MIINAPÄIVÄKIRJA

Yhdysvaltain presidentti Dwight Eisenhower totesi vuonna 1959: - Haluaisin uskoa, että ihmiset pitemmällä aikavälillä, edistävät rauhaa enemmän kuin hallitukset. Todellakin uskon ihmisten haluavan rauhaa niin paljon, että jonakin päivänä hallituksen on parasta väistyä tieltä ja antaa se ihmisille.

Suomessa hallitus seisoo vieläkin täydellisen miinakiellon tiellä, vaikka miinoista luopuminen häämöttääkin jo lähitulevaisuudessa.

Kuinka kylmän sodan ajan liennytyksen esitaistelijasta tuli 1990-luvulla aseiden riisunnan "paha poika".

Marraskuu 1862

Henkilömiinoja käytettään ensimmäisen kerran Yhdysvaltojen sisällissodassa. Kuultuaan omien sotilaidensa suunnittelevan miinojen käyttöä eräs pohjoisten joukkojen komentaja kutsuu aseen käyttöä murhaksi, ei sodankäynniksi, ja kieltää joukoitaan miinojen kylvämisen.

Korean sota 1950-1953

Yhdysvaltojen armeijan omien tietojen mukaan sen kylvämät puolustukselliset miinakentät aiheuttavat omille enemmän tappioita kuin vihollisen miinat hyökkäyksissä ja niiden valmistelussa.

1977

Vuonna 1949 Genevessä solmittuja sodan oikeussääntöjä koskevia sopimuksia täydennetään kahdella lisäpöytäkirjalla. Ensimmäisen lisäpöytäkirjan mukaan siviili- ja sotilaskohteiden välille on tehtävä ero ja sotatoimet on suunnattava vain sotilaskohteisiin.

1980

Hyväksytään yleissopimus, jonka pöytäkirjassa kielletään miinojen umpimähkäinen käyttö ja niiden suuntaaminen siviiliväestöön.

1989

Suomen Rauhanliitto julkaisee suomeksi 80-luvun alussa YK:n ympäristöraportin "Sodan räjähtävät jätteet". Rauhanliitto vaatii globaalin miinaongelman ratkaisemista. Keskustelua miinoista käyvät kuitenkin vain kenttätyöntekijät ja "asiantuntijat".

Marraskuu 1991

Pieni aktivistien joukko kokoontuu kiitospäivän illallisella nuhruisessa Vietnamin sodan veteraanien toimistossa Washingtonissa pohtimaan miinojen aiheuttamia tuhoja. Erilaisista sopimuksista huolimatta miinat aiheuttavat mittaamattomia kärsimyksiä erityisesti kolmannessa maailmassa. Aihe on järjestölle tuttu. Järjestö on toimittanut proteeseja ja muutoinkin avustanut miinojen uhreja Keski-Amerikassa.

Lokakuu 1992

Viisi kansalaisjärjestöä Yhdysvalloista, Englannista, Saksasta ja Ranskasta päättää yhdistää voimansa jalkaväkimiinojen kieltämiseksi. Kampanja saa kunnianhimoisen nimen: kansainvälinen kampanja maamiinojen kieltämiseksi.

Toukokuu 1993

Kansalaisjärjestöjen ensimmäinen miinakokous Lontoossa saa paikalle 50 edustajaa 40:sta eri järjestöstä. Kokouksessa hahmotellaan kampanjan strategiaa.

Lokakuu 1994

Presidentti Bill Clinton vaati maamiinojen kieltämistä puheessaan YK:n yleiskokoukselle.

1994

Puolueettomuutta tarkasti varjeleva sveitsiläinen Punaisen Ristin kansainvälinen komitea (ICRC) tunnustaa - pitkälti kenttälääkäreidensä painostuksesta - väriä ja käynnistää maailmanlaajuisen kampanjan maamiinojen kieltämiseksi. Kampanjaan kuuluu muun muassa lehti-ilmoituksia ja suomeksikin käännetty tutkimus Henkilömiinat ystävä vai vihollinen? Tutkimuksessa kymmenen korkeaa upseeria kyseenalaistaa henkilömiinojen sotilaallisen merkityksen.

Toukokuu 1994.

Kansainvälisen miinakampanjan kokoontuessa seuraavan kerran Geneveen konferenssi kerää jo yli 110 edustajaa yhteensä 60:sta maasta.

