Ihmisoikeudet ovat saavuttaneet ainutlaatuisen aseman kansainvälisessä oikeudessa. Vaikka valtion rooli kansainvälisenä toimijana on edelleen kiistaton, valtio ei saa kohdella kansalaisiaan miten tahansa.

Olemme tottuneet ajattelemaan, että maailma koostuu valtioista, joilla on oikeus päättää siitä, mitä niiden rajojen sisäpuolella tapahtuu. Tätä oikeutta kutsutaan suvereniteetiksi. Kansainvälinen oikeus on perinteisesti ollut sopimusoikeutta: sopimuksia solmivat valtiot, jotka ovat vapaita rajoittamaan suvereniteettiaan jossain tietyssä asiassa vain siinä määrin kuin ne itse haluavat. 

Universaalien ihmisoikeuksien ajatus rajoittaa valtioiden oikeutta toimia miten tahansa. Valtio ja sen oma oikeusjärjestelmä ovat edelleen ihmisoikeuksien ensisijainen turva, mutta toisaalta kansainväliset ihmisoikeudet ovat nimenomaan yksittäisten ihmisten oikeuksia valtion mahdollista vahingollista toimintaa vastaan.

Ihmisoikeuksien lähtökohtana on se, että kaikilla maailman ihmisillä on samat perusoikeudet huolimatta siitä, minkä valtion alueella he asuvat. Mahdollisuus vedota kansainväliseen oikeuteen silloin, kun oma valtio ei takaa ihmisoikeuksien toteutumista tai on niiden suurin rikkoja, on siten eräänlainen askel valtioiden muodostamasta maailmasta kohti ihmisten muodostamaa maailmaa. 

Kansainvälinen tapaoikeus velvoittaa kaikkia

Osaa kansainvälisistä ihmisoikeuksista on alettu pitää kansainväliseen tapaoikeuteen kuuluvana. Tapaoikeudella tarkoitetaan yleismaailmallisesti päteviä oikeussääntöjä ja periaatteita, joiden katsotaan velvoittavan kaikkia valtioita riippumatta siitä, mihin kansainvälisiin sopimuksiin valtiot ovat sitoutuneet. Lisäksi osan ihmisoikeusnormeista katsotaan kuuluvan ehdottomaan kansainväliseen oikeuteen, jonka säännöistä ei sallita minkäänlaisia poikkeuksia. Esimerkiksi kansanmurhan kielto on tällainen ehdoton sääntö, eikä sen rikkomista siten voi mitenkään puolustella. 

Tästä huolimatta on hyvä huomata, että valtio ja sen sisäinen oikeusjärjestelmä ovat edelleen ihmisoikeuksien ensisijaiset takaajat. Kansainväliset mekanismit otetaan käyttöön vasta, kun valtion sisäiset oikeustiet on kuljettu loppuun, ja kansainvälisen yhteisön vastuu ihmisoikeuksien toteutumisesta alkaa vasta silloin, kun valtio ei itse kykene huolehtimaan siitä.