Suomen elokuvasäätiön toimitusjohtaja
Jouni Mykkänen

Suomalaisen elokuvan ilot ja murheet

Nykyinen Aamulehden Matti Apunen kirjoitti vajaa kymmenen vuotta sitten elokuvan vuosikirjaan, että Suomen elokuvasäätiön ovi suljetaan lopullisesti vuonna 2000. Ironisessa artikkelissaan hän piti kotimaisen elokuvan tulevaisuutta niin uhanalaisena, ettei itse asiassa nähnyt tuolloin juurikaan selviytymisen mahdollisuutta.

Apusen profetia ei ole onneksi toteutunut. Se ja muut vastaavansävyiset näkemykset pakottivat elokuva-alaa tiivistämään rivinsä ja miettimään vakavasti tilannetta. Jörn Donner luonnehti l960-luvun alussa suomalaisen elokuvan elävän vuotta nolla. Tuolla nyt jo legendaariseksi muodostuneella artikkelilla on ollut elvyttävä vaikutus alaan yli 40 vuotta.

Taiteellista menestystä

Suomalainen elokuva on menestynyt viime vuosina taiteellisesti. Pitkät ja lyhyet elokuvat, dokumentit ja animaatiot ovat niittäneet laakereita kotona ja ulkomailla. On saatu monia palkintoja festivaaleilta ja muilta elokuvatapahtumilta.

Aki Kaurismäen "Mies vailla menneisyyttä" on kansainvälisesti pisimmälle päässyt suomalainen elokuva. Ohjaaja ja naispääosan esittäjä Kati Outinen saivat toukokuussa 2002 Cannesissa pääpalkinnot. Elokuva ylsi "Foreign Language Film"-sarjaan Oscar-kisassa keväällä 2003. Siihen pääsi vain viisi elokuvaa maailmasta. Muiden filmien kotimaat olivat Hollanti, Kiina, Meksiko ja Saksa. Valinta merkitsi siis sitä, että muun kuin englanninkielisten elokuvien sarjassa Kaurismäen käsikirjoittama, ohjaama ja tuottama filmi kuului viiden maailman parhaan elokuvan joukkoon.

Yleisömäärä kasvanut

Verrattuna Apusen kirjoituksessaan kuvaamaan aikaan myös yleisö on alkanut uudelleen suosia kotimasta elokuvaa. Maailmalla suomalaisten suomenkielisten elokuvien on vaikeata saada suurta jalansijaa. Poikkeuksen tässäkin suhteessa muodostaa Aki Kaurismäki tuotantoineen. "Mies vailla menneisyyttä" on saanut osakseen lähes kaksi miljoonaa lippua teattereihin. Näistä Suomessa on myyty noin 160.000, mikä sekin on kaksin verroin enemmän kuin hänen aikaisemmat elokuvansa enimmillään kotimaassa.

Vuoden 2003 alkupuolen menestynein kotimainen elokuva on Aleksi Mäkelän ohjaama ja Markus Selinin tuottama "Pahat pojat". Sen on nähnyt ensimmäisten esityskuukausien aikana noin 600.000 katsojaa. Vertailukohdan antaa hyvin se, että vuonna 1994 suomalaiselle elokuvalle myytiin kotimaisissa teattereissa yhteensä runsaat 200 000 lippua.

Katsojalukuja mitataan kansainvälisesti mm. vertaamalla ulkomaisten ja kotimaisten elokuvien katsojalukuja. Suomen elokuvasäätiön hallitus määritteli muutama vuosi sitten vähimmäistavoitteeksi kotimaiselle elokuvalle eurooppalaisittain merkittävän luvun eli 10 prosenttia Vuonna 1999 saavutettiin viime vuosien ennätys, kun kotimaisiin elokuviin lunastettiin 25 prosenttia lipuista.

Määrätietoista työtä

Taiteellisen tason kohoaminen ja yleisömäärän kasvu perustuvat sitkeään, pitkäjänteiseen ja määrätietoiseen työhön. Suurin vaikutus on ilman muuta elokuvantekijöillä. Ohjaaminen, käsikirjoittaminen, näytteleminen, kuvaaminen, äänitys, musiikki. Siinä on muutamia keskeisiä elementtejä elokuvan tekemisestä. Näiden ja kaikkien muiden elokuva-ammattien osaajien koulutus tuottaa runsasta hedelmää.

Taiteellisen panoksen ohella olennaisen tärkeä on ammattimaisen tuottamisen osuus. Ohjaaja vastaa produktion sisällöllisestä johtamisesta. Tuottaja taas on kaikki kaikessa siinä, että hankitaan tuotannon resurssit ja hoidetaan projekti kauttaaltaan kunnolla loppuun. Tässäkin suhteessa Aki Kaurismäki on poikkeus, sillä hän kuuluu ns. auteur-koulukuntaan käsikirjoittaen, ohjaten ja tuottaen itse elokuvansa. Säännönmukainen tapa nykyisin on se, että ohjaaja keskittyy omaan työhönsä, tuottaja omaansa. Luonnollisesti heidän välillään tulee vallita saumaton yhteistyö, jotta iso tiimi työntekijöitä saadaan puhaltamaan yhteen hiileen.

