Tie reduktioon immanenssi-transsendenssi -ongelman kautta

Fenomenologian idea -luennoissa Husserl johdattaa fenomenologiaan immanenssin ja transsendenssin ongelmallisen suhteen kautta. Lähtökohtaisista ongelmista päästään, kun suhde asetetaan uudelleen ja tietokritiikki tulee mahdolliseksi fenomenologiana. Luentojen loppua kohden uuden käsityksen omat vaikeudet alkavat nousta esiin tuottaen uuden, fenomenologisen ongelmakentän, jota Husserl selvitteli myöhemmässä tuotannossaan.

Immanenssi-transsendenssi -asetelma

Uuden ajan länsimainen filosofia on ollut pitkälti tieto-opillista. Tarkastelu on lähtenyt liikkeelle ajattelun representaatioista tai mielteistä, joiden on käsitetty vastaavan ulkoista todellisuutta. Minulla on esimerkiksi ajatus 'puu’,  jota vastaa tuo puu tuolla todellisuudessa. Välittömästi tavoitetut mielteet on käsitetty varmasti tavoitetuiksi, kun taas ulkoinen todellisuus ja suhde siihen monin tavoin ongelmalliseksi. Voidaanko sen tietää edes olevan olemassa?

Tieteiden näkökulma uudella ajalla on ollut tälle käsitykselle vastakkainen. Siinä ajattelun ja mielteiden alue - subjekti - nähdään häiritsevänä tekijänä, jonka vaikutus pitäisi eliminoida pyrittäessä objektiiviseen tietoon. Todellisuuden olemassaoloa pidetään kiistämättömänä. Näin kysymyksenasettelut ja ongelmat syntyvät ainoastaan objektiivisen tiedon luotettavuuden ja tarkkuuden tavoittelusta. Ulkomaailmaan liittyvä tieto ei kuitenkaan - kuten David Hume osoitti - voi olla varmuudeltaan yhtä ehdotonta kuin ajattelun sisäinen alue.

Tällä vuosisadalla G. E. Moore on esittänyt ratkaisun tilanteeseen kirjoituksessaan “Ulkomaailman olemassaolon todistus” (suomennettu teokseen Moore: Etiikan peruskysymyksistä, Otava 1965, s. 83 - 116). Moore hämmästelee Kantin käsitystä, jonka mukaan ulkomaailman olemassaoloa ei ole todistettu ennen häntä. Miksi nämä filosofit, jotka ovat uskoneet vain omien ajatuksiensa olemassaoloon, ovat sitten kirjoittaneet kirjoja ja olettaneet siten lukijat? Filosofienkin pitäisi yhtyä terveen arkiajattelun uskoon ulkomaailman olemassaolosta, joka oikeastaan on esimerkki varmasti tiedetystä asiasta. Käteni olemassaolo on aivan varmaa. Tähän Husserlille tärkeä Descartes olisi vastannut, että käden olemassaolo on minulle aivan varmaa myös unessa.  Luennoissa Husserl päätyykin täysin vastakkaiseen kantaan Mooreen verrattuna.

Kun ajattelu-ulkomaailma -asetelma käsitteellistetään, päästään Husserlin terminologiaan. Immanenssi on filosofinen lähtökohta, jonka alueeseen kuuluvat varmasti ja välityksettä tavoittamani ajatukset. Loppuun asti menevä epäily rajaa immanenssin ajatuksiin tai cogitatioihin, joita juuri ajattelen, aktuaalisiin ajatuksiini. Niitä vastassa on ulkoinen maailma, jonka olemassaolon ovat kyseenalaistaneet vain filosofit. Tätä ulkoista, objektiivisten tieteiden ja terveen järjen lähtökohtaa Husserl kutsuu transsendenssiksi.

Immanenssi-transsendenssi -asetelman ongelmat

Immanenssi-transsendenssi -asetelma tarjoaa kaksi vaihtoehtoista lähtökohtaa, jotka molemmat johtavat ongelmiin.

Ensimmäisessä tukeudutaan vain immanenssiin ja joudutaan liian kapealle alueelle. Voidessani hyväksyä vain omat tämänhetkiset ajatukseni en lopulta pysty edes ilmaisemaan niitä ylittämättä oikeutetun rajaa. On mahdotonta elää immanenssiin pitäytyen.

Toisessa lähdetään liikkeelle transsendenssista, oletetaan vain suoraan ulkomaailma ja siitä saavutettavan tiedon pätevyys. Lähtökohdan ongelmien osoittaminen on luentojen keskeisimpiä teemoja. Husserlin mukaan näiden vaikeuksien ymmärtäminen on jopa edellytys filosofian alueen ja tavoitteiden hahmottamiselle (vrt. 1. luennon loppu). Vaikeudet esitetään luennoissa monin tavoin: niitä havainnollistetaan kuurolla joka selittää sävellystä, ja useammassakin kohdassa Husserl pyrkii myös kehittämään argumenttia näkemyksensä tueksi. Argumentin mukaan ulkoiset objektit asettava tiede joutuu pitämään juuri transsendenssia kohteidensa olemuksellisena piirteenä ja sulkemaan näin pois ajatusten vaikutuksen. Tällaisessa tarkastelussa kohteita ei voi koskaan tavoittaa immanentisti, sillä suhde immanentista ajatuksesta transsendenttiin kohteeseen jää pois tarkastelun piiristä. Kuitenkin tietona pidetään juuri tätä suhdetta sikäli kuin se on erityisen luotettava. On päädytty Husserlin mielestä epätyydyttävään tilanteeseen, jossa tietokritiikki on mahdoton: tiedon luotettavuuden ratkaiseva suhde on suljettu tarkastelun piiristä.

