Ruutia-tanssifestivaalin käynnistänyt Liisa Risun Keijukaissaari pohjautuu Edgar Allan Poen kertomukseen. Poen jutut eivät tunnetusti ole hilpeimmästä päästä. Tarina kertoo lumotusta saaresta, jonka ympäri yksinäinen keijukainen soutaa. Jokaisella kierroksella hän on yhä enemmän huolten painama ja kuihtuneempi, kunnes lopulta katoaa kokonaan pimeyteen.
Ei siis mikään varma nakki lapsille suunnatun teoksen aiheeksi. Eikä Risun tulkinta aliarvioikaan lapsia, viipyilevä kerronta edellyttää kärsivällisyyttä ja keskittymiskykyä.
Risu on luonut kehyskertomuksen, jonka keskiössä on kuviteltu Poen orvoksi jäänyt tytär. Keijukainen ilmestyy unessa tytölle ja muistuttaa erehdyttävästi tätä itseään. Risu hyödyntää Doppelgängerin ideaa pistämällä keijun peilin lailla toistamaan tytön liikkeitä.
Muutenkin Risu on onnistunut jäljittelemään lapsen luontaista tapaa liikkua, spontaanisti ja ihastuneena keksimäänsä juttuun sitä toistaen.
Esityksessä on myös säilytetty alkuperäisen teoksen tunnelma, salaperäisyys ja mystiikka. Heijastuskuvia ja varjoteatteria käytetään oikean atmosfäärin luomiseksi. Marionettia olisi voinut hyödyntää enemmänkin.
Terhi Vaimala ja Jonna Eiskonen esittävät tyttöä ja keijua mukavan luontevasti ja liioittelematta. Oinnan alla väreilevä surumielisyys välittyy hienosti heidän työssään.
Jyrki Pylvään lavastus yhdessä Riku Virtasen valojen kanssa luo jännittäviä tiloja ja perspektiivejä näyttämölle.
Keijukaissaari on ihastuttavan hidastempoinen ja rauhallinen toteutukseltaan. Sitä ei ole ladattu täyteen tapahtumia vaan se luottaa tunnelmiin.
Ikäsuositusta olisi kovin vaikea määritellä. Ehkä se tarjoaakin eri ikäisille vähän eri asioita.