Lokakuu 1994

Presidentti Bill Clinton vaati maamiinojen kieltämistä puheessaan YK:n yleiskokoukselle. YK-viikolla suomalaiset kansalaisjärjestöt vetoavat Suomen Rauhanpuolustajien aloitteesta Suomen päättäjiin, jotta miinat kiellettäisiin. Vetoajien joukossa on mukana mm. puolueiden naisjärjestöt.

Helmikuu 1995

Suomen Punainen Risti tekee kovan sisäisen keskustelun jälkeen aloitteen ja järjestää miinaseminaarin asiantuntijoille ja kansalaisjärjestöille. SPR julkaisee samalla raportin "Maamiinat aika toimia" - raportin. Seminaarissa alustaa mm. kansainvälisen Punaisen Ristin asiantuntija Louise Doswald-Beck, jonka moni miinaneuvottelija oppii myöhemmin tuntemaan ehdottomana juristina. Pauli Järvenpää puolustusministeriöstä vastustaa seminaarissa jyrkästi miinojen kieltämistä.

21. ja 22. maaliskuuta 1995

Europarlamentin kehitysyhteistyö- ja ulkoasianvaliokunnat kokoontuvat keskustelemaan jalkaväkimiinoista. Suomesta on pyydetty kuulemistilaisuuteen puheenvuoro, jonka pitää Pasi Patokallio ulkoministeriöstä. Puheenvuorossaan Pakokallio painottaa miinojen olevan olennainen osa Suomen puolustusjärjestelmää. Miinoja käytetään vain hyökkääjää vastaan ja vain omalla maaperällä. Patokallion puhetta kuunnellaan hiljaisuuden vallitessa. Kukaan ei taputa hänelle. Keskustelun kuluessa Patokalliolta kysytään, kuka on Suomen vihollinen, kun Suomi pitää niin tiukasti kiinni kannastaan maamiinojen kieltämisessä. Ruotsalainen europarlamentaarikko ottaa esille Ruotsin valtiopäivien päätöksen tukea jalkaväkimiinojen täyskieltoa ja ihmettelee Suomen kantaa. Punaisen Ristin edustaja sanoo, että Persianlahden sodan kokemusten valossa Suomi on puolustusajattelussaan ajasta jäljessä. Kokouksen puheenjohtajan mielestä Patokallio ei ymmärrä lainkaan Europarlamentin huolta jalkaväkimiinojen aiheuttamista tuhoista. Alustajille jaetussa loppupuheenvuorossa Patokallio on sitä mieltä, että Ruotsin ja Suomen kaltaisten maiden puolustuksessa olisi hyväksyttävä jalkaväkimiinojen vastuullinen käyttö. Patokallio sanoo, ettei hyväksy miinojen vastuutonta käyttöä ja uskoo, että miinakieltoon tulisi vain pieni osa länsimaita, jolloin se olisi vain tyhjä ele.

25. maaliskuuta 1995

Belgia päättää ensimmäisenä maana kieltää maamiinojen käytön. Kolme kuukautta myöhemmin Norjan parlamentti hyväksyy samanlaisen lain. Kanada, Itävalta ja Etelä-Afrikka ovat myös maita, jotka työskentelevät miinakiellon puolesta.

Syksy 1995

Hallitukset eivät edisty Geneven konventionaalisten aseiden rajoittamista koskevissa neuvotteluissa henkilömiinojen käytön rajoittamiseksi ja siviiliuhrien vähentämiseksi. Neuvottelut epäonnistuivat myös seuraavana keväänä. Suomalaiset kansalaisjärjestöt puuhaavat eduskuntaan kuulemistilaisuuden miinoista. Kansainvälisistä alustajista huolimatta tilaisuus kiinnostaa vain kovin harvaa kansanedustajaa. Kansanedustajat Outi Ojala (vas), Tuija-Maaret Pykäläinen (vihr) ja Kimmo Kiljunen(sd) tekevät lakiehdotukset miinojen kieltämiseksi. Se hautautuu byrokratian rattaisiin.

Huhtikuu 1996

Neljä eläkkeelle olevaa kenraalia, joukossa Persianlahden sodan "sankari" Norman Schwarzkopf, kirjoittaa avoimen kirjeen presidentti Clintonille henkilömiinojen kieltämiseksi.

