Sadankomitean periaateohjelma: Ihmisen ja maailman puolesta

Hyväksytty kevätliittokokouksessa 29.4.2003

Euroopan yhdentyminen on viidenkymmenen vuoden kuluessa onnistunut tavoitteessaan: suursotien aikakausi on lopullisesti päättynyt. Turvallisuuden paraneminen näkyy myös Itämeren alueella eikä Suomeen kohdistu enää lainkaan laajamittaista sotilaallista uhkaa. Kylmän sodan päätyttyä turvallisuuspoliittinen ympäristömme on edullisempi kuin koskaan, eikä Suomen lähiympäristössä kehity konflikteja, jotka voisivat vaarantaa turvallisuutemme.

Vaikka turvallisuuspoliittinen tilanteemme on parantunut merkittävästi, muutos ei ole näkynyt käytännön puolustuspolitiikassa. Suomen sotilasmenot ovat ainoana Euroopan maana kasvaneet 1990-luvun alkuun verrattuna eikä armeijaa uhattu juustohöylällä lamavuosinakaan, vaan niiden aikana toteutettiin muun muassa Hornet-hävittäjien hankinta. Kylmän sodan voitonhuumassa aloitettiin myös naisten asepalvelus ja vapaaehtoisten maanpuolustusjärjestöjen tukeminen.

Militarismin juuret takertuvatkin syvälle suomalaisten kollektiiviseen muistiin. Talvisodan kansallismielisiä tulkintoja käytetään yhä, yli 60 vuotta sodan päättymisen jälkeen, turvallisuuspolitiikan ohjenuorina. Sotahistorian tulkitseminen yleväksi menneisyydeksi on kaikille kansoille tyypillistä itsepetosta, jossa militarismin uhreista leivotaan sankareita. Millään muulla politiikan osa-alueella ei voisi ummistaa silmiään maailman ja yhteiskunnan muuttumiselta. Sotaa ei pitäisi nähdä kansainvälisiin suhteisiin kuuluvana luonnonlakina, johon täytyy jatkuvasti varautua. Jos me suomalaiset haluamme rauhaa, meidän on myös aktiivisesti valmistettava rauhaa - kodeissa, koulussa, yhteiskunnassa ja ennen muuta koko maailmassa.

2000-luvun uhkia ei voi voittaa aseilla

Vaikka uhkakuvat ovat kylmän sodan päätyttyä muuttuneet, niistä ei ole haluttu vetää oikeita johtopäätöksiä. Idän ja lännen välinen vastakkainasettelu on päättynyt ja 2000-luvun konflikteissa vastapuolet muodostuvat usein kansallisvaltioiden rajoista riippumatta. Kansainvälisessä politiikassa suurinta huolta pitäisi herättää vauraiden teollisuusmaiden ja kaikkein köyhimpien maiden välisen kuilun syveneminen, joka täytyy kuroa umpeen kansainvälisellä yhteistyöllä ja solidaarisuudella.

Turvallisuusuhkien kirjo on laajentunut mutta samalla perinteisiä voimapoliittisia hyökkäyssotia pidetään huomattavasti epätodennäköisempinä kuin aiemmin. Muun muassa kansainvälinen rikollisuus ja terrorismi, ympäristökriisit, sairaudet, nälänhädät, hajoavat valtiot tai pakolaisuus aiheuttavat uusia kansallisvaltioiden rajat ylittäviä uhkia, joiden vaikutukset tuntuvat pahenevan jatkuvasti. Näitä uusia uhkia yhdistää niiden yleistymisen lisäksi se, että niihin ei voi vastata sotilaallisin keinoin.

Turvallisuuden parantaminen on 2000-luvulla pitkäjänteistä työtä. Demokratian ja ihmisoikeuksien edistäminen sekä kansainvälisen oikeusnormiston vahvistaminen ehkäisevät uusien konfliktien syntymistä ja pahenemista. Poliittisten oikeuksien ja kestävän kehityksen tukeminen ja tuloerojen tasaaminen sekä valtioiden välillä että niiden sisällä ovat välttämättömiä tavoitteita rauhanomaisen maailman rakentamisessa. Yhdentyvä maailma ei tarvitse valtioita, jotka katsovat naapureitaan kiväärintähtäimen takaa.