Kertomus kaiken a ja o

Menestyvän draaman sisältönä on aina kyky kertoa tarina vaikuttavasti. Suomalaisen elokuvan menestyksen aikaansaamisessa on ollut tärkeätä kiinnittää huomiota kertomusten monipuolisuuteen. Aiheet ja tekijöiden persoonalliset työskentelytavat muodostavat pohjan erilaisille tulkinnoille. Maassamme on kyetty saamaan ensi-iltaan viime vuosina kymmenkunta pitkää elokuvaa.

On elokuvia suurelle yleisölle ja erityisyleisöille. On elokuvia lapsille, nuorille ja varttuneille. On kuvattu menneisyyttä ja nykyisyyttä. On saatu aikaan naurua ja itkua. On etsitty juuria. Samalla kun elämänmeno on kansainvälistynyt, yhä enemmän on kysytty, mistä olemme tulleet, missä olemme ja mihin olemme menossa.

Keskeisenä rahoituspäätösten tekijänä toimivassa elokuvasäätiössä on voitu panna merkille, että aiheiden ja projektien määrä on todella mittava. Esimerkiksi vuonna 2001 laskettiin ns. suuren yleisön elokuvia olleen käsittelyn jossakin vaiheessa toistasataa. Näistä saa siis vuosittain nykyisillä voimavaroilla saa ensi-iltansa noin kymmenen elokuvaa.

Elokuvien levitys- ja esitystoimintaan sekä niiden markkinointiin on viime vuosina panostettu merkittävästi.

Rahoitus pohjoismaiselle tasolle

Samaan aikaan kun nautitaan suomalaisen elokuvan taiteellisesta korkeudesta ja yleisömenestyksestä eletään alalla kuitenkin kohtalokkaita vaiheita. Julkisessa rahoituksessa ei ole toistaiseksi saatu aikaan tarvittavaa tasokorjausta. Elokuvasäätiö laati vuonna 1999 tavoiteohjelman ja uudisti sen hiljattain vuosille 2003 - 2005.

Suomi on paljon jäljessä muista pohjoismaista elokuvatuotannon julkisessa rahoituksessa. Meillä käytettiin elokuvataiteen edistämiseen valtion tulo- ja menoarvion kautta veikkausvoittovaroja vuonna 2002 vajaa 13 miljoonaa euroa. Ruotsissa ja Norjassa oltiin runsaan 25 miljoonan euron tasossa ja Tanskassa noin 35 miljoonassa eurossa. Tänä vuonna syntyy lisää kaulaa muihin pohjoismaihin, sillä Ruotsissa on näitä varoja lisätty lähes 10 miljoonaa euroa ja Tanskassa on esillä runsaan 30 miljoonan lisärahoitusohjelma.

Ammattitaitoisen elokuvatuotannon turvaamiseksi tarvittaisiin meillä vähintään 20 miljoonaa euroa vuonna 2004 ja 28 miljoonaa euroa vuodesta 2005 eteenpäin julkista rahoitusta. Tällöin voitaisiin taata syntyvän vähintään 15 teatterielokuvaa vuodessa sekä 25 muuta draama - ja dokumenttielokuvaa, joiden pääasiallinen esitysfoorumi on televisio. Kotimaisen elokuvan katsojatavoite oltaisiin alan puolelta valmiita tällöin nostamaan 15 - 25 prosenttiin.

Julkisen rahoituksen tasokorotus toisi muiden pohjoismaiden esimerkin perusteella alalle lisää rahaa myös yksityiseltä riskirahoituspuolelta. Pienen kulttuuri- ja kielialueen kohdalla on pakko turvata ensin julkinen pohja, minkä jälkeen yksityisellä rahoituksella on edellytykset tulla mukaan.

Kun pohjoismaissa on lisätty elokuvan julkista tukea viimeksi kuluneiden puolen tusinan vuoden aikana 20 - 50 prosenttia, on voitu havaita yksityisen rahoituksen nousseen voimakkaasti. Tanskassa ja Ruotsissa se on nykyisellään yli 60 prosenttia.

Elokuva on merkittävä työllistäjä nykyisille tekijöille ja uusille ammattilaisille, joita valmistuu runsaasti vuosittain alan oppilaitoksista. Lisäksi valtio saa mittavat arvonlisäverot alalta. Edelleen esimerkiksi "Rölli ja metsänhenki" ja "Rukajärven tie" jättivät miljoonan euron verran kumpikin Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun maakuntiin. Nämä elokuvat valmistettiin pääasiassa noilla alueilla.

Suomalaisen elokuvan suurimmat rahoittajat ovat elokuvasäätiö ja kotimaiset kansalliset televisiokanavat. Säätiön osuus on keskimäärin 40 prosenttia ja television esitysoikeusostojen merkeissä noin 20 prosenttia. Säätiöllä ja tv-yhtiöillä on tavoitteellinen sopimusasiakirja, jossa yleisradion osuudeksi on asetettu kuusi, MTV 3:n kaksi ja Nelosen kanssa yksi pitkä elokuva vuosittain.

Suomalainen elokuva on valmis tulevaisuuden haasteisiin. Tasokorotus olisi saatava. Tämä takaisi sen, ettei menestyksen jälkeen seuraa näivettyminen