TEP-tiedote 1/01

Tervetuloa keskustelemaan tep-klubille!

TEP-klubeja pyritään järjestämään noin kerran kuussa. Ne ovat vapaamuotoisia tilaisuuksia, joissa ensin joku alustaa jostain ajankohtaisesta TEPin toiminta-ajatukseen liittyvästä aiheesta ja sitten keskustellaan. Yleensä keskustelu viriää jo alustuksen aikana, ja jatkuu siitä luontevasti sen jälkeen. Lue tästä numerosta edellisten TEP-klubien aiheista: Sivuilla 7-11 Vesa Oittisen esitelmä 30.10.2000 järjestetyllä TEP-klubilla ja sivuilla 12 14 Päivi Kiviniemen ja Jami Koskisen artikkeli, joka liittyy 11.12.2000 järjestettyyn TEP-klubiin.

Koska klubit järjestetään yleensä aika tiukalla aikataululla, tiedot eivät yleensä ehdi TEP-tiedotteeseen, joten jos olet kiinnostunut klubeista, kannattaa liittyä tep-listalle (ks. sivu 17), jonne ilmoitetaan aina seuraavasta klubista. Tai soita jollekin hallituksen jäsenistä (numerot takakannen sisäsivulla). Parhaiten ajoista ja paikoista tietää TEP-klubivastaava Heidi Leino.

Seuraava TEP-klubi on:

Ekologia ja moraali - näkemyksiä linkolasta ja naturalismista

Käsittelen tässä esitelmässä ympäristön ja etiikan/moraalifilosofian kysymyksiä, lähinnä ns. syväekologiaan liittyen. Sen tunnetuin edustaja on meillä Pentti Linkola. Vaikka siitä vallitseekin laaja yksimielisyys, että Pentti Linkola on yksi johtavia ekologisia ajattelijoita Suomessa, on hänen saamansa vastaanotto ollut hyvin ristiriitaista, eikä syyttä.

Yhtäältä Linkolan sanomaa kuunnellaan ja häntä ihaillaan. Hänhän sai mm. kirjastaan Johdatus 1990-luvun ajatteluun (1989) Eino Leinon palkinnon. Sitä voikin pitää hänen pääteoksenaan, joskin se koostuu eri aikoina laadituista itsenäisistä teksteistä.

Toisaalta Linkolan lausuntoja kauhistellaan. Hänen madonlukunsa nyky-yhteiskunnalle saavat teknokraatit takajaloilleen, mikä sinänsä ei ole kovin vakavaa. Vakavammilta sen sijaan kuulostavat ne Linkolan repliikit, joissa hän ilmoittaa ihailevansa natsismia. Ensimmäisen tällaisen skandaalinkäryisen puheenvuoron hän esitti jo vihreiden liittokokouksessa Turussa 1985, jossa hän on julisti että Hitler oli luonnon kokonaisuuden kannalta oikeastaan hyväntekijä vähentäessään ihmisten lukumäärää muutamalla kymmenellä miljoonalla. Samansisältöisiä lausuntoja on kuultu vielä aivan viime aikoinakin.

Onko Linkola siis natsi? Hänen muu toimintansa ei oikein sovi "ekofasistin" kuvaan. Hän ei ole kerännyt ympärilleen skinhead-iskuryhmiä Pekka Siitoimen tyyliin eikä marssita joukkojaan kadulla hakaristilipun perässä. Hän ei vihaa ulkomaalaisia, juutalaisia eikä suomenruotsalaisia. Yleensäkin vaikuttaa siltä että häneltä puuttuu se mitä sanotaan "poliittiseksi silmäksi": hän ei aseta valtakysymystä. Itse asiassa Linkola korostaa oman ajattelunsa järkiperäisyyttä: "Ihmisen, hallitsevan osan ihmisistä, on muututtava rationaalisiksi olennoiksi ja valittava elämän jatkuminen. Vain rationaalisena olentona ihminen on mahdollinen laji". Tämäkään ei sovi natsi-ideologian irrationaalisiin Blut und Boden-houreisiin, eli Linkolan suhde luontoon ei ole ainakaan "klassisen" natsi-ideologian elämänfilosofisin käsittein välittynyttä.