17. kesäkuuta 1996

Suomi hyväksytään pitkien ponnisteluiden jälkeen mukaan Geneven aseidenriisuntakonferenssiin. Ulkoministeriön Timo Kantola on saavutuksesta ylpeä. Suomi haluaa nyt toimia näkyvästi Genevessä. Uudesta sillanpääasemastaan innostuneena Suomi yliarvioi Geneven prosessia enemmän kuin yksikään toinen maa; monien mielestä konferenssi on ajautunut tiensä päähän. Suomi pitää mustasukkaisesti kiinni siitä, että miina-asiaa käsitellään Genevessä, ei missään muualla. Kuitenkin esimerkiksi Aasian maiden mielestä miinat on tuotu Geneveen vain siitä syystä, ettei siellä ole saavutettu edistystä ydinaseriisunnassa

Elokuu 1996

Ruotsin puolustusministeri ilmoittaa puoltavansa henkilömiinojen kieltämistä. Kun kieltopäätös on selvä, Ruotsin ulkoministeri toteaa, että poliittinen johto yksinkertaisesti vain käveli sotilaiden yli. Vaikka sitä ei suoraan sanotakaan on selvä, että kansainvälisessä diplomatiassa odotetaan samaa Suomeltakin. Suomen ulkoministeri Tarja Halosen toteaa, että Suomenkin olisi luovuttava miinoista. Ulkoministeriön kannanoton mukaan Suomi tukee neuvotteluiden käynnistämistä jalkaväkimiinojen täydellisestä kieltämisestä. Kannanoton mukaan kiellosta olisi sovittava Geneven asiedenriisuntakonferenssissa. Ulkoministeriö kuitenkin kiirehtii tiedottamaan myös, että miina-ase jalkaväkimiinoineen on Suomen pitkien maarajojen puolustamisessa niin tärkeä, että osa puolustuksesta murenee, jos miinat kielletään. Puolustusasianneuvos Pauli Järvenpää puolustusministeriöstä vakuuttelee, ettei Suomi ole miina-asiassa ongelmamaa. Ulkoministeriön osastopäällikön Pertti Torstilan mukaan Suomi on ollut aktiivinen miinapöytäkirjan tarkistuskonferenssissa Genevessä. "EU-maana annamme Euroopan unionin linjalla täyden tuen esimerkiksi vientirajoitusten osalta. Emme ole olleet passiivisia, olemme olleet eturivissä", Torstila sanoo (HS 14.8.1996). Suomen Punaisen Ristin Nuoret järjestävät toimintapäivän Senaatintorilla Helsingissä. Suurkirkon portaille kerätään kenkiä symbolisoimaan jalattomien miinauhrien menetystä. Jälleen kerran järjestöt vaativat Suomen linjan muutosta.

3.-5. lokakuuta 1996

Pettyneinä Geneven konventionaalisten aseiden rajoittamista koskevissa neuvotteluiden laihoihin miinatuloksiin Kanadan hallitus kutsuu hallitukset Ottawaan keskustelemaan "oikeasti" miinojen kieltämisestä. Kanada kutsuu Ottawan konferenssin viimeisenä päivänä diplomaatit "palaamaan Ottawaan vuoden kuluttua ja allekirjoittamaan sopimus, joka kieltäisi henkilömiinojen valmistuksen, viennin, varastoinnin ja käytön". Suomen osallistuminen kokoukseen on viime hetkiin asti epäselvä. Se lähettää kuitenkin edustajansa paikalle. Ulkoministeri päättää samalla, että valtio kustantaa myös yhden kansalaisjärjestön edustajan mukaan. Tästä tulee myöhemmissä miinakokouksissa käytäntö. Ulkoministeriön edustajat ovat prosessista ymmällään: heitä ei ole koskaan painostettu näin voimakkaasti. Diplomaatit joutuvat näkemään raajarikkoisia miinojen uhreja, kävelemään kokoushuoneisiin "miinakenttien" läpi, lukemaan Suomen nimen mustilta listoilta. Suomen asema käy entistäkin tukalammaksi: luvassa on pr-katastrofi. Miinakysymyksestä vastaava Pasi Patokallio ei kuitenkaan usko koko "nopean tien" prosessiin. Urautuneen diplomaatin mielestä kansalaisliikkeet eivät myöskään voi hoitaa sellaisia tehtäviä, jotka kuuluvat vanhojen säästöjen mukaan valtioiden välillä sovittaviksi. Hänen arvionsa mukaan vuoden kuluttua on mukana vähemmän kuin 60 maata. Virheellinen arvio välittyy myös muille ulkoministeriön virkamiehille ja ulkoministeri Haloselle.

