Kukapa ei olisi lapsena leikkinyt kummitusleikkejä tai kauhulinnaa? Siksipä Hurjaruuthin uusin lastenesitys Ullakon kummitus tuntuukin niin tutulta. Vaikuttaa kuin työryhmäläiset Arja Petterssonin ohjaamina olisivat kaivelleet esiin lapsuusfantasioitaan. Esitys on muutenkin mukavan vanhanaikainen niin esillepanoltaan kuin tunnelmaltaan.
Roolihahmot ovat nekin perinteisen stereotyyppisiä. Pateettinen oopperadiiva palaa vanhan kotinsa ullakolle ja kohtaa siellä muistoja. Mukanaan hänellä on liukas hovimestari ja vähän hupakkomainen sisäkkö. Esiintyjät osaavat luonnostella tyyppinsä hauskan suurieleisesti ja liioitellen. Sanoja ei käytetä, vaan ilmaisu perustuu gestiikkaan.
Ullakolla kummitus tekee seurueelle kepposiaan. Tyhjät takit lentelevät ja taikajuoma muuttaa ihmiset kanoiksi.
Aika kilttiä siis, vaikka esityksessä onkin pimeitä kohtauksia ja kummitus näyttää valaistuna aika pelottavalta. Pikkuyleisöä se ei tuntunut hätkäyttävän, nykylapset ovat ehkä totuneet paljon hurjempaankin.
Pettersson ja työryhmä ovat oivaltaneet myös sen, ettei pyörää kannata keksiä uudestaan. Lapsia naurattavat aina vain samat kompastelut ja takaa-ajot.
Aikuiskatsojaa miellytti idea esittää oopperadiivan koko elämäntarina eloonherätetyillä valokuvilla.
Ullakon kummitus on tuttuun ja turvalliseen nojaavaa tarinaa. Mutta se mikä aikuiselle on puhkikulunut klisee, on lapselle uutta ja jännittävää. Kummitukset ja aarteet ovat osa niitä suuria tarinoita, jotka jokainen sukupolvi ansaitsee kuulla.