme auton olevan täynnä jos jonkinlaista rojua: lasia, vaneria, metallilevyä, työkalutäydennyksiä, maalia? Hankkeemme alku oli siis erittäin lupaava, sillä kaikki materiaalit olivat tarjolla kaupan hyllyllä.

Varsinainen keittimien rakennusjakso kesti kaksi viikkoa maanantaista perjantaihin klo 9-15. Päivittäin puolenpäivän aikoihin pidettiin lounastauko. Tällöin lautaselle kasattiin kolmen tulen tekniikalla valmistettua paikallista sapuskaa. Tarjolla oli mm. keitettyä banaania papujen kera, ugalia (sakeata maissipuuroa) lihakastikkeella höystettynä sekä maissipapusekoitusta kookoskastikkeessa. Meille tuotti vaikeuksia ruoka-annosten koko, sillä lautasille annosteltiin valmiiksi ainakin kilon verran ruokaa. Afrikkalaiset virkaveljet kylläkin hyytyivät lounaan jälkeen totaalisesti.

Kurssilaiset pysyivät motivoituneina kurssin alusta loppuun niin, että jakson päätyttyä käsissämme oli neljä uudenkarheata vanerista laatikkokeitintä ja kolme metallista kiiltävää paraboloidikeitintä.

Rakennusvaiheen aikana kuitenkin huomasimme, että laatikkomallin rakentaminen oli paljon helpompaa kuin paraboloidin väsääminen. Tähän on tietysti olemassa monta syytä, mutta eräs tärkeimmistä voi olla se, että metalli on vielä varsin tuntematon materiaali käsin työstettäväksi. Puu, jota käytettiin laatikkomallin perusraaka-aineena oli tuttu materiaali niin miehille kuin naisillekin. Työkalujen käytön kanssa ei ilmennyt minkäänlaisia ongelmia, kaikki vaikutti olevan ennalta tuttua. Työskentelyvaiheista suurimpia ponnistuksia vaati säännöllisen muodon löytäminen sekä heijastuspinnan liimaaminen paraboloidikeittimeen. Tämän vuoksi jotkin heijastuspinnoista jäivät kupruisiksi. Tämän epäkohdan olisi toki voinut korjata helposti.

Hienointa oli nähdä miesten ja naisten työskentelevän sopuisasti yhdessä. Yhteistyökyvystä osoituksena oli myös se, että ryhmäläiset selittivät poissaolijoille edellisen päivän asiat. Huomasimme, että oli tärkeää korostaa kurssilaisille, että keittimiä voi aina kehittää sikäläisiin olosuhteisiin sopiviksi.

Kurssin viimeisessä vaiheessa, keitinten kyliin viemisen jälkeen, kiertelimme noin viikon ajan kurssilaisten luona auttamassa keitinten käytössä. Laatikkokeittimet näyttivät toimineen erinomaisen hyvin, paitsi herkästi rikkoontunut lasi oli tuottanut joitakin vähäisiä ongelmia. Kuivimmilla alueilla tuulen nostattama hieno pöly sumensi lasia ja näin ollen työllisti keittäjää melkoisesti. Kurssilaiset olivat oivaltaneet keittimen käyttö-tekniikan ja olivat kyenneet valmistamaan yksinkertaisempia ruokia, kuten perunaa, papuja sekä lihaa.

Paraboloidikeittimen käytössä ilmeni suurempia ongelmia. Keittimen kohdistaminen tuntui olevan vaikeaa sekä kattilat tuntuivat olevan vääränlaisia esim. liian paksu nokikerros tai liian pieni kansi. Käytettyään keitintä kurssilaiset ymmärsivät säännöllisen muodon tärkeyden, ja innostus toisen, paremman keittimen rakentamiseen oli suuri. Paraboloidikeittimellä oli ehditty valmistaa vain papuja ja lämmintä vettä. Säiden parantuessa paraboloidikeittimenkin tehokkuus paranee ja harjoitushan tekee mestarin.

Kaiken päätteeksi järjestettiin todistustenjakojuhla, johon myös osallistui provinssin vesihuoltopuolen virkamies Juma S. Lossini. Juhlan yhteydessä vahvistettiin jo aiemmin perustamamme komitea ja sen jäsenten tehtävät. Yksi tärkeimmistä hankkeen tavoitteista oli toteutunut, sillä toiminnan jatkuvuuden turvaaminen tulevaisuudessa varmistettiin eli keittimenrakennuskursseja aletaan pitää paikallisin voimin.

Kokemustemme perusteella aurinkokeittimiä tarvitaan kipeästi myös Tansaniassa ja niille löytyy myös paljon innokkaita käyttäjiä. Alati paheneva puupula pakottaa ihmisiä etsimään uusia ratkaisuja ruoanlaittoon. Mielestämme nyt on otollinen aika aurinkoteknologian viennille kehitysmaihin. Toivomme kykenevän turvaamaan Tansanian hankkeemme tulevaisuuden ja helpottamaan ihmisten elämää tällä yksinkertaisella, mutta upealla teknologialla. Tällä hetkellä Jiko la Jua -komitea Arushassa odottelee rekisteröitymispäätöstä TPP:n alaisuuteen. Tämän jälkeen he voivat avata valuuttatilin, johon meidän on pystyttävä keräämään avustuksia.

Kwa heri,

Päivi Kiviniemi ja Jami Koskinen

Kerromme mielellämme lisää sähköpostiosoitteessa jjkoskin@kolumbus.fi
Lopuksi haluamme kiittää tukijoitamme:
Risto ja Helena Kekkonen
Lauri Niemistö
Ulla Virtanen
Marika Lohi
Tuomas Vanne (Saha-projekti)
Peter Eklund (SunWatt Oy)
Unioni Naisasiainliitto Suomessa ry.
Kolohongan työ- ja toimintakeskus