Luulin, ettei klassikkosadusta Punahilkka saisi revittyä enää mitään uutta. Väärin luultu. Hurjaruuthissa nähtävässä Elina Lajusen versiossa tuttu tarina herää uudesti eloon riemukkaalla tavalla nukketeatterin ja sirkuksen keinoin höystettynä.
Ideana on kaiken kyseenalaistaminen ja asioiden katsominen uudesta kulmasta. Punahilkka voi olla esimerkiksi peli, jossa roolit arvotaan.
Isoäidin rooli osui tällä kertaa vastahakoiselle rastapäiselle Teemu Öhmanille, joka tekee mummostaan aivan valloittavan hahmon. Meillä aikuisilla oli ainakin hirveän hauskaa köpöttelevää diabolistia seuratessa. Kyllä kai lapsetkin viihtyivät siinä sivussa.
Esityksen ikäsuositus on yli neljävuotiaille. Se lienee paikallaan, mutta melkein tekisi mieli kehottaa kaikkia citysinkkuja kaappaamaan jostain ipana itselleen ja menevän katsomaan tätä ilottelua.
Tsekissä ja Japanissa nukketeatteria tehdään myös aikuisille, mutta tätä ei ole Suomessa vieläkään tajuttu. Elina Lajusen oivaltavassa käsittelyssä nukketeatteri saa täysin uuden merkityksen. Pelkät ilmassa leijuvat suuret korvat tai pimeydessä hohtava jättisilmä riittävät viittaamaan suteen.
Toinen esityksessä erityisesti viehättävä seikka on rauhallinen rytmi. Tunnelmoinnille annetaan riittävästi tilaa kiirehtimättä liikaa tapahtumia. Aivan mainiosti lapset tuntuivat sen kestävän, vaikkei rytinää ja ryskettä ollut jatkuvasti liki tunnin kestävässä jutussa.
Olisiko vähän feminismin aatettakin sujautettu mukaan, sillä neuvokas isoäiti ei metsästäjän apua kaipaa suden vatsasta pääsemiseen. Siihen riittävät omat kutimet! Kaikesta huolimatta Grimmin henki elää hauskasti Lajusen Punahilkassa. Ei ole turhaan lähdetty kaunistelemaan tapahtumia – susi on susi cityssäkin ja sillä on terävät hampaat, jotka se iskee mieluusti isoäidin takamukseen.