Tietoteoreettinen tilanne näyttää ratkeamattomalta. Varmaan immanenssiin tukeutuminen jää liian suppeaksi, eikä näkyvissä ole mahdollisuutta muodostaa suhdetta yli annetun alueen. Jos taas lähtökohta asetetaan immanenssin ulkopuolelle, tietoa eli suhdetta immanessiin ei voida tarkastella oikein. Ponnistellessaan näiden ongelmien kanssa Husserl ajautuu henkiseen kriisiin ja kirjoittaa henkilökohtaisiin muistiinpanoihinsa:

Jos filosofina haluan tulla vakavasti otetuksi, minun on ensiksi nimettävä se yleinen tehtävä, joka asettuu ratkaistavakseni: järjen kritiikki. ... En voi todellakaan elää totuudenmukaisella tavalla, ellen yleispiirteittäin pääse selville järjen kritiikin merkityksestä, olemuksesta ja metodista sekä perusnäkökannasta. (25.11.1906) (Husserliana 2, s. vii - viii; Janssen 1986, s. ix.)

Noin puoli vuotta myöhemmin, Göttingenissä 26.4. - 2.5. 1907 Husserl luennoi Fenomenologian idean. Silloin mahdollisuus tietokritiikkiin oli avautunut.

Mikä sitten oli muuttunut suhteessa Husserlin aikaisempaan ajatteluun, Loogisiin tutkielmiin? Husserl teki Tutkielmiinsa myöhemmin (1913 ja 1921) muutoksia, joissa uudistunut lähtökohta tulee esiin. Lisätyssä alaviitteessä Husserl toteaa, että ensimmäisessä painoksessa fenomenologisuus oli yhdistetty aktuaaliseen elämykseen (Hu19/1, s. 411). Myöhempien pohdintojen jälkeen hän ei enää halua tehdä tätä samaistusta - rajoittuminen aktuaaliseen oli johtanut ongelmiin. Luennoissa aktuaalisuuden ja tietoteoreettisen immanenssin erottamisella on ratkaiseva merkitys.

Transsendenssi-immanenssi -ongelman uudelleen asettaminen

Luennoissa transsendenssi-immanenssi -asetelmasta paljastuu kätkeytynyt ennakkoluulo. Se saadaan näkyviin kun käsitepari jaetaan kahtia:

    1) immanenssi aktuaalisena - transsendenssi sen ylittävänä;

    2) immanenssi absoluuttisena ja selkeänä - transsendenssi muuna.

Ennakkoluulo on näiden käsiteparien yhdistäminen. Tietoteoreettisesti oikein tavoitettu, immanentti yhdistetään asiaa tarkemmin selvittämättä aktuaaliseen ajatukseen, senhetkiseen cogitatioon. Selvitettyään käsiteparien erottamista Husserl päätyy hyväksymään immanenssin ainoastaan jälkimmäisessä merkityksessä. Ensimmäisen erottelun jäätyä näin pois tiedon ja sen kohteen tavoittaminen mahdollistuu, vaikka kaikki transsendenssi on suljettu pois.

Käytettävissä oleva alue laajenee yli pelkän aktuaalisesti immanentin. Mutta ratkaiseeko tämä immanenssiin pitäytymisen alkuperäisen ongelman, liian kapean lähtökohdan? Husserl pyrkii vastaamaan osoittamalla, että enää ei tarvitse rajoittua yksittäiseen. Myös tieteelle välttämätön yleinen kohde on tullut tarkasteltavaksi.

Kuinka suhde tiedosta sen kohteeseen sitten esitetään uudessa immanenssissa? Ajattelumme ei suhteudu ainoastaan reaalitodellisuuteen, vaan sillä on kohde myös kuvittelussa. Normaalisti ajatellaan, että kuvittelu on ottanut mallia todellisuudesta ja muuntelee siitä eri mahdollisuuksia. Voidaan kuitenkin myös ajatella, että kuvittelusta on löydettävissä kaikki olennainen tietoisuuden mahdollisuuksista muodostaa kohde ajattelulle. Tarkasteltaessa jälkimmäistä vaihtoehtoa huomataan, ettei hetkellinen ääni oikeastaan ole melodia, eikä talon etuseinä  rakennus. Kuitenkin niistä muodostuu olevaksi käsitetty. Näin tietoisuuden asema myös normaalisti reaalisiksi ymmärrettyjen kohteiden muodostajana nousee esiin. Luennoissa Husserl kutsuu immanenssiin sisältyvää kohdetta intentionaaliseksi. Myöhemmässä terminologiassa se saa nimen noema.