Linkolan Hitler-ylistely on mautonta, mutta minusta se ei ole merkki poliittisesta fasismin ihailusta - tällainen leima lyödään liian helposti - vaan enemmän yleisestä ihmisvihasta. Olen vertaillut Linkolan ihmiskuvaa Jonathan Swiftiin, joka Gulliverin matkoissa kuvaa inhoittavia yahoo-apinoita. Linkolan mielestä keskivertoihminen, kuluttaja, joka joka teollaan tuhoaa ja saastuttaa ympäristöä, rinnastuu typeryydellään, lyhyntäköisyydellään ja egoismillaan juuri näihin Swiftin kuvaamiin yahoo'ihin.

Linkola syväekologina

Millainen Linkolan maailmankatsomus ja filosofia siis tarkemmin ottaen on? Yksinäinen nero, Vanajaveden erakkoajattelija? Suomalaisessa keskustelussa on aika vähän yritetty panna Linkolaa mihinkään laajempiin aatehistoriallisiin yhteyksiin, ja juuri tämän puuttuminen mahdollistanut pinnalliset natsismisyytökset.

Linkola on itse asiassa varsin tyylipuhdas ns. syväekologisen suuntauksen edustaja. Termin - englanniksi deep ecology, ruotsiksi vastaavasti djupekologin - muotoili norjalainen ekofilosofi Arne Naess 1972. Hän erotteli kaksi erilaista ekologista asennoitumistapaa: a) pinnallinen, pintatason ("shallow ecology") ekologia, eli sellainen, jota ehkä voisi kutsua reformistiseksi suhtautumiseksi ympäristökysymyksiin. Tällainen asennoituminen on esimerkiksi Brundtlandin komission ja varmaankin myös yleensä EU:n ja Suomen valtion ympäristöpolitiikan taustalla; ja b) tähän reformismiin tyytymättömän syväekologian. Jos reformiekologian edustajat pyrkivät lähinnä pitämään huolen nykyisen elintason ja elämäntavan säilyttämisestä ilman syvällisiä muutoksia ihmisten elämäntavassa, niin syväekologia tähtää juuri näihin radikaaleihin muutoksiin. Naessin sanoin: syväekologia vaatii "koko meidän sivilisaatiomme perustavaa uudelleenmuokkaamista".

Syväekologiassa tullaan siis nopeasti perustavanlaatuisten kysymysten ääreen: onko ympäristötuho jotain vääjäämätöntä, ihmisluonnosta johtuvaa, ihmisen itsekkyyden aiheuttajaa; vai onko ihminen, "vanha Aatami", muokattavissa uudelleen. Ekologisessa filosofiassa on näin oma filosofisen antropologian problematiikkansa - se, mitä ihminen on, mikä hänen olemuksensa on ja mikä on ihmisen tulevaisuus jne.

Syväekologian edustajina voi Arne Naessin lisäksi mainita monia amerikkalaisia ajattelijoita, kuten George Sessions ja Bill Devall; heidän teoksensa Deep Ecology ilmestyi 1985. Suuntauksen edeltäjinä voisi mainita myös Aldo Leopoldin, joka kehitteli oman "land ethics"-konseptionsa. Amerikkalaisilla on pitkä "luontoon palaamisen" traditio, joka ulottuu jo Henry David Thoreau'hon ja hänen Walden-teokseensa, jonka taustalta taas löytyy Rousseau ja rousseaulainen luonnollisen elämäntavan ihannointi.

Syväekologian filosofiset perusasettamukset on Arne Naess muotoillut teoksessaan Økologi, samfunn og livsstil (ilmestynyt 1970-luvun alussa, käännetty myös ruotsiksi ja englanniksi). Ainakin Pohjoismaissa sitä on käytetty paljon myös yliopistollisena oppikirjana ja se on varsin tunnettu. Naess kutsuu esittämäänsä syväekologian filosofista perustelua myös "ekosofiaksi" . Jo nimi viittaa siis siihen, että filosofian 2500-vuotinen traditio korvattava uudella, ekosofisella ajattelulla, eli kyse on todella hyvin radikaalista "vanhan Aatamin" uudelleenmuokkauksesta.

