YK:n ihmisoikeustoimikunta alkoi ensin valmistella kansalais- ja poliittisten oikeuksien sopimusta. Kansalais- ja poliittiset oikeudet (KP-oikeudet) ovat perinteisiä vapausoikeuksia, ja niiden juuret ovat tukevasti liberaalissa ajattelussa. Kun YK:n yleiskokous vuonna 1950 velvoitti ottamaan taloudelliset ja sosiaaliset oikeudet (TSS-oikeudet) mukaan sopimuksen valmisteluun, ongelmaksi tuli yksilön vapauden ja yhteiskunnan tarpeiden välinen kiista.

Kylmän sodan ilmapiirissä ydinkysymyksenä oli se, pitäisikö taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten etujen olla sopusoinnussa perinteisten liberaalien arvojen, kuten puheen-, uskonnon-, lehdistön- ja yhdistymisvapauden kanssa. Länsiliittoutuman mukaan niiden ei pitäisi olla yhtä tärkeitä, mutta itäinen blokki oli toista mieltä. Sopimuksen valmistelijat päätyivät tekemään kaksi sopimusta, ja valtiot saivat ratifioida joko molemmat tai vain toisen niistä. Yhdysvallat jättäytyi ulkopuolelle sopimusten valmistelusta, ja länsimaat ovat myöhemminkin olleet haluttomia kehittämään ihmisoikeuksien toista sukupolvea, eli taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia.

Kylmä sota mutkisti suurvaltasuhteita, ja erimielisyydet oikeuksien sisällöstä lykkäsivät sopimusten hyväksymistä aina joulukuuhun 1966 asti. KP-oikeuksia koskevan sopimuksen hyväksymisen puolesta äänesti 106 valtioita ja TSS-oikeuksia koskevan sopimuksen puolesta 105 valtiota. Yksikään jäsenvaltioista ei äänestänyt sopimuksia vastaan. Molemmat sopimukset tulivat voimaan kuitenkin vasta vuonna 1976.

Voidaan sanoa, että TSS- ja KP-sopimukset joutuivat kylmän sodan uhreiksi. Kylmän sodan aikana länsimaat korostivat kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia, kun taas itäblokin maat ja kehitysmaat korostivat taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien ensisijaisuutta.

Perustuu tekstiin Kuusjärvi: Ihmisoikeudet ja kehitys.