YK-viikolla järjestöt pitävä miina-asiaa esillä ja keräävät kansalaisten nimiä vetoomukseen. Kirkon Ulkomaanapu järjestää seminaarin "Lapsi ja Sota", jossa käsitellään myös miina-aihetta. Kirkkojen maailmanneuvoston ja muiden kansainvälisten tahojen painostuksesta huolimatta Suomen kirkon on vaikea ottaa kantaa miinakysymykseen. Monessa seurakunnassa ei uskalleta panna miina-adressia esille, vaikka onkin "vastuuviikko". Toisaalta jotkut seurakunnat - esimerkiksi Loviisassa - keräävät ennätysmäärän nimiä vetoomuksiin. Myöhemmin koko kirkko kääntyy kuitenkin puolustamaan miinakieltoa.

Jody Willams ja muut miina kampanjan aktivistit lähtevät kiertämään maailmaa alueellisissa konferensseissa ja tapaamassa eri maiden edustajia tiedustellen heidän halukkuuttaan liittyä miinasopimukseen.

Alkuvuosi 1997

Prinsessa Diana vierailee Angolassa ja Bosniassa tapaamassa miinojen uhreja. Prinsessan mukana matkustaa lauma toimittajia.

Suomalaiset kansalaisjärjestöt luovuttavat ulkoministeri Tarja Haloselle ja puolustusministeri Anneli Tainalle 15 600 suomalaisen vetoomuksen, että Suomikin osallistuisi Ottawa prosessiin ja kieltäisi miinat kansallisesti.

17. maaliskuuta 1997

Hallitus antaa eduskunnalle puolustusselonteon. Siinä todetaan, että Suomi kannattaa maailmanlaajuista, oikeudellisesti sitovaa ja todennettavissa olevaa jalkaväkimiinojen täyskieltoa. Suomen mielestä neuvotteluja olisi käytävä Genevessä, ei Ottawassa. Selonteossa todetaan myös, että miinoista luopuminen aiheuttaisi merkittäviä kustannuksia. Virallinen Suomi vierastaa Ottawan prosessia, joka tähtää ulkoministeriön mielestä "nopeasti neuvoteltavaan, yksinkertaiseen sopimukseen niiden kesken, jotka ovat valmiita sitoutumaan täyskieltoon `tässä ja nyt´".

27. Toukokuuta 1997

Jody Williams ja aseasiantuntija Stephen Goose vierailevat Helsingissä tapaamassa ulkoministeriön, eduskunnan ihmisoikeusryhmän ja kansalaisjärjestöjen edustajia. Goose on kirjoittanut kirjan Landmines: A Deadly Legacy ja ylläpitää maailmanlaajuista tietokantaa maamiinojen myynnistä ja tuotannosta. Tarja Halonen ei ehdi tavata Williamsia ja Goosea, koska eduskunnassa käsitellään juuri turvallisuuspoliittista selontekoa. Miinojen korvaaminen sivutetaan selonteossa hyvin lyhyellä maininnalla.

Vieraat tapaava ulkoministeriön edustaja ärtyy aktivistien kysyessä Suomen aikataulusta. Keskustelua ei voi luonnehtia vuoropuheluksi ja virkamies toteaakin, että Suomessa ei ole kansalaisten taholta painetta tässä asiassa niin kuin monessa muussa maassa.

24.-27. Kesäkuuta 1997

Pasi Patokallio aliarvioi edelleen miinakampanjaa Ottawan prosessin varsinaisten neuvotteluiden käynnistyessä Brysselissä. Patokallio toteaa, ettei Ottawaan tule muita kuin miinaongelman kannalta ei-oleellisia maita ja kehitysmaita, jotka houkutellaan sopimukseen kaikenlaisilla lupauksilla. Ulkoministeriön kannan mukaan Ottawan prosessissa on Suomelle "sekä sopimusluonnoksen sisältöön, aikatauluun että neuvotteluiden edustavuuteen liittyviä ongelmia". Tarja Halonen asettaa työryhmän pohtimaan jalkaväkimiinojen täyskieltoon liittyviä kysymyksiä. Työryhmään nimitetään virkamiehiä. Työryhmä ei kuule lainkaan esimerkiksi kansalaisjärjestöjä.

1. syykuuta 1997

Neuvottelut Oslossa alkavat. Suomen ulkoministeriö julkaisee lehdistötiedotteen, jossa puolustellaan Suomen jättäytymistä tarkkailijaksi. Pitkin matkaa Suomen viralliset edustajat kiistävät jyrkästi, että muu maailma kummeksuisi Suomen linjaa, vaikka todellisuudessa Suomi alkaa koko ajan olla yhä kiusallisemmassa asemassa. Muun muassa EU painostaa Suomea jo voimakkaasti.

