Turvapaikan hakeminen tarkoittaa sitä, kun ihminen jättää kotimaansa pyytääkseen lupaa asettua toiseen maahan syystä tai toisesta. Nämä syyt voivat olla poliittisia, uskonnollisia tai kulttuurisia ja tästä syystä sen maan, josta henkilö on turvapaikkaa hakenut, tulee suojella häntä.

Olen kansallisuudeltani kamerunilainen ja haluaisin jakaa kokemukseni turvapaikanhakijana Suomessa. Toivon, että muut turvapaikanhakijat tulevat pitämään sitä kiinnostavana, sillä kokemukset ovat lähes samanlaisia ellei samoja meille kaikille.

Kun saavuin tähän maahan noin puolitoista vuotta sitten, hain välittömästi turvapaikkaa Vantaan lentokentällä, jossa minua pidettiin poliisin sellissä noin neljän päivän ajan. Se oli todella nöyryytys minulle, koska lähdin maastani siksi, että minua pidettiin poliisin sellissä ja kidutettiin siihen asti kunnes minut piti viedä sairaalaan. Karkasin sieltä, sitten löysin itseni Suomesta, ja tullessani tänne minua pidettiin taas sellissä. Vaikka täällä olevan sellin ja sen kotimaassani olevan välillä on suuri ero. En silti voinut kestää sitä, sillä se on kuitenkin selli. Kysyin jopa vastaavalta poliisilta, jos hän voisi sallia minun palaavan kuolemaan kotimaahani mieluummin kuin kuolevan vieraassa maassa. Sillä hetkellä minulle selitettiin, että se johtui siitä, että kotimaastani oli epäilyksiä.

Ollessamme sellissä meidät vietiin yhtenä päivänä ulos joidenkin muiden miesten kanssa ollaksemme raittiissa ilmassa noin kolmekymmentä minuuttia ellei enemmän. Se oli tammikuun alussa, jolloin lämpötila Kamerunissa, josta tulin, oli noin +47 C ja Suomessa samaan aikaan se on noin -20 C. Minulla ei ollut edes takkia. Minulla oli vain yksinkertainen farkkupaita ja housut ja minun piti viettää ulkona kolmekymmentä minuuttia. Uskokaa minua, olin helvetissä. En voinut ymmärtää mitään. Luulin jopa, että se on yksi tapa tappaa joku. Tämä oli yksi syy, jonka vuoksi sanoin poliisille haluavani palata takaisin. Tämä on maa, josta en ole ikinä kuullut puhumattakaan, että olisin tiennyt mitään sen säästä. Sairastuin, sillä en saanut hyvin syödyksi ruokaa, jota minulle tarjottiin. Itse asiassa se ei maistunut pahalta, mutta se oli vierasta ruokaa. Pahin kaikesta oli se, että sain käydä vain kerran suihkussa koko sinä aikana, jonka olin siellä, mikä oli varsin omituista. Tämä oli yksi syy, joka aiheutti sairastumiseeni, sillä kotona minulla oli tapana käydä suihkussa kolme kertaa päivässä. Kun valitin huonoa vointia, minua tapaamaan lähetettiin sairaanhoitaja, joka määräsi minulle lääkkeitä, jotka saivat minut voimaan taas vähän paremmin. Neljäntenä päivänä minut lähetettiin Helsinkiin vastaanottokeskukseen. Se mikä hämmästytti minua oli, että kuljettaja, joka vei minut poliisilta keskukseen ei sanonut sanaakaan. Olin niin peloissani ja ajattelin, että se oli elämäni loppu.

Kun saavuimme keskukseen hän vei minut huoneeseen, jossa oli noin kahdeksan sänkyä ja hän osoitti minulle yhtä sänkyä, jota voisin käyttää. Myöhemmin hän toi minulle joitakin sänkyvaatteita ja jotain purkkiruokia. En tiennyt, miten pedata sänkyni tai mitä tehdä ruualla. Kaikki oli varsin outoa. Päätin jättää kaiken ja käydä ensiksi kylmässä suihkussa. Sen jälkeen siirryin vastaanottohuoneeseen, jossa oli muita ihmisiä katsomassa tv:tä. Huoneessa ei ollut ketään minun lisäkseni silloin, kun saavuin. Sitten tapasin muita ihmisiä, joilla oli samoja ongelmia kuin minulla itselläni. Keskusteluiden kautta tulin vähän huojentuneemmaksi, koska sain tietää, että kaikilla siellä oli omat tarinansa, jotka kuulostivat melkein samanlaisilta kuin minun. Myöhemmin illalla yksi huonekavereistani tuli sisään ja tervehti minua. Hän yritti lohduttaa minua kertomalla, että hän oli asunut siinä keskuksessa viimeiset kolme vuotta ja että poliisi oli käynyt siellä pari päivää aiemmin kertoakseen hänelle, että hänellä oli kahdeksan päivää aikaa poistua Suomesta. Tunsin itseni siinä määrin lannistetuksi ja järkyttyneeksi, etten voinut nukkua, mutta hän antoi minulle rohkeutta kertomalla, että yksikään tapaus ei ole samanlainen kuin toinen. Seuraavana päivänä minulle annettiin shekki, joka minun tuli lunastaa, jotta saatoin ostaa itselleni muutamia asioita sillä minulla ei ollut edes talvitakkia. Tämä ystävä oli niin hyvä, että näytti minulle missä shekki lunastetaan ja näytti joitakin käytettyjen vaatteiden kauppoja, joista saatoin saada talvipukuja alennetulla hinnalla. Ja tärkein asia jonka hän teki oli, että hän näytti minulle afrikkalaisen kaupan, jostain saatoin löytää mitä tahansa halusin etenkin mitä ruokaan tulee. Saatoin valmistaa minkälaista ruokaa tahansa mitä tarvitsin, mikä auttoi korjaamaan 5 kilon painonpudotuksen, jonka koin aivan ensimmäisten päivien aikana.

