filmihullu

(etusivu)
(uusin numero)
(arkisto)
(tilaus)
(info)

4 | 0 8

Kuvanlukutaidoton kansa


Lehtemme on nyt 39 vuotta ja risat vanha. Seuraava numero, komea tupla, tulee juhlimaan täyttä neljää vuosikymmentä. Ehkä vertailen jo nyt aikajanan alku- ja loppupäätä. Vuonna 1968 maailma oli sekaisin. Elettiin "hullua vuotta". Pöydälle oli nostettu menneisyyden aaveita, kommunismin aavetta ja ennen kaikkea mielikuvituksellisia perspektiivejä siitä miten kaikkia mahdollisia yhteiskunnallisia ja yksityiselämän asioita voitaisiin muuttaa uuteen uskoon. Paljon tästä hahmotuksen vimmasta tuntui pian valuneen hukkaan, kun monilla elämänalueilla alkoi "normalisoinnin" aika. Valtarakenteet natisivat mutta kestivät.

Tälläkin hetkellä maailma on pahasti sekaisin. Tätä kirjoittaessani ollaan siinä tilanteessa että viikko sitten poliitikkomme - kuka ostaisi käytettyä autoa keneltäkään heistä? - ja "asiantuntijat" vakuuttivat yhdestä suusta ettei globaalinen talouden kriisi yllä Suomeen, tänään he jo sanovat toista. Viikon kuluttua kriisi on ehkä vienyt sen kirjoituskoneenkin jota nyt näppäilen.

Ero kuohunnan kauteen 1968 on dramaattinen. Nyt en näe missään mielikuvitusta. Ja elokuva, sen päätöksenteko, on vielä enemmän sekaisin kuin maailma. Tästähän asiasta on tietysti aivan liian helppo naljailla näin sivusta käsin. Reitti käsikirjoituksesta valmiiksi elokuvaksi ei ole koskaan itsestäänselvä ja täysin ennustettava. "Mittatappiota" tulee aina. Silti voi ihmetellä missä näkyy joku tuotannon linja, kun kerran kentän anarkiaa kuitenkin ohjaillaan. Niinpä kun esteettiset kriteerit ovat kadonneet - päättäjät eivät enää erota oivaltavaa suunnitelmaa täydestä trashistä, mittatappiot ohitetaan ilman mitään keskustelua -, päätöksien painopiste valuu muuhun kuin elokuviin. Niistähän, sanan vastuullisessa mielessä, näyttää olevan pelkkää kiusaa.

Niinpä pohditaan, miten teknologiasta humaltunut kansa saisi täysin digitalisoidut elokuvateatterit "koska se on tulevaisuus". Elokuva-arkistostakaan ei ole kiistetty sitä tietoa minkä Lauri Timonen paljasti kolumnissaan: että Orion, perinteisen elokuvan Mekka, saa luvan väistyä. Tilalle tulee modernimpi onni, teatteri jossa on sitä sun vempelettä ja ollaan vimmaisesti mukana jossain pohjolan valkean kaupungin uljaassa multiplexissä. Psykologia hoi! Eikö riittänyt, että arkiston nimen vaihdoksella astuttiin anonymiteetin tilaan. Orion on ollut elokuvakulttuurin lippulaiva, arkistollakin voi olla peruskirjaimensa henkinen identiteetti.

Numeromme sisältö on perinteinen: 23. yhteenveto Sodankylän elokuvafestivaalien keskusteluista. Ne ovat sanoja ja elokuvan historiaa - jopa historiaa ylipäätään, ja tasolla, jonka talteen saattamisesta Filmihullu voi kaiketi olla ylpeä. Viestien kantavuus on erottamaton tilanteesta ja paikasta jossa ne on lausuttu: pohjoinen luonto, Sodankylän "keskuskatu", teltan edusta, Kitisen koulu jossa aamukeskustelut on pidetty kymmenen ja kahdentoista välissä. Aika monta vuotta. Keskustelujen, jotka kaikki on tallennettu myös kuvana, määrä on pian sata.

Mutta on Sodankylä paikkana muutakin. Ainoa elokuvateatteri Lapinsuu, viimeinen niillä leveysasteilla, sinnittelee olemassaolostaan. Festivaalin vuosittainen tönäisy varmaan ole osaton seikka siinä että tuo olemassaolo vielä on.

Mainitsin koulun. Se taistelee olemassaolostaan. Lyhytnäköisimmät vaikuttajat ovat jopa ehdottaneet vaurioista kärsivän rakennuksen purkamista. Korvaavat ratkaisut eivät ole tyydyttäviä, joten pahimmassa tapauksessa "keskiyön auringon festivaali" joutuu etsimään tyköpaikkaa muualta. Tarjouksiahan on koko ajan ollut. Koulu on tehnyt myös arkisempaa historiaa. Sen yläasteen lehtori Lauri Ylitepsa kuuluu maan opettajakunnan uranuurtajiin vaikeaksi osoittautuneessa pyrkimyksessä niveltää elokuva osaksi koulujen opetusohjelmaa. Kokeilulle on nyt rahoitustakin, ja nimenomaisesti Sodankylä on yksi kokeilukoulu. Toivotamme kaikkea onnea.