Asevarustelu lisää kansainvälisen järjestelmän epävakautta ja aiheuttaa sotia. Erityisesti joukkotuhoaseiden leviäminen pitäisi pysäyttää ja käynnistää neuvottelut niistä luopumiseksi. Kemiallisten, biologisten ja ydinaseiden käyttäminen on vastoin kansainvälistä lakia ja suurvaltojen pitää aloittaa arsenaaliensa vähentäminen. Suomen on aktiivisesti tuettava aseistariisuntaan tähtääviä aloitteita ja liityttävä muun muassa tavanomaista aseistusta Euroopassa säätelevään TAE-sopimukseen.

Suomi ei varustautumalla tee maailmaa turvallisemmaksi. Meiltä toivotaan sen sijaan aktiivista työtä rauhan rakentamiseksi kriisialueille ja tukea kolmanteen maailmaan. Myös meillä suomalaisilla on velvollisuus oikaista maailmankaupan epäoikeudenmukaisuuksia ja auttaa vähäosaisia. Puolustusmenoja pitää laskea rajusti ja vastaavasti lisätä kehitysyhteistyön määrärahoja - näin Suomi edistää turvallisuutta meillä ja muualla.

Sodan voi aloittaa yksin - rauha rakennetaan yhdessä

Konfliktien muuttuminen edellyttää myös niiden ratkaisemiseen käytettyjen keinojen kehittämistä. Sotilaalliseen väliintuloon turvauduttiin 1990-luvulla ja uudella vuosituhannella tilanteissa, joissa rauhanomaisia ratkaisuja oli vielä runsaasti käyttämättä. Esimerkiksi suurvaltojen pommitukset ovat aiheuttaneet pikemminkin entistä pahempia ongelmia, koska varsinaiset kiistakysymykset jäävät sopimatta ja siviiliväestö kärsii ilmaiskuista.

Huolestuttavinta kansainvälisen politiikan kehityksessä on ehdottomasti Yhdistyneiden kansakuntien syrjäyttäminen kriisinhallintaoperaatioiden päätöksenteosta. Ainoastaan YK:ssa kaikki maailman maat ovat edustettuina ja maailmanjärjestö on ainoa taho, joka voi tasapuolisesti päättää konfliktien ratkaisukeinoista. YK:n toimintaa kuitenkin vaikeuttaa epädemokraattinen ja kankea päätöksenteko sekä rahoituksen puute.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana maailman ainoa supervalta Yhdysvallat on syyllistynyt omavaltaisesti sellaisiin voimatoimiin, joita YK ei ollut hyväksynyt. Yhdysvaltojen tulisi maailman vahvimpana sotilasmahtina ymmärtää vastuunsa ja luopua aggressiivisesta oman edun tavoittelusta, joka uhkaa romuttaa kansainvälisen politiikan rakenteet. Yhdysvaltain tavoite levittää vapautta ja demokratiaa on myös vakavasti ristiriidassa käytettyjen keinojen kanssa. Kansainvälisen politiikan pitää perustua toimivaan oikeusjärjestykseen ja kattaviin sopimuksiin, jotka sitovat niin heikkoja kuin vahvojakin osapuolia.

Euroopan unioni on erinomainen esimerkki poliittisesta ja taloudellisesta yhteistyöstä, joka minimoi konfliktit entisten vihollismaiden välillä. EU:n vahvuus on demokratiassa, ihmisoikeuksissa ja oikeusvaltioiden periaatteissa - unioni ei tarvitse yhteistä puolustusta ja korkeita raja-aitoja ympärilleen vaan sen tulevaisuudessakin pitäisi perustua rauhanomaiseen yhteistyöhön.

Suomelle EU on luontevampi arvoyhteisö kuin sotilasliitto Nato, jota Yhdysvallat johtaa isännän oikeudella. Nato-jäsenyys ei toisi Suomelle turvallisuutta vaan pikemmin turvattomuutta, ei lisää päätösvaltaa vaan käskytystä, ei lisää poliittista liikkumavapautta vaan sen kaventamista. Jäsenyyden seurauksena puolustusmenoihin vaadittaisiin korotuksia, Suomi sitoutuisi Naton ydinasepolitiikkaan ja joutuisi tahtomattaan osalliseksi kiistoissa eri puolilla maailmaa. Teemme palveluksen niin itsellemme kuin kansainväliselle yhteisölle pysymällä sotilaallisesti liittoutumattomana.

Maailma tarvitsee aktiivista rauhanpolitiikkaa

Liittoutumaton Suomi voi työskennellä vapaasti yhteisiä normeja ja lakeja kunnioittavan maailman kehittämiseksi. Suomalaisilla on paremmat mahdollisuudet toimia välittäjinä kiistoissa ja uskottavasti puolustaa rauhanomaisia ratkaisuja, jos pysyttelemme sotilasliittojen ulkopuolella. Toimiakseen kansainvälinen yhteisö tarvitsee liittoutumattomia maita ja niiden rauhanperinteen hyödyntämistä.

