Humanitaarisen oikeuden tärkeimpiä oikeuslähteitä ovat ns. Geneven sopimukset ja niiden vuoden 1977 kaksi lisäpöytäkirjaa, jotka tähtäävät taisteluun osallistumattomien sotilaiden, avustushenkilökunnan ja siviiliväestön ihmisoikeuksien turvaamiseen aseellisissa selkkauksissa.

Ajatuksen kansainvälisestä sopimuksesta haavoittuneiden suojelemiseksi esitti Henry Dunant "Solferinon muisto" -kirjassaan, ja aloitteeksi sen muotoili Punaisen Ristin komitea. "Geneven sopimus maavoimien haavoittuneiden ja sairaiden aseman parantamisesta" hyväksyttiin Punaisen Ristin toisessa kansainvälisessä konferenssissa vuonna 1864. Sen allekirjoitti 12 konferenssiin osallistuneista 16 maasta.

Toinen Geneven sopimus ulotti ensimmäisen sopimuksen säännökset koskemaan myös merivoimien haavoittuneita, sairaita ja haaksirikkoutuneita sotilaita. Se solmittiin vuonna 1906.

Juutalaisväestön epäinhimillinen kohtelu toisessa maailmansodassa johti siviilien sodanaikaista kohtelua ja suojelua koskevan sopimuksen laatimiseen. Tämä neljäs Geneven sopimus allekirjoitettiin vuonna 1949. Samassa yhteydessä myös aiempien sopimusten sisältöjä tarkistettiin toisen maailmansodan tapahtumien valossa. Tästä johtuen neljään yleissopimukseen viitataan yleensä nimellä Geneven vuoden 1949 sopimukset.

Vuonna 1977 Geneven sopimuksiin hyväksyttiin vielä kaksi lisäpöytäkirjaa, jotka täydentävät ja kehittävät vuoden 1949 sopimuksia. Koska aseellisissa selkkauksissa oli yleistynyt pyrkimys vahingoittaa siviiliväestön selviytymiselle välttämättömiä edellytyksiä, kuten puhtaan juomaveden saantia, päätettiin laatia ensimmäinen lisäpöytäkirja kansainvälisten selkkausten uhrien suojelemiseksi. Toisessa lisäpöytäkirjassa perussopimusten ja humanitaarisen oikeuden säännöt ulotettiin koskemaan myös valtion sisäisiä selkkauksia ja sisällissotia. 

Teksti: Suomen Punainen Risti