Naessin ja yleensäkin syväekologien pääiskun kohteena on länsimainen, tai pikemmin moderni subjektikäsitys. Yksilöllisen, isoloidun, "egoisti-sen" subjektin katsantokannasta täytyy päästä eroon. Vaatimus esiintyy jokseenkin usein ekologisessa filosofoinnissa, mutta muutkin virtaukset - esimerkiksi eräät radikaalifeministiset suuntaukset - ovat viitanneet siihen subjektikäsitykseen, joka syntyi uuden ajan alussa ja nähneet siinä erään keskeisen syyn ekologiseen kriisiin. "Pääsyyllisik-si" on nimetty Francis Bacon aforismillaan "Tieto on valtaa" (siis valtaa luonnon yli) ja René Descartes, joka teki selvän eron ajattelevan Minän ja aineellisen luonnon välillä.

Ekologiasta ammentava modernin kritiikki katsoo tämän subjekti-objekti-dualismin kiinnimuuranneen käsityksen johtaneen kohtalokkaassa luonnon aliarvostuksessaan siihen, että luonnosta tuli vain hengetön mekaanisia lakeja noudattava raaka-ainelähde, jolla ei ole muuta tehtävää kuin palvella aktiivista inhimillistä subjektia. Niinpä esim. saksalainen ekologinen ajattelija Klaus Meyer-Abich väittää, että Descartes olisi jo vuonna 1644 määritellyt "nykyaikaisen teollisuusyhteiskunnan ihanteet" korottamalla ihmisen Jumalan kaltaiseksi olennoksi, joka voi häikäilemättä tehdä ympäristölleen mitä tahansa mieleen juolahtaa.

Mitä arvoja ekosofia haluaa asettaa tähän asti uuden ajan historian näyttämöä vallinnutta modernia subjektiivisuutta vastaan? Tila ei salli kaikkien luettelemista tässä, mutta tärkeimpien joukosta voisin nimetä seuraavat:

• Kaikella elämällä on oikeus kehitykseen; "myös eläimillä ja kasveilla on oikeus itsensä toteuttamiseen".
• Itsensä toteuttamisen oikeudesta seuraa, että myös eläimillä, kasveilla, jopa luonnonmaisemilla on juridinen asema; niitä on suojeltava niiden itsensä takia, itseisarvonsa vuoksi.
• "Periaate 'elää ja antaa elää' viittaa tulevaisuuden luokattomaan yhteiskuntaan koko biosfäärissä - demokratiaan, jossa voimme puhua oikeudenmukaisuudesta ei vain ihmisiä, vaan myös eläimiä, kasveja ja ehkä mineraaleja kohtaan [...] Tämä edellyttää, että korostetaan mitä voimakkaimmin, kuinka kaikki riippuu kaikesta ja että 'me' olemme suuremman kokonaisuuden katkelmia - emme eristäytyneitä osia ..."

Edelleen Naess nimeää monimuotoisuuden keskeiseksi ekosofiseksi arvoksi. Itsensä kehittäminen näet edellyttää, että "voidaan toteuttaa erilaisia kehityksen mahdollisuuksia - erilaisia toimintoja, elinkeinoja, maantieteellisten ja ilmastollisten erityispiirteiden soveltamista [...] Yleisesti ottaen on turvattava elämän, maiseman ja luonnon monimuotoisuus".

Jotta voitaisiin toteuttaa kaikki nämä päämäärät, vaaditaan kokonaisuuden ajattelua, "filosofista kokonaisnäkemystä". Puheeseen kokonaisnäkemyksestä sisältyy julkilausumaton ajatus, että kartesiolainen subjekti/objekti-dualismi tulisi ylittää.

