filmihullu

(etusivu)
(uusin numero)
(arkisto)
(tilaus)
(info)

4 - 5 | 9 7

Twin Peaks & Fire Walk With Me
Miemo Penttinen
"Diane, 11.30, helmikuun 24. Olen juuri saapunut Twin Peaksin kaupunkiin. 12 mailia Kanadan rajalta etelään, 8 mailia länteen osavaltion rajalta. En ole eläessäni nähnyt näin paljon puita!"
- Dale Cooper
 Twin Peaksin avausjakso esitettiin Yhdysvalloissa suuren mainoskampanjan saattelemana ABC tv-kanavalla 8. maaliskuuta 1990. Sarjasta tuli pian populaarikulttuurin muoti-ilmiö. "Kuka murhasi Laura Palmerin?" oli kysymys, jota pohdittiin ihmisten kohdatessa toimistoissa, virastoissa, kouluissa ja tehtaissa. Soundtrack-levyn lisäksi markkinoille tuli kasapäin muita Twin Peaks -tuotteita kahvimukeista ja kirsikkapiirakoista kirjoihin ja kultaisiin sydämiin. Sarja sai lähes häkellyttävän yksimielisen positiivisen vastaanoton kriitikoilta ja se keräsi myös huikeat määrät katsojia (USA:ssa parhaimmillaan 35 miljoonaa) erilaisista yleisöistä.

Suomessa Twin Peaks pyörähti käyntiin MTV:ssä helmikuussa 1991, ja vastaanotto noudatteli samoja linjoja: valtalehdistö julkaisi kirsikkapiirakan reseptejä ja karttoja Twin Peaksin asukkaiden ihmissuhdeverkoista, sarjaa pitemmälle Ruotsissa tai USA:ssa nähneet rehentelivät tietävänsä Laura Palmerin murhaajan ja kahdesti viikossa fanit hiljentyivät kahvimukin kera tv:n ääreen tunnusmusiikin ensisävelten kaikuessa tuhansissa tv-vastaanottimissa.

Vuoden 1991 kesäkuussa, sarjan suosion jo laskettua ja mediakohun hiljennettyä, pohjois-amerikkalaiset katsojat näkivät sarjan viimeisen jakson. Väliin mahtui kaikkiaan 30 jaksoa ja 32 tuntia tv-sarjaa, jonka kaltaista ei oltu televisiossa aikaisemmin nähty -- ja voisipa väittää ettei ole sen puoleen nähty myöhemminkään. David Lynchin ja Mark Frostin luoma sarja yhdisteli murhamysteeriä, saippuaoopperaa, komediaa, surrealismia, melodraamaa, yliluonnollisia aineksia ja film-noiria. Twin Peaks oli täynnä monikerroksisia kuvia, ääniä ja merkityksiä -- mediassa, jota on totuttu pitämään yksiulotteisena ja pinnallisena. Se oli ennakkoluuloton ja rohkea kokeilu, joka toi televisiokerrontaan entistä elokuvallisempia keinoja ja lavensi käsityksiä siitä mitä amerikkalaisessa prime-time ohjelmistossa voi esittää.

"Olimme Mark Frostin kanssa kahvilassa, kun yhtäkkiä keksimme kuvan muoviin kääritystä ruumiista, joka on ajautunut järven rannalle."
- David Lynch
Tuosta epäilemättä mielenkiintoisesta kahvipöytäkeskustelusta alkoi omaperäisistä elokuvistaan tunnetun Lynchin ja Hill Street Blues -poliisisarjaa luoneen Mark Frostin yhteistyö, jonka tuloksena syntyi Twin Peaks. Lynch ja Frost kirjoittivat, ohjasivat ja tuottivat sarjaa yhdessä. Varsinkin ensimmäisen esityskauden aikana myös muiden käsikirjoittajien (mm. Harley Peyton, Robert Engels) ja ohjaajien (mm. Duwayne Dunham, Tina Rathbone, Lesli Linka Glatter) jaksot olivat Lynchin ja Frostin tiukassa kontrollissa. Lynch ohjasi itse molempien esityskausien aloitus- ja lopetusjaksot sekä muutaman muun tärkeän jakson. Lisäksi Lynch sanoitti useimmat Julee Cruisen esittämät ja Angelo Badalamentin säveltämät sarjassa esiintyvät kappaleet.