Eräs toinen ikävä kokemus oli, että eksyin ensimmäisenä päivänä, kun päätin mennä yksin kävelylle kaupungin keskustaan. En löytänyt tietäni takaisin tukikohtaan. Hyppelehdin yhdestä kulkuneuvosta toiseen, tarkoitan raitiovaunusta metroon ja sieltä bussiin ja takaisin raitiovaunuun. Päätin jopa pysäyttää ihmisiä matkallani selittääkseni ongelmani heille ja ainoa vastaus, jonka sain oli joko "en tiedä" tai "en puhu englantia ". Jotkut olivat valmiita auttamaan, mutta en edes muistanut keskuksen osoitetta. Koko tämän taistelun aikana tieni löytämiseksi lippuni meni umpeen, mitä en edes huomannut ja sinisissä olevat miehet ottivat minut kiinni. Puhun lipuntarkastajista. Yritin selittää heille tilanteeni. He eivät edes halunneet ymmärtää minua ja lopulta he sanoivat, että minun täytyisi maksaa 42 euron sakko. Mutta yksi heistä oli ainakin tarpeeksi ystävällinen laittaakseen minut yhteen bussiin ja selittääkseen kuljettajalle, mihin jättää minut, vaikka se ei muuttanut sitä tosiasiaa, että minun täytyisi maksaa sakko. Hän selitti minulle, milloin ja miten maksaa sakon. Kun vihdoin saavuin keskukseen myöhään sinä iltana olin niin surullinen, että ystävälläni oli vaikeuksia saada tietää, mikä oli vialla. Selitin kaiken hänelle. Hän oli pahoillaan mutta sanoi, ettei ollut mitään keinoa, jolla hän olisi voinut auttaa minua.

Tuona aikana kävin haastatteluissa Ulkomaalaisvirastossa selittämässä Suomessa oloni syitä. Tuon haastattelun jälkeen muut ihmiset keskuksessa neuvoivat minua, että minun kannattaisi mennä diskoon etsimään joku, jonka kanssa mennä naimisiin pikemminkin kuin istua leirissä. Se kuulosti unelmalta, ei vain siksi, että olen kristitty, mutta koska kulttuurissani on miehen velvollisuus etsiä nainen ja täällä toisinpäin. Tämä oli jotain, mitä en voinut tehdä, joten päätin jättää kaiken Jumalan käsiin. Muutamaa kuukautta myöhemmin rakastuin erääseen suomalaiseen, vaikka tapasimme vain ostoskeskuksessa emmekä diskossa. Suhde oli aika hyvä ja päätimme jopa mennä naimisiin. Sitten eräänä yönä hän sanoi minulle, että hänellä oli jotain kerrottavaa, mutta että hän oli vähän ujo eikä oikein tiennyt kuinka selittää asioita. Kannustin häntä kertomaan ajatuksensa ja kaikki, mitä hän saattoi kertoa minulle oli, että joku käski hänen unohtaa minut ja että minulla oli hänet vain lupani vuoksi eikä minkään muun. Olin todella järkyttynyt, mutta yritin silti tehdä asiat selväksi hänelle, mutta häntä ei saanut vakuuttuneeksi, joten suhde päättyi ennenaikaisesti. En voi selittää stressiä, joka minulla oli tämän tilanteen takia. Tarkoittaako se, että turvapaikanhakija ei voisi rakastaa tai olla rakastettu? Tämä on se, mitä en voi ymmärtää tähän päivään mennessä, sillä vaikka minulla onkin toinen rakastaja ja meillä on jopa lapsi nykyään, hän sanoo edelleen, ettei ole varma suhteesta, sillä ehkä vain tarvitsen tätä lasta lupani takia, mikä ei ole tarkoitukseni.

Pahinta kaikesta on, että minua ei voida palvella missään toimistossa, sillä joka paikassa tarvitaan minun sosiaaliturvatunnukseni, ja jos annan sen, jonka sosiaalityöntekijäni on minulle antanut, tulos on aina "valitamme, emme löydä teitä tietokoneelta", "saisimmeko nähdä passinne ja oleskelulupanne", joita minulla ei tietenkään vielä ole.

Joten lopetan sanomalla, että tämä on hyvin surullinen tilanne elää ja se voi pakottaa ihmisen tekemään jotain todella huonoa tai jopa tulemaan mielenterveyspotilaaksi monien surullisten muistojen ja tuntemattoman tulevaisuuden takia.

Emma A. on kirjoittanut tekstin Pakolaisneuvonnan järjestämään kirjoituskilpailuun. Sen on englannin kielestä kääntänyt Silja Sukselainen, ja teksti julkaistu kirjassa Harju (toim.): Palasina maailmalla - Turvapaikanhakijoiden kirjoituksia.