Kokonaisajattelu ja inhimillisen subjektin etuoikeutetun aseman torjuminen luonnossa ovat syväekologisessa ajattelussa siis saman asian kääntöpuolia.

Huomaamme, että tämä on aivan sama kanta kuin Pentti Linkolalla. Pentti Linkolan koko tuotannon punaisena lankana on juuri ihmisen "erityisase-man" kiistäminen. Humanismi on Linkolan mielestä virheellinen ajattelutapa, koska siinä ihmistä pidetään jonakin erityisenä, muun luonnon yläpuolella olevana olentona. Humanismi pitää korvata "vihreällä filosofialla", joka (toisin kuin varhaisempi 1900-luvun tekniikkakritiikki aina Heideggeriin asti) ei enää tyydy pelkästään pohtimaan tekniikan synnyttämiä eksistentiaalisia onglmia vaan vaatii radikaalia siitä luopumista: "Vihreä ajattelu, vihreä filosofia merkitsee huikaisevaa hyppäystä länsimaisessa ajattelussa, täydellistä näkökulman vaihdosta. Keskipisteenä ei ole ihminen, lähtökohtana eivät ihmisen toiveet ja haaveet lainkaan. Lähtökohtana on vihreän luonnon tuottokyky, varallisuus, kantokyky", kirjoittaa Linkola jo 1985 julkaisemassaan Vihreän liikkeen tavoiteohjelmassa, jonka silloin perusteilla oleva vihreä puolue riensi heti tuomitsemaan. Rajaton kasvu rajallisessa tilassa johtaa aina tuhoon. Siksi "edistyksen vaatimus ja elämän jatkumisen vaatimus" ovat Linkolan mukaan "käänteisiä, ne kumoavat toisensa". Siksi eloonjääminen edellyttää "valtaisaa teknosfäärin supistamista"; ei lähestulkoonkaan riitä, että kasvu pysäytetään 80-luvun tasolle, vaan "pääosa teollisen maailman rakenteista, organisaatioista ja instituutioista on purettava tai käännettävä säästöliekille".

Pentti Linkola on syväekologisen suuntauksen selväpiirteinen edustaja Suomessa. Monessa suhteessa häntä voi pitää erittäin mielenkiintoisena, traagisenakin hahmona. Samalla hän myös on hyvin ongelmallinen ajattelija, jonka näkemyksien filosofisesta ytimestä paljastuu paljon kritisoitavaa.

Naturalistinen etiikka?

Mikä syväekologian perusongelma? Olemme jo sivunneet sitä: ihminen samaistetaan muihin luontokappaleisiin, jopa kiviin ja mineraaleihin. Ts. ihmisen subjektiluonne pyritään mitätöimään. Usein tämäntyyppinen kritiikki pukeutuu Descartesin arvosteluun. Descartesia syytetään siitä, että hän pani uuden ajan ajattelussa alulle dualismin, subjektin ja objektin vastakohtaisuuden, ja asetti subjektin objektia vastaan. Tietysti tämä pitää paikkansa, mutta onko aihetta arvostella Descartesia tästä? Hänen dualisminsa ei nähdäkseni ole sillä tavalla "ympäristöpoliittisesti" relevanttia kuin monet arvostelijat antavat ymmärtää. Descartes ei puolustanut nykyistä ympäristötuhoa eikä tekniikkaa, ei moottoriteitä, ydinvoimaa eikä yksityisautoilua.

Itse asiassa Descartes korosti subjektin vapautta, sitä että ihminen voi valita erilaisia kehitysmahdollisuuksia. Hänen kantansa on tässä aivan toinen kuin nykyisillä teknokraateilla, jotka edustavat mekaanisen determinististä maailmannäkemystä väittäessään, että tämän päivän teknologiselle kehitykselle - jonka paradigmoiksi ovat nousseet yksityisautoilu ja ydinvoima - ei muka ole mitään vaihtoehtoja.