Suomen tulisi kansainvälisessä politiikassa toimia aseistariisunnan puolestapuhujana ja painokkaasti edistää konfliktien rauhanomaista ratkaisemista. Meillä on pitkät rauhanturvaamisen perinteet ja runsaasti alan osaamista, mitä ei saa heittää hukkaan. Entistä enemmän tarvitaan siviilikriisinhallintaa, joka pyrkii ehkäisemään konfliktien syntymistä, hoitaa niiden seurauksia ja vahvistaa kansalaisyhteiskuntaa - kansalaisjärjestöjen panosta tarvitaan konfliktien onnistuneessa jälkihoidossa. Kylmän sodan aikana puolueeton Suomi yritti välittää idän ja lännen välillä ja meidän pitäisi toimia rauhanrakentajana myös 2000-luvulla, karsia samalla omia puolustusmenojamme ja aloittaa yksipuolinen aseistariisunta. Maailma tarvitsee esimerkkejä.

Vaikka yksittäisissä tilanteissa sotatoimet näyttävät ratkaisseen konfliktin, aseiden avulla ei voi saavuttaa pysyvää rauhantilaa. Sotilaallinen voimankäyttö vahvistaa osapuolten uskoa väkivaltaan ja luo pohjaa uusille konflikteille, mikä tekee sodankäynnistä erityisen vaarallisen välineen. Sen sijaan rauhanomainen sovittelu, väkivallaton vastarinta ja aseistariisunta ovat itsessään keinoja, joilla tehokkaasti toimitaan väkivaltaa vastaan. Kriisitilanteet pitäisi ratkaista väkivallattomasti.

Sota ei ole koskaan toimiva saati oikea ratkaisu maailmanpolitiikan ongelmiin. Vaikka ihmisoikeuksia ja demokratiaa pitää tukea kaikkialla maailmassa, myös sorrettujen aseellinen vastarinta on ratkaisuna epäonnistunut. Osapuolten motiivit auttavat toki ymmärtämään konfliktin luonnetta ja ne täytyy ottaa huomioon kiistoja sovittaessa mutta eivät koskaan voi oikeuttaa väkivaltaisia tekoja. Sadankomitea pitää tuomittavana sekä vahvojen väkivaltaa heikkoja vastaan että heikkojen väkivaltaa vahvoja vastaan.

Asevelvollisuus 2000-luvulla

Yleinen asevelvollisuus on Suomessa aikansa elänyt. Miespuolisesta ikäluokasta noin 80 prosenttia suorittaa aseellisen palveluksen, mikä on maailmanlaajuisestikin poikkeuksellisen raskas rasite. Kaikki laajan asevelvollisuuden kustannukset eivät edes näy puolustusbudjetissa, koska nuoret miehet pystyisivät siviilissä tekemään tuottavaa työtä tai opiskelemaan.

Nykymallinen asevelvollisuusarmeija on kallis ja hyödytön eikä vastaa sotateknologian kehitystäkään. Laajalla asevelvollisuudella on lähinnä poliittinen tarkoitus: maanpuolustustahdon ylläpitämiseksi halutaan kouluttaa koko ikäluokka. Jäykkä militaristinen ilmapiiri tuntuu estävän kaikki yritykset asevelvollisuuden keventämiseksi.

Parantuneen turvallisuuspoliittisen tilanteen ja sodankäynnin modernisaation takia täytyy tehdä rehellisiä johtopäätöksiä. Koska maanpuolustusinto ei näytä laantuvan, nykytilanteessa edullisin ja paras tapa on siirtyä kokonaan vapaaehtoiseen asevelvollisuuteen - muun Euroopan kehitys on menossa juuri tähän suuntaan. Armeija voisi valita halukkaista vapaaehtoisista tarvitsemansa miehistön koulutettavaksi. Palkka-armeija käy meille liian kalliiksi.

Asekauppa kuriin

Maailmassa arvioidaan olevan tällä hetkellä noin 500 miljoonaa pienasetta, joilla surmataan vuosittain satoja tuhansia ihmisiä, enimmäkseen siviilejä. Yhdeksän sodan kymmenestä uhrista menehtyy pienaseen osumaan. Yksinkertaisten käsiaseiden ja räjähteiden määrän vähentäminen on tärkeää aseistariisunnan edistämiseksi.

