Kylmän sodan päättyminen lievensi kansalais- ja poliittisten oikeuksien sekä taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien välistä kahtiajakoa. Niiden rinnalle on noussut uudestaan ihmisoikeuksien kolmas sukupolvi. 

Vuodesta 1960 lähtien Yhdistyneisiin kansakuntiin alkoi liittyä hiljattain itsenäistyneitä entisiä siirtomaita ja kehitysmaita. Ne liittoutuivat sosialististen maiden kanssa ja pyrkivät painottamaan taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia (TSS-oikeudet) sekä kaikille kansoille kuuluvia oikeuksia. Tämän vuoksi sekä TSS- että KP-oikeuksien sopimusten ensimmäisessä artiklassa on maininta kansojen itsemääräämisoikeudesta.

Kansojen itsemääräämisoikeus on ryhmille kuuluva eli kollektiivinen oikeus. Kylmän sodan päätyttyä erityisesti kehitysmaat ovat puhuneet muistakin kollektiivista oikeuksista. Ihmisoikeuksien kolmanneksi sukupolveksi kutsuttuihin oikeuksiin kuuluvat muun muassa oikeus kehitykseen ja oikeus ympäristöön. Niitä sanotaan myös solidaarisuusoikeuksiksi, sillä esimerkiksi puhtaan ympäristön takaaminen kaikille edellyttää laajaa kansainvälistä yhteistyötä sekä tukea kehitysmaille.

Kolmannen polven oikeuksista ei ole sitovia sopimuksia. Tärkeä askel oli kuitenkin Wienin maailmankonferenssissa vuonna 1993 annettu julkilausuma, jossa todettiin että kaikki oikeudet – eli kansalais- ja poliittiset oikeudet, taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet sekä kollektiiviset oikeudet – ovat yhtä tärkeitä ja toisistaan riippuvaisia.

Perustuu tekstiin Kuusjärvi: Ihmisoikeudet ja kehitys.