Julkisuudessa sarja yhdistettiinkin yleensä nimenomaan Lynchiin -- ja juuri hän sarjan "auteurina" oli yleisimmin haastattelujen kohteena ja juttujen aiheena, eivät niinkään sarjan näyttelijät kuten yleensä on tapana tv-sarjojen yhteydessä. Sarjan toisen primus motorin, Mark Frostin panosta ei pidä kuitenkaan aliarvioida. Hänellä oli tarvittavaa käytännön kokemusta tv-työskentelystä, ja jopa jotkut "lynchmäiset" elementit sarjassa ovat saattaneet olla peräisin Frostilta. Tähän suuntaan viittaisi ainakin se, että Frost on käyttänyt Twin Peaksistä tuttua mystiikkaa, kuten Mustaa ja Valkoista Kiltaa, myöhemmin julkaistussa The List of Seven -novellissaan.

"Hän on täynnä salaisuuksia. Siellä mistä me olemme kotoisin, linnut laulavat iloisia lauluja ja ilmassa on aina musiikkia."
- punatakkinen kääpiö Dale Cooperin unessa
Vaikka sarjan punaisena lankana ovatkin Laura Palmerin murhan tutkimukset, katsoja jää Twin Peaksissä koukkuun ennen kaikkea sen kokonaisvaltaiseen äänien, kuvien ja tunnelmien maailmaan. Jokainen jakso päästää katsojan kurkistamaan Twin Peaksin kiehtovaan pikkukaupunkiin, ja katsoja tuntee lähestulkoon tulevansa itsekin osaksi tuota televisioruudun ja kaiuttimen välittämää maailmaa.

Yksi tärkeimmistä tunnelmaa luovista elementeistä sarjassa on sen henkilögalleria. Twin Peaksin asukkaat tuntuvat olevan toinen toistaan omalaatuisempia ja hullumpia: huoltoaseman omistajan yksisilmäisellä vaimolla on fiksaatio verhonnyöreihin, Havaiji-asuinen psykiatri tuntuu olevan itse eniten hoidon tarpeessa, pormestari on toinen jalka haudassa elävä seniili ukko, kaduilla vaeltaa puupölkky kainalossaan ja pihkamälli suussaan arvoituksellisia puhuva vanha nainen, hotellin huonepalvelija vaikuttaisi olevan vähintään satavuotias, apulaissheriffi puhkeaa vuolaaseen itkuun rikospaikoilla. Ja mikä mielenkiintoisinta, kaikki tämä tuntuu olevan aivan tavanomaista Twin Peaksissä, sillä ne normaalimmatkaan hahmot eivät tunnu pitävän näitä "kylähulluja" mitenkään erikoisina.

Ei sillä että nämä vähemmän hullutkaan olisivat mitään tavanomaisia yksiulotteisen pahvisia tv-hahmoja -- Twin Peaksissä jokaisen asukkaan taustalta löytyy salaisuuksia, jotka pikkuhiljaa paljastuvat katsojalle. Hotellinomistaja suunnittelee hämäräperäisiä maakauppoja ja pyörittää bordellia, lukiolaiset ovat sekaantuneet huumevälitykseen ja prostituutioon, sheriffi tapailee salaa sahan omistajatarta, lääkäri ja joukko muita kunnioitettuja kaupunkilaisia kokoontuvat öisessä salaseurassa. Twin Peaks on jo nimestään lähtien dualistinen, Dr. Jekyll & Mr. Hyde -kompleksin riivaama kaupunki. Idyllisen ulkokuoren taakse kätkeytyy kammottavia salaisuuksia, jotka satunnaiselta ohikulkijalta saattaisivat jäädä kokonaan huomaamatta. Mutta havuntuoksuisessa pikkukaupunkimiljöössä itsekin lapsuutensa viettänyt Lynch sukeltaa taiteilijan läpitunkevan katseensa avulla pinnan alaisiin tummiin pohjavirtoihin.

Twin Peaksin tunnelma konkretisoituu hyvin Lynchin vakiosäveltäjän Angelo Badalamentin luomissa sävelkuluissa. Musiikista löytyy niin hypnoottista, eteerisen kaunista leijuntaa kuin rajuja atonaalisia shokki-iskuja sekä jazzahtavaa jammailua. Äänillä on usein tärkeä osa Lynchin tuotoksissa, ja Twin Peaksinkin teho perustuu paljolti kuvan ja äänien saumattomaan yhteispeliin. Musiikin lisäksi myös muu äänimaisema on sarjassa tärkeässä roolissa. Esimerkiksi Palmereiden olohuoneen katossa pyörivä tuuletin tuntuu humisevan samanlaisella synkällä pohjavireellä kuin massiivisia havupuita heiluttava yötuuli. Ja BOBin vallassa olevan Leland Palmerin valmistautuessa tappamaan Lauran serkun Madelainen, piinaavan pitkän kohtauksen ainoana äänenä kuullaan levyn loppuun juuttuneen levysoittimen neulan säännöllisenä toistuva rahina.

Sarjan avausjaksossa Dale Cooper kertoo sheriffi Trumanille ihastuneensa siihen, kuinka Twin Peaksissä liikennevalojen vaihtuessa keltaiseksi painetaan jarrua eikä kaasua kuten suuremmissa kaupungeissa. Jos pikkukaupungin asukkailla ei ole kiire, niin myöskään itse sarjalla ei ole koskaan niin kiire juonen kuljettamisessa etteikö aikaa riittäisi ihastuttaviin yksityiskohtiin, omalaatuiseen huumoriin tai viittauksiin muihin tv-sarjoihin ja elokuviin. Toiminnan voi koska tahansa keskeyttää kahvinkeittimestä löytyvä kala, sairaalaruuan huonon laadun ihmettely, pöydälle pudonnut täytetty hirvenpää, kuva-alan poikki talutettava laama tai viehekalastuksen hienouksista keskustelu. Ja harvassa tv-sarjassa päähenkilöt pysähtyvät vastaavalla tavalla nauttimaan elämän pienistä iloista kuten mustasta kahvista, kirsikkapiirakasta tai raikkaasta ilmasta. Varsinkin Dale Cooper jaksaa lapsenomaisella innostuksella ihastella Twin Peaksin massiivisia puita, siellä täällä vilahtelevia eläimiä ja maukasta ruokaa.

Twin Peaks on mitä intertekstuaalisin tv-sarja, se suorastaan vilisee viitteitä populaarikulttuurin muihin ilmiöihin: elokuviin, tv-sarjoihin, julkisuuden henkilöihin. Twin Peaksin sheriffi on nimeltään Harry S. Truman, yksikätinen mies nimeltä Philip Gerard muistuttaa mieleen tv-sarja Takaa-ajetun, Punaisen Huoneen lattia on tuttu Eraserheadistä, Laura Palmerin nimi ja toistuvasti esiintyvä valokuva viittaa Otto Premingerin Lauraan, alkutekstien aikana näkyvä lintu tuo mieleen Blue Velvetin viimeisenä kuvana nähtävän punarinnan. Sarja limittää itsensä osaksi populaarikulttuurin käsitteiden verkkoa sekä tarjoaa innokkaille katsojille bongauskohteita ja ahaa-elämyksiä.

"Cooper, saatat olla peloton tässä maailmassa, mutta on olemassa myös muita maailmoja."
- apulaissheriffi Hawk

Twin Peaks on tv-sarjaksi, tai itseasiassa miksi tahansa taideteokseksi, hämmästyttävän monitasoinen. Pinnalla, helposti lähestyttävissä ovat niin murhatutkimuksen jännitysmomentti kuin amerikkalaisen maalaiskaupungin elämän humoristinen kommentointi. Jo näiden loistavasti toteutettujen elementtiensä ansiosta Twin Peaks olisi lunastanut paikkansa tv-historiassa, mutta Lynch ja Frost eivät kuitenkaan tyytyneet siihen. Sarjassa on myös syvempi ja vaativampi tasonsa, myyttien ja mystiikan täyttämä eepos Hyvän ja Pahan taistelusta.

Jo sarjan alkuvaiheissa Cooperin nähdessä unia jazzin tahtiin tanssivasta, takaperin puhuvasta kääpiöstä ja käyttäessä "epärationaalista tiibetiläistä päättelytekniikkaa" tulee selväksi, että kyse on tavanomaista poliisityötä laajemmista asioista. Sarjan edetessä kuvioihin tulee mukaan entistä enemmän yliluonnollisia aineksia. Lauran murhaajaksi paljastuu kaupunkia ympäröivissä metsissä asuva paha henki BOB, joka oli pitänyt vallassaan Leland Palmeria jo vuosikymmeniä. Toisille tasoille yhteydessä oleva Cooper saa apua niin näyissä ilmestyvältä jättiläiseltä kuin parannuksen tehneeltä demonilta (jonka arkinen julkisivu on yksikätinen kenkäkauppias).

Sarjassa alkaa selkeästi hahmottua myyttinen Hyvä/Paha-vastakkainasettelu. Hyvää edustaa ennen kaikkea moitteettomasti pukeutuva ja esiintyvä nykyajan ritari, itämaisiin mytologioihin perehtynyt FBI:n erikoisagentti Dale Cooper. Pahan voimien edusjoukon kärjessä on tietysti BOB, mutta myös entinen FBI:n agentti Windom Earle. Suurin osa Twin Peaksin asukkaista kuuluu hyvän ja pahan väliseen harmaaseen alueeseen, alttiina kummankin puolen vaikutuksille. Lynch on maininnut "rakkauden löytämisen helvetistä" olevan yksi hänen teoksiensa johtomotiiveista, ja Twin Peaksinkin syvimmäksi sisällöksi tuntuisi löytyvän ihmisen ikuinen taistelu kahden vastavoiman, vihan ja rakkauden välillä.

Sarjan mytologia pohjautuu osittain vanhoihin intiaanilegendoihin, teosofiaan ja itämaisiin uskontoihin, erityisesti tiibetiläiseen Kuolleiden kirjaan. Keskeisellä sijalla ovat Valkoinen ja Musta Kilta, eli äärimmäisen hyvän ja äärimmäisen pahan lähteet. Sarjan loppuhuipennus tapahtuu Punaisessa Huoneessa, eli pelkistetysti lavastetussa raskaiden, punaisten verhojen sulkemassa tilassa. Onko tämä huone Musta tai Valkoinen Kilta, molempia yhtä aikaa vai jonkinlainen odotushuone jompaan kumpaan on ollut lukuisten väittelyiden aihe sarjan fanien keskuudessa. Asian todellista laitaa ei tunnu tietävän edes Lynch itse, joka on vain todennut napanneensa ilmassa leijuvan, alitajuntansa tuottaman idean tietämättä sen tarkemmin mitä se merkitsee.

Oli symboliikka tulkittavissa miten tahansa, sarjan viimeinen jakso on häkellyttävää katseltavaa. Windom Earlen perässä Punaiseen Huoneeseen Twin Peaksin metsissä sijaitsevan 12 puun muodostaman ringin keskeltä mystisesti siirtynyt agentti Cooper on kuin kiirastuleen laskeutunut klassisen kirjallisuuden sankari. Hän kohtaa menneisyytensä painajaiset, kuolleiden henkilöiden hyvät ja pahat ilmiasut, myy sielunsa pelastaakseen rakastettunsa ja joutuu lopulta vastatusten oman varjo-minänsä kanssa traagisin seurauksin.

"Kun tällainen tuli syttyy, sitä on hyvin hankala sammuttaa. Viattomuuden hennot oksat palavat ensin, ja tuulen noustessa kaikki hyvä on uhattuna."
- Log Lady
Jos sarjan miljoonat katsojat ihastuivat Twin Peaksin asukkaisiin ja miljööseen, niin samoin kävi David Lynchillekin. Tv-yhtiön päätettyä lopettaa sarjan Lynch ei ollut vielä valmis hylkäämään tutuiksi tulleita hahmoja vaan alkoi heti työstää Twin Peaks - aiheista elokuvaa. Twin Peaks -- Tuli kulje kanssani (Twin Peaks - Fire Walk With Me, 1992) ei kuitenkaan jatka siitä, mihin sarja loppui vaan kertoo Laura Palmerin kuolemaa edeltäneistä tapahtumista. Näin ollen elokuvasta ovat itseasiassa poissa monet tv-sarjasta tutut hahmot, jotka tulivat mukaan tarinaan vasta murhatutkimusten myötä. Moni hahmoista katosi myös leikkauspöydällä Lynchin lyhentäessä elokuvaa kaupallisen levityksen asettamien normien mukaiseksi.

Ehkä juuri poistojen myötä elokuvan tunnelmakin poikkeaa selvästi sarjasta -- Tuli kulje kanssani on paljon lohduttomampi ja synkempi katsomiskokemus. Pääpaino on Laura Palmerin huumeiden, s/m-seksin ja insestin sävyttämässä rankassa syöksykierteessä kohti kuolemaa. Sekin vähä huumori mitä elokuvassa on, on sysimustaa. Teemoiltaan elokuva muistuttaa tv-sarjan viimeisiä, surrealistisia jaksoja joissa siirryttiin arkipäivän todellisuudesta unenomaisen häkellyttävään demonien ja enkelien maailmaan. Nämä tekijät selittävät osaltaan elokuvan saamaa huonoa vastaanottoa -- se ei vastannut katsojien elokuvalle asettamia odotuksia, ja oli joidenkin katsojien ja kriitikoiden mielestä "itsetarkoituksellisen sekava".

Tuli kulje kanssani on kiehtovan omituinen elokuva. Se tuo katsojan eteen toinen toistaan hämmentävämpiä tapahtumia, jotka tuntuvat noudattavan jotain omaa surrealistisesti kieroutunutta logiikkaansa joka pakenee rationaalisia selityksiä. Siinä mielessä se muistuttaa Lynchin parhaita elokuvia, Eraserheadiä ja Lost Highwaytä. Lynch ei nytkään pelkää tehdä elokuvaa, joka jättää perinteisen tarinarakenteen taustalle ja toimii enemmänkin mielikuvien ja tunnelmien pohjalta musiikin tai abstraktin maalauksen tavoin.

Tosin myös elokuvan kertomustaso on kiinnostava: se valottaa Laura Palmerin murhan, ja samalla koko Twin Peaksin, taustalla olleita tapahtumia. Viimeistään elokuva paljastaa, että Lauran salattu, synkkä puoli oli häntä isänsä hahmossa riivanneen demoni-BOBin aikaansaama. Lauran hyvä olemus pääsee vapaaksi vasta katharttisen kuoleman myötä. Elokuvan loppu on muilta osiltaan rankan elokuvan vastapainoksi hyvin valoisa: elokuva päättyy lähes valkoiseksi ylivalotettuun kuvaan enkelin vieressä hymyilevästä Laurasta.

"Aarteessa on hienoa se, että se on olemassa. Se on olemassa tullakseen löydetyksi. Kuinka kaunista on löytää aarre. Missä on se aarre, jonka löydettyään on ikuisesti onnellinen? Luulenpa, että tiedämme kaikki että se on olemassa. Joidenkin mukaan se on sisällämme - kaikkien meidän sisällämme. Kuinka outoa se olisikaan. Se olisi niin lähellä. Siis miksi sitä on niin hankala löytää, niin hankala saavuttaa?"
- katkelma David Lychin kirjoittamasta Log Ladyn alustuspuheenvuorosta ennen sarjan uusintaesitystä Bravo tv-kanavalla ·
filmihullu · filmihullu@kaapeli.fi www-sivut....hopeinenKUU · kuu@megabaud.fi