Pienaseongelmaa voi konfliktien päätyttyä lievittää takaisinosto-ohjelmilla, mutta pitkällä tähtäimellä on tehokkainta rajoittaa asetuotantoa ja -kauppaa. Vastuun kiväärivuoresta kantavat ensisijaisesti valmistajamaat. Esimerkiksi Euroopan unionin jäsenvaltiot ovat vieneet aseita kriisialueille ja sotaakäyviin maihin. Suomi on kunnostautunut viemällä aseita muun muassa Indonesiaan ja Turkkiin.

Sadankomitea vastustaa asekauppaa ja vaatii, että Suomi toimisi aktiivisesti lakkauttaakseen kaiken aseviennin Euroopan unionin ulkopuolelle. Aseteollisuuden kansainvälistymisen ja yritysfuusioiden takia aseiden alkuperämaa on hämärtynyt eivätkä yksittäisten jäsenmaiden vientirajoitukset riitä ratkaisemaan ongelmaa. Suomessa valtion pitäisi luopua kokonaan asetuotannosta, jota subventoidaan vanhentuneisiin uhkakuviin vedoten. Samalla varmistettaisiin, että suomalaisia aseita ei joudu kriisialueille.

Suomen otettava vastuu miinoistaan

Suomi on ainoa Euroopan unionin maa, joka ei ole liittynyt vuonna 1997 solmittuun Ottawan sopimukseen. Kansalaisjärjestöjen aloitteesta syntynyt sopimus kieltää henkilömiinojen käytön, koska ne ovat epäinhimillinen ase. Maamiina ei erota sotilasta siviilistä ja pysyy mullan alla toimintakuntoisena vuosikymmeniä.

Maailman maaperässä on tällä hetkellä yli sata miljoonaa räjähdysvalmista miinaa ja uusia kylvetään enemmän kuin saadaan raivatuksi. Miinanraivaus on erittäin kallista ja edistyy toivottoman hitaasti. Miinat tappavat vuosittain tuhansia siviilejä ympäri maailmaa ja vammauttavat vielä useampia. Myös Suomella on omakohtaisia kokemuksia sodanaikaisten miinojen aiheuttamista raskaista henkilövahingoista ja raivaustyöstä.

Sadankomitea vaatii, että Suomi liittyy välittömästi henkilömiinat kieltävään sopimukseen. Koska yksikään sivistysvaltio ei voi käyttää maamiinoja sodassa, Suomella on myös moraalinen velvollisuus allekirjoittaa miinasopimus. Jättäytyminen sopimuksen ulkopuolelle hidastaa täydellisen miinakiellon syntymistä, koska muutamat miinoja aktiivisesti käyttävät maat puolustavat toimintaansa Suomen antamalla esimerkillä.

Rakentavaa rauhantyötä

Sadankomitea on pasifistinen ja antimilitaristinen rauhanjärjestö, joka vastustaa sotilaallista voimankäyttöä ja asevarustelua sen kaikissa muodoissa. Sadankomitea tekee työtä, jotta Suomi olisi aktiivinen rauhan, turvallisuuden, ihmisoikeuksien ja vakauden edistäjä kansainvälistyvässä maailmassa. Yhteiskunnan resursseja tulee käyttää kansalaisten hyvinvoinnin parantamiseksi ja globaalien haasteiden ratkaisemiseksi asevarustelun sijaan. Kansalaisjärjestöjen mielipiteitä ja asiantuntemusta pitäisi kuunnella tarkemmin. Esimerkiksi monet aseistariisuntaan johtaneet aloitteet ja sopimukset ovat syntyneet ja edenneet juuri rauhanliikkeen ansiosta.

Aseistariisunta ei ole vain valtioiden välistä voimapoliittista diplomatiaa vaan kansalaisjärjestöt ja kansainvälinen mielipide muodostavat yhä keskeisemmän osan yhteiskunnallisen ja kulttuurisen varusteluongelman ratkaisua. Aseistariisunnassa Suomi ei ole mallioppilas vaan kulkee kaksi kierrosta sivistysmaiden jäljessä: osallistumme perinteiseen valtioiden väliseen aseistariisuntaankin vain silloin, kun sopimukset eivät koske meitä, vaikka samalla pitäisi jo pystyä reagoimaan kansalaisyhteiskunnasta esiin nouseviin aloitteisiin ja työskennellä aseistariisunnan puolesta maailmanlaajuisesti.