Syväekologian pääongelmana pitäisin silti sitä, että se johtaa eettiseen naturalismiin. Lyhyesti eettinen naturalismi voitaisiin määritellä näkemykseksi, että ei ole mitään erityisiä moraalisia tosiasioita. Kaikki tosiasiat ovat tieteen, tarkemmin luonnontieteen tavoitettavissa. Tai täsmällisemmin: kaikki eettiset arvot voidaan yksiselitteisesti palauttaa tieteellisiin (nimenomaan luonnontieteellisiin) kuvauksiin.

Sikäli tämä kanta on perusteltu, että moraaliarvot eivät todellakaan ole mitään mystistä, vaan niiden tulee olla rationaalisesti perusteltavissa. Pulmana onkin se, että tämä rationaalisuus palautetaan (luonnon)tieteelliseen rationaalisuuteen ja kiistetään itsenäisen moraalin olemassaolo.

Etiikassa naturalismi johtaa näin vakaumukseen, että moraalissa ei ole mitään luonnon "lisäksi", ei mitään erityistä "moraalista maailmaa", jonka lait eroaisivat luonnossa vallitsevista laeista. Eettinen naturalismi katsoo, että moraali supistuu siihen, mikä on koeteltavissa luonnonkuvauksen ja luonnontieteellisen tutkimuksen avulla. Sen mukaan sellaiset käsitteet kuin "hyvä" ja "paha" voitaisiin purkaa yksinkertaisemmiksi käsitteisiksi, joilla ei ole mitään luonnosta eroavaa moraalista "väritystä".

Eettisen naturalismin klassisen kritiikin esitti George Edward Moore, joka jo 1903 teoksessaan Principia Ethica pyrki osoittamaan, että käsitettä "moraalinen hyvä" ei voi palauttaa muihin hyvän käsitteisiin. Mutta filosofian historiassa ehkä kaikkein tiukin ja johdonmukaisin antinaturalisti oli Immanuel Kant, jonka mielestä mikään empiirisen maailman tosiasia ei saa estää meitä toimimasta moraalilain antamien velvoitteiden mukaan. Kantilla moraalilain noudattaminen ja "luonnolliset taipumukset" asettuivat jyrkästi vastakkain. Jos esim. olen ystävällinen lähimmäisilleni siksi, että olen luonnostani sellainen, ei tällaisella ystävyydellä Kantin mukaan ole moraalista arvoa. Moraalista arvoa sillä voi sanoa olevan vasta jos olen ystävällinen lähimmäisilleni velvollisuudesta. Velvollisuus määrittää Kantilla erityisen "moraalisen maailman", jossa vallitsevat toiset lainmukaisuudet ja prioriteetit kuin fyysisessä maailmassa.

Palataan syväekologiaan. Syväekologian tärkein sisäinen ristiriita lieneekin juuri sen yhtäältä sinänsä kiitettävien tarkoitusperien, nimittäin elämän ja luonnon suojelun, ja toisaalta sen naturalistisen etiikan välillä - etiikan, joka on perustaltaan antihumanistinen tai joka ainakin helposti johtaa sellaisiin päätelmiin, että syväekologisen ohjelman on mahdotonta saada laajempaa kannatusta. Nähdäkseni myös Pentti Linkolan monessa muussa suhteessa varsin hyvin perustellun ajatusrakennelman heikkoutena on juuri siihen sisältyvä eettinen naturalismi, joka saa hyvinkin radikaaleja muotoja. Juuri tässä kohdin syntyy silta syväekologisen "antihumanismin" ja fasistisen "immoralismin" välille, vaikka nämä suuntaukset tuskin muuten juuri millään tasolla kohtaavatkaan.

Naturalismi pilkahtaa näkyville esimerkiksi Naessin kirjoittaessa, että "hyvä ja paha on määriteltävä suhteessa olentoihin, joille jokin on hyvää tai pahaa, hyödyllistä tai vahingollista [...] Jos joku vaatimalla vaatii käytettävän käsitettä 'oikeus', voidaan sanoa että jokaisella olennolla on oikeus tehdä se, mikä sen vallassa on. On 'oikein' ilmaista oma luontonsa niin selvästi ja laajamittaisesti kuin luonnon olosuhteet sallivat [...] Että oikeudet olisivat osa erityistä maailmanjärjestystä on fiktio".

