Jo aiemmin eräitä nykyisin ihmisoikeuksina pidettyjä oikeuksia oli suojeltu kansainvälisin sopimuksin. Niistä mainittakoon Kansainvälisen työjärjestön (ILO) piirissä solmitut sopimukset sekä ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Versaillesin rauhansopimukseen perustuneet vähemmistösuojajärjestelyt. Ihmisoikeuksien julistus oli kuitenkin aidosti yleismaailmallinen asiakirja, joka pyrki kattamaan ihmisoikeuksien koko kentän. Sitä ryhdyttiinkin pitämään eräänlaisena ihmisoikeuksien määritelmänä.

Ihmisoikeuksien julistuksen laadinnan taustalla oli natsismi ja toisen maailmansodan kokemukset. Ihmiskunta oli käynyt läpi historiansa tuhoisimman sodan, jossa oli menetetty kymmeniä miljoonia ihmishenkiä. Natsi-Saksan hallinto oli osoittanut, että tarvittiin kansainväliset takeet siitä, ettei jokin valtio voisi julistaa sisäistä sotaa jotakin etnistä, kansallista tai uskonnollista kansanryhmää vastaan ja ryhtyä omien lakiensa mukaan täysin laillisesti ja järjestelmällisesti tuhoamaan ryhmän jäseniä. "Ei koskaan enää" oli kantavana ajatuksena, kun Yhdistyneet kansakunnat perustettiin vuonna 1945. Ihmisoikeuksien kunnioittaminen mainitaan järjestön yhdeksi päämääräksi heti YK:n peruskirjan 1. artiklassa.

Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus laadittiin vuosina 1947–1948 YK:n talous- ja sosiaalineuvoston asettamassa ihmisoikeuksien toimikunnassa ja sittemmin YK:n yleiskokouksessa. Ihmisoikeuksien toimikuntaa johti Yhdysvaltain presidentin puoliso Eleanor Roosevelt (1884–1962). Vaikka länsimaiden panos oli muutoinkin varsin vahva, olisi väärin sanoa, että ihmisoikeuksien julistus edustaa vain länsimaista ihmisoikeuskäsitystä. Muun muassa eräät Latinalaisen Amerikan maat osallistuivat aktiivisesti julistuksen muotoiluun ja olivat jo YK:ta perustettaessa esittäneet oman luonnoksensa julistuksen tekstiksi. 

Perustuu tekstiin Scheinin: Yhteiset ihmisoikeutemme.