Rauhanliikkeen toiminta suuntautuu kauas tulevaisuuteen. Sadankomitean tavoitteena on muuttaa politiikan linjoja ja suomalaisten ajattelutapoja. Maailmanrauhaa rakennetaan niin lainsäädännön kuin rauhankulttuurin ja kasvatuksen keinoin. Moderni rauhanliike on yli vuosisataisen toimintansa aikana osoittanut lukuisia kertoja, että konflikteja voidaan ratkaista aseettomasti, väkivaltaa vähentää ja yhteiskuntien militaristisia rakenteita purkaa. Vuonna 1963 perustetun Sadankomitean saavutukset ovat yksi osa kansainvälisen rauhanliikkeen ponnisteluja. Rauhanliikkeen työ on tärkeää ja se tarvitsee myös yhteiskunnan taloudellista tukea.

Vaikka rauhanliikkeen tavoitteet ovat korkealla, työ koostuu lukemattomista pienistä askeleista. Sadankomitea luottaa avoimeen ja rakentavaan keskusteluun, jossa kuunnellaan kaikkien osapuolten mielipiteitä. Konkreettinen rauhantyö, joka vaikuttaa asiakysymyksiin tai asenteisiin, on sadankomitealaisille tärkeintä. Jos Sadankomitea alkaa tuomita tai yksipuolisesti vastustaa maailmanpolitiikan toimijoita, on oltava tosi kyseessä.

Sadankomitean mielestä turvallisuuspolitiikasta ja maailman tilanteesta keskusteleminen ja päättäminen kuuluu kaikille - ei vain poliitikoille, sotilaille, byrokraateille ja asiantuntijoille. Turvallisuuspoliittiset päätökset tehdään Suomessakin liian usein suljettujen ovien takana. Asioiden täytyy olla julkisia jo niiden valmisteluvaiheessa. Sotilaiden vaikutusvaltaa turvallisuuspolitiikkaan ja erityisesti puolustusbudjetin valmisteluun pitää vähentää.

Sadankomitean toiminta perustuu avoimuuteen ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseen. Yhdistys voi hyväksyä myös kansalaistottelemattomuuteen perustuvat rauhanaktiot ja tukee tarvittaessa niihin osallistuneita pasifisteja. Tottelemattomuuden on kuitenkin oltava ehdottoman väkivallatonta, avointa, tarkoituksenmukaista ja tekijöiden täytyy kantaa täysi vastuu teoistaan.

Tällaista kansalaistottelemattomuutta on esimerkiksi totaalikieltäytyminen tai joukkotuhoaseisiin liittyvä aurantakojatoiminta.
Sadankomitea on puoluepoliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton rauhanjärjestö, joka edistää tavoitteitaan osallistumalla suomalaiseen keskusteluun ja kansainvälisiin aseidenriisuntahankkeisiin, lobbaa päättäjiä ja toimii turvallisuuspolitiikan asiantuntijana kansalaisjärjestökentällä. Keskustelutilaisuudet, rauhantapahtumat ja vapaamuotoinen yhdessäolo muodostavat tärkeän osan jäsenille suunnatusta toiminnasta. Sadankomitea julkaisee myös Pax-lehteä, kirjoja sekä pamfletteja ja antaa vuosittain rauhanpalkinnon.

Sadankomitean kymmenen vaatimusta Suomen päättäjille

1. Puolustusmenoja on supistettava vähintään kolmanneksella ja aloitettava yksipuolinen aseistariisunta.

2. Nykyisestä asevelvollisuudesta on luovuttava ja siirryttävä vapaaehtoiseen palveluun.

3. Suomen ei pidä liittyä sotilasliitto Naton jäseneksi.

4. Rauhanturvaamisen painopiste pitää sekä Suomessa että EU-tasolla siirtää siviilikriisinhallintaan. Siviilikriisinhallintaa varten on varattava valtion budjetissa oma menoeränsä.

5. Kehitysyhteistyön määrärahoja on lisättävä yhteen prosenttiin bruttokansantuotteesta ja suosittava kauppapolitiikassa kehitysmaita.

6. Suomen on välittömästi allekirjoitettava henkilömiinat kieltävä Ottawan sopimus.

7. Suomen on luovuttava aseteollisuudesta.

8. Suomen on Yhdistyneissä Kansakunnissa tuettava määrätietoisesti aseistariisuntaan tähtääviä aloitteita ja liityttävä myös niihin sopimuksiin, jotka edellyttävät muutoksia Suomen puolustuspolitiikassa.

9. Turvallisuuspoliittisen päätöksenteon täytyy olla julkista jo valmisteluvaiheessa.

10. Rauhantyön määrärahat on vähintään kaksinkertaistettava ja varmistettava myös rahoituksen jatkuvuus.