Voidaan siis sanoa, että Naessin mielestä ilmeisesti jo pelkkä luonnossa vallitsevien asiaintilojen toteaminen on samaa kuin niiden positiivinen arvottaminen. Tällä on kauaskantoisia seurauksia. On varmasti väärin sanoa, että Naessin ekosofia hyväksyisi sosiaalidarwinismin, mutta teoreettisesti se on täysin puolustuskyvytön sitä vastaan. Jos näet lähdetään siitä, että luonnossa vallitsee survival of the fittest-periaate, jonka mukaan vain elinkelpoisimmat säilyvät olemassaolon taistelussa, pätee sama naturalismin mukaan myös ihmisyhteiskunnassa. Naturalismihan ei hyväksy - tai ainakaan se ei pysty perustelemaan - mitään erityistä luonnontilasta poikkeavaa moraalia, joka vaatisi heikompien suojelua.

Linkola ajattelee samoin. Ihminen ei hänelle ole sen merkittävämpi olento luonnon suuressa järjestyksessä kuin esim. lehtokurppa tai maneetti. (Ihmisen ainutlaatuisen aseman korostaminen merkitsisi sitä, että ihminen nostetaan subjektiksi muuhun luontoon nähden, eli tehtäisiin juuri se ero subjektiivisen ja objektiivisen välille, johon Descartes kehoitti.) Saamme nyt myös tarkemman vastauksen kysymykseen, onko Linkola todella "fasisti", kuten on väitetty. Vastaus: ei tietenkään, mutta juuri naturalistisen, ihmisen subjektiluonteen kieltävän ihmiskuvansa takia Linkolan ajattelu on avoin erilaisille antihumanistisille opeille. Syntyy "moraalinen helvetti", jossa vallitsee pelkästään luonnontila. Se johtaa Linkolan väittämään, että Hitlerin ja Stalinin näkemys ihmisestä oli "suurenmoisen todellisuudentajuinen" ja kansanmurhat asiaankuuluvia. Siinä tapauksessa äiti Teresa tosiaankin olisi "ihmiskunnan arkkivihollinen" ja puhe vapauksista ja oikeuksista vain "öykkärin sanavarastoa". Tämä olisi looginen tulos teollisuus- ja kulutusyhteiskunnan omista kehitystendensseistä.

Linkolan ratkaisu: ylimyslaji

Syväekologia, joka saarnaa meille sanomaansa luentojen ja kirjojen välityksellä, voi kutsua käveleväksi paradoksiksi. Hänhän on ihminen, henkilö, subjekti, vieläpä aktiivisempi toimija kuin moni tavallinen poroporvari - ja kuitenkin hän kiistää painokkaasti oman subjektiutensa. Hän on kuin kreetalainen Epimenides uudessa hahmossa.

Paradoksi ilmenee myös Linkolalla. Moraalisen helvetin portit eivät Linkolalla mene kokonaan kiinni. Jo 1985 ilmestyneessä Vihreän liikkeen tavoiteohjelmassa on lause jossa puhutaan "ihmisen tragediasta". Tulevassa ekodiktatuurissa joudutaan kouluissa opettamaan lapsille jo pienestä pitäen tätä traagista maailmannäkemystä, joka on siinä, että "ihminen 'liian etevänä' olentona maapallolla joutuu elämään 'siivet leikattuna', että hän joutuu luopumaan monista mielihaluistaan, yksilönvapauden monista muodoista, jotta elämä maapallolla voisi jatkua".