Husserl on näin pystynyt asettamaan immanenssin, johon sisältyy myös cogitation intentionaalinen kohde ja siten suhde tiedosta tiedettyyn. Kun suhdetta tarkastellaan lähemmin, se osoittautuu paljon ensin oletettua vaikeammin tavoitettavaksi.

Uusi ongelmakenttä

Luentojen loppua kohden Husserl nostaa esiin myös uuden, fenomenologisen tarkastelun ongelmia. Vaikeudet nousevat esiin kun vanhan käsitystavan jäänteet kyseenalaistetaan. Siinä ei ainoastaan asetettu huolimattomasti immanenssin ja transsendenssin suhdetta, vaan oletettiin myös että tiedostusakti löytää ja asettaa kohteensa yhdessä aktuaalisessa nyt-hetkessä. Oletetaan siis, ettei mitään ajallista tapahdu kohteen muodostuessa kohteeksi. Fenomenologisen aikatietoisuuden tarkastelu osoittaa käsityksen vääräksi.

Husserl kuvaa aikatietoisuutta seuraavalla kaaviolla (ks. Hu10, s. 230).

Kaaviossa akseli X - X’ edustaa objektiivista aikaa. Siitä on erotettu hetket A, B ja C, joista kukin on vuorollaan reaalinen. Kun kuulemme esimerkiksi melodian, emme kuitenkaan kuule vain näitä irrallisia hetkiä vaan kukin nyt-hetki liittyy jo menneisyyteen vajonneeseen edeltäneeseen retentioon. Näin hetki B liittyy hetken A retentioon Ab. Edelleen C liittyy retentioihin Bc ja Ac. Vasta tästä kokonaisuudesta muodostuu melodia. Koska muistaessamme melodian emme muista vain yhtä hetkeä vaan laajemman kokonaisuuden, erotti Husserl välittömän “muistin” retentioksi.

Husserlin kritisoiman naiivin käsityksen mukaan voidaan erottaa nyt-hetki, jossa tiedostus tavoittaa tiedostettavan. Kuvitellaan että yksittäinen tiedostus voitaisiin ajallisesti koteloida.  Aikatietoisuuden tarkastelu osoittaa koteloinnin mahdottomuuden: kuvitelma yhdessä hetkessä tietoisuudelle annetusta kohteesta, vaikkapa aistihavainnon esineestä, on yhtä mahdoton kuin melodia puhtaasti nyt-hetkisenä äänenä.

Tässä alustavasti tarkastellut nyt-hetkisen läsnäolevan ja siitä irrottautumisen teemat ovat olleet keskeisiä tämän vuosisadan mannermaisessa filosofiassa. Jos nyt-hetkiset läsnäolevat eivät olekaan koteloita, joita voitaisiin käsitellä irrotettuina muista ajallisuuden aspekteista, menneestä ja tulevasta, normaali ajattelu paljastuu metafyysiseksi. Se käsittää esimerkiksi menneen ainoastaan jo olleena nykyhetkenä ja sivuuttaa näin retention nyt-hetkistä konstituoivana.

Luennot eivät johda yksinkertaiseen lopputulokseen. Husserl jää itsekin ihmettelemään kuinka  sekä  ilmeneminen että itse ilmiö jäävät vastakkain puhtaassa immanenssissa.

Viidestä luennosta

Kuinka luennot liittyvät Husserlin keskeiseen käsitteeseen, reduktioon? Husserl kirjoittaa  eksplisiittisesti luennoineensa reduktiosta ensi kertaa 1907. Oman käsityksensä mukaan hän oli implisiittisesti käyttänyt reduktiota jo Loogisissa tutkielmissaan (1900-01) (Hu6, s. 246), mutta vasta nyt hän pyrkii määrittämään oman filosofiansa, esittämään sen metodologiset lähtökohdat. Vasta nyt reduktio tematisoidaan.

Luennoissa tematisointitavaksi on valittu tie transsendenssi-immanenssi -ongelman kautta.Tie tarkoittaa, että tarkastelu tapahtuu vaiheittain: edetessä jotakin jää taakse ja jotakin löytyy edestä. Käsitteetkin saavat eri vaiheissa eri vivahteita tai merkityksiä.

Alkuvaikutelma luentojen tiestä on pikemmin viidakkopolku kuin valtatie. Husserl ei jatkuvista yrityksistä huolimatta koskaan onnistunut tekemään tiestä helppokulkuista. Tässä varhaisessa alkuvaiheessa - Husserl piti filosofia ikuisena alkajana - monet asiat esitetään  yksinkertaisemmin kuin myöhemmin, kun fenomenologian monet ongelmat olivat nousseet esiin ja Husserl taisteli niiden kanssa. Luennot eivät kuitenkaan ole selkeitä, ja näkyy että Husserl itsekin kamppailee ilmaistakseen vasta muodostumassa olevat ajatukset. Rosoisissa teksteissä Husserl kuitenkin on omimmillaan, ja lukijan on pakko selkeyttä hakiessaan itse osallistua filosofiseen työskentelyyn.

1995, 132 s., lankanidottu, ISBN 952-9646-10-0, KL 11, suositushinta 115,-