18. syykuuta 1997

Kolmen viikon hyvinkin dramaattisten ja jännittävien neuvotteluiden jälkeen henkilömiinojen täyskieltosopimuksen teksti hyväksytään Oslossa. Yli sadan maan odotetaan allekirjoittavan sopimuksen joulukuussa Ottawassa. Tämä on ensimmäinen kerta 70 vuoteen, sitten myrkkykaasujen, kun toimiva asejärjestelmä kielletään sopimuksella. Kansainvälinen miinakampanja käsittää nyt ylituhat erilaista organisaatiota 60:sta eri maasta. Jody Williams toteaa: "Ne valtiot jotka eivät allekirjoita tuota sopimusta tulisi mustamaalata ja ne jotka jatkavat miinojen käyttöä tulisi eristää kansainvälisestä yhteisöstä." Yhdysvallat, Venäjä, Kiina, Intia ja Pakistan antavat ymmärtää, etteivät ne aio allekirjoittaa sopimusta. Epävarmojen maiden listaan kuuluu Japani, Australia, Kreikka ja Suomi.

26. syyskuuta 1997

Ulkoministeri Tarja Halonen joutuu tunnustamaan virhearvoitaan kirjoituksessaan Helsingin Sanomissa: "Liike jalkaväkimiinojen kieltämiseksi kasvoi nopeammin kuin moni asiantuntija uskoi mahdolliseksi. --- Oli vaikea uskoa, että pienet ja keskisuuret maat sekä kansalaisjärjestöt saisivat muutoksen aikaan turvallisuuspolitiikkana pidetyllä alueella. --- Arvostimme Ottawaa prosessina, joka vauhdittaa jalkaväkimiinojen maailmanlaajuista kieltoa. Neuvottelufoorumina emme Ottawaa kuitenkaan pitäneet. --- Suomen kanta täyskiellon puolestapuhujana oli kyllä laajalti tiedossa, mutta uskottavuutta kannaltamme puuttui, koska Geneven raide eteni tuskaisen hitaasti."

29. syyskuuta 1997

Suomi "tervehtii" Ottawan sopimusta YK:n yleiskokouksessa.

30. syyskuuta 1997

Herkästi tuulet haistava ja Bosniassa miinojen uhreihin ja miinojen seurauksiin tutustunut Elisabeth Rehn muuttaa kantansa miinoihin. Aikaisemmin hän oli Suomen ainoa europarlamentaarikko, joka jaksoi puolustaa Suomen tiukkaa miinakantaa. Rehn kirjoittaa Helsingin Sanomissa: "On epäjohdonmukaista, että vaadimme omana ehtonamme kaikkien maiden liittymistä täyskieltoon. Me käytämme miinoja puolustuksen välineenä. Naapureidemme liittyminen täyskieltoon ei poista hyökkäyksen teoreettista uhkaa, eikä puolustustarvetta. Ainoastaan jos itse - jälleen teoreettisesti ottaen - hyökkäämme vieraalle maaperälle, on hyvä tietää, etteivät naapurit salli jalkaväkimiinoja."

10. lokakuuta 1997

Jody Williamsille ja kansainväliselle miinakampanjalle myönnetään Nobelin rauhanpalkinto. Suomessa pääesikunnan operaatiopäällikkö Ilkka Hollo arvioi lehtihaastattelussa, että Suomi voi luopua henkilömiinoista ehkä jo vuoden 2010 tienoilla, jos ilma-asetta vastaavasti tehostetaan. Hollon mukaan Suomi valmis lähtemään mukaan miinakieltoon Geneven aseistariisuntaprosessin kautta. - Yksipuolinen luopuminen miinoista olisi kohtuutonta. Jos miinoista kuitenkin päätetään luopua tai miina-asetta muuttaa, meidän on luotava korvaava järjestelmä (HS 10.10.97). Venäjän presidentti Boris Jeltsin ilmoittaa Venäjän allekirjoittavan miinasopimuksen, vaikka se onkin aikaisemmin boikotoinut neuvotteluita.

13. lokakuuta 1997

Ulkoministeri Tarja Halonen lähettää onnittelusähkeen Jody Williamsille: "Vielä muutama vuosi sitten, kukaan ei olisi voinut kuvitella prosessin nopeaa kulkua".

27. lokakuuta 1997

Japani ilmoittaa allekirjoittavansa Ottawan sopimukseen. Huomattuaan, millainen menestys Oslon kokous oli Japanin pääministeri