Muutamaa vuotta myöhemmin, Johdatus 1990-luvun ajatteluun-teoksen lopussa tämä yönmusta "traaginen momentti" on jo yllättäen muuttunut henkireiäksi, joka antaa optimismille taas mahdollisuuden: "Ihmisessä piilee... unelmana, kangastuksena..., ei, vähän enemmän (...): jotakin suurenmoista, huimaavaa (...) Ihminen on ja pysyy lajina lajien joukossa, mutta se voisi olla ihmeellinen harvinaisuus niiden joukossa, harvalukuinen ylimyslaji". Näiden ylimysihmisten erottavana tunnusmerkkinä olisi Linkolan mukaan, että he "ensimmäisinä olentoina evoluutiossa (...) vapaaehtoisesti pysyttelevät luonnonjärjestyksen sisällä, eivät edes koputtele sen raunoja; he kykenevät itse kahlehtimaan itsensä".

Linkolan "ylimyslaji" tuo tietenkin mieleen Nietzschen yli-ihmisen, mutta erot ovat yhtäläisyyksiä suuremmat; Linkolalta ei löydy, kuten jo totesin, elämänfilosofisia motiiveja. Ylimyslaji ei liiku hyvän ja pahan tuolla puolen, vaan päinvastoin sen moraali on niin rigoristista, että Immanuel Kantiakin alkaisi hirvittää: "Joka käänteessä heidän sydämellään olisi elonkehä, ihmiskunta, yhteiskunta, yhteisö - tässä järjestyksessä. He ottaisivat täyden vastuun(...), kantaisivat kaikkia taakkoja". Ihmisen uudistuminen, pako industrialismin ja tekniikan moraalisesta helvetistä on mahdollinen vain ylimyslajin voiton kautta: "Ellei tuonkaltainen ihminen murtaudu vallitsevaksi, valtaan, lajimme on sinetöity murhaajaksi ja itsemurhaajaksi".

Kannattaa miettiä näitä lauseita. Linkolahan oli aiemmin täysin syväekologian naturalismin mukaisesti kieltänyt ihmiseltä kaiken erikoisaseman. Nyt yhtäkkiä ihmisellä onkin suurin mahdollinen ajateltavissa oleva erikoisasema maailmankaikkeudessa: hän kantaa vastuuta koko luomakunnasta. Mielestäni Linkola näillä ristiriidoillaan ja niiden rehellisellä esiinkirjoittamisella osoittaa olevansa syvällisempi ajattelija kuin monet muut syväekologit, jopa Arne Naess, vaikka Naessin filosofiset subtiliteetit häneltä tidetysti puuttuvatkin.

Ihmiskunta jakautuu Linkolalla näin kahtia. Ihminen ei kokonaan ole perikatoon tuomittu, vaan hän tekee comebackin "ylimyslajina". Sen tunnusmerkkinä on että se luopuu teknologisesta hybriksestä ja leikkaa vapaaehtoisesti siipensä. Ehkä onkin väärin sanoa Linkolaa antihumanistiksi. Parempi sana luonnehtimaan häntä voisi olla misantrooppi. Käsitteiden välillä on tietty ero. Antihumanisti ei anna ihmiselle yleensäkään mitään arvoa. Misantrooppi sen sijaan halveksii kyllä ihmisten suurta enemmistöä, mutta tekee näin siksi että useimmat eivät hänen mielestään nouse sille korkealle tasolle mitä ihmiseltä voisi odottaa. Misantrooppi antaa ihmisen idealle mahdollisuuden toteutua joissakin - totta kyllä, poikkeuksellisissa - yksilöissä. Linkolan edeltäjiä etsiessä ei tarvitse mennä ateenalaiseen Timoniin asti, sillä tuoreempikin vertailukohde löytyy: Jonathan Swift. Moraalisesti ala-arvoinen, inhottava ja halveksuttava enemmistö koostuu yahoo-kuluttajista; mutta myös ylimyslaji, puhuvat hevoset, houyhnhnmit ovat olemassa. He ovat "the perfection of nature", kuten Swift määritteli Gulliverin matkojen 4. osassa.

Esitelmä perustuu kahteen artikkeliin, jotka on aiemmin julkaistu suomeksi Elonkehä-lehdessä 6/200 ja 10/2000.