Toivottavasti tämä enteilee uutta lukua opetusministeriön ja kouluhallituksen suhtautumisessa elokuvaan. Koska en ole eläessäni näihin instansseihin ollut missään keskusteluyhteydessä, olen sivusta seurannut miten erilaiset koulujen ja aloitekykyisten opettajien taholta tulleet ehdotukset eivät yksinkertaisesti ole edenneet. Ja kuitenkin kysymys on niin tähdellisestä asiasta kuin 1900-luvun sosiaalisesti tärkeimmän taiteen ristivalaisusta ja sen arkisten merkityksien käsittelystä - kuvanlukutaidosta.

Sen tarpeesta puhutaan Suomessa nykyisin viikko vuodessa - aina kun kouluissa tai ostoskeskuksissa pamahtaa. Sinä aikana "koko kansa" on valmis ristiinnaulitsemaan päätöksentekijät. Passiivitila kuitenkin unohdetaan, nopeimpana unohtajana hyveellinen media. Ja kun viikko sitten on ohi, maa makaa siten kuin se on petattu. Ainakin se on täynnä nuoria joiden pollassa fiktio ja todellisuus eivät erotu lainkaan.

En tarjoa elokuvaa kaikkien asioiden viisastenkiveksi. Moni ihmettelee varmaan, miksi yleensä edes korostan elokuvaa jonka katoamista digitaaliseksi pelimaailmaksi edistetään Suomessakin virallisesti kaksin käsin. Vastaan ykskantaan: elokuva, syvennetyin taide tässä jo vaikka kuinka moneksi jakautuneessa liikkuvan kuvan perheessä, tarjoaa selkeän, inspiroivan pohjan juuri kuvien konkreettiselle luennalle. Tämä on jopa niin tärkeä velvoite että olen yhdessä asiassa toista mieltä ihailtavaa työtä tekevien pioneeriopettajien kanssa: he, epäilemättä koulumaailman ja koululaisten psyyken tuntijoina, painottavat tasaveroisesti oppilaiden tarvetta "tehdä elokuvaa". Sen vuoksi kouluihin on ostettu tuhlaavaisen paljon videovälineistöä, leikkausyksiköitä jne. Erikoisluokista ja kellareista tehdään peuhamaita jotka eivät mielestäni auta pääasian ymmärryksessä. Mutta ehkä olen rankastikin väärässä.

Ehkä olen väärässä seuraavassakin spekulaatiossa. Seuraava mielipide koskee tapaa jolla Kauhajoen joukkomurha - mistähän on perua ilmaisu "ampumavälikohtaus"? - uutisoitiin (tilanteessa jossa kaikki luonnollisesti tunsivat faktat) seuraavan päivän lehdessä.

Helsingin Sanomat oli poikkeuksellisesti uhrannut etusivun mainostilan. Sivun täytti uutinen "Jokelan toistumisesta". Sivu oli taiton ja myös tekstin osalta tyylikäs suoritus. Entä sivun alalaita. Siinä oli murhaajan iso valokuva. Miksi epäilen tehokkaan skuupin oikeutusta? Miksi ahdistuin sekä rivikansalaisena että jonkin verran kuvien luvun ja sosiaalisen dynamiikan asioita miettineenä ihmisenä?

Maa on monien arvioiden mukaan täynnä - puhutaan sadoista tai ehkä tuhansista yksilöistä - jotka kelluvat vailla mitään kompassilukemia fiktion ja toden rajavyöhykkeellä. Tiedämme hyvin miten kova sana on kuuluisuus, merkityksen ja minuuden löytymisen korkea hetki joka houkuttelee vaikka sitten postuumina. Mitä muuta etsi John Lennonin murhaaja, joka ei edes vihannut Lennonia? Muistan 70-luvun huippukiinnostavan kirjan "An Assassin's Diary" jossa Arthur Bremer -niminen tavoitteensa missannut ampuja selostaa toimensa: kuinka hän seurasi kuukausia Nixonia, ei päässyt lähellekään, alkoi sitten valita uutta kohdetta ja totesi että melkein kaikki poliittiset kohteet ovat liian mitättömiä - heidät ampumalla hän ei pääsisi edes etusivulle. Hän löysi kuitenkin hyvän keskitason kohteen. Hän heilui George Wallacen tilaisuuksissa muutaman päivän fänilätkät kädessä ja laukaisi. Murha ei onnistunut, mutta Wallace halvaantuu loppuiäkseen.

Jos Martti Ahtisaari ei saa Hesarin mystifioidulle etusivulle nobel-aamunaan kuvaa mutta murhaajan kuva on isosti siinä, viesti on selvä. Kaikki laatulehdenkään käsiinsä ottavat eivät näet ole henkisesti skarpeimmassa tasapainotilassa.


Peter von Bagh


· Tilaa Filmihullu ·


filmihullu · filmihullu@kaapeli.fi www-sivut....hopeinenKUU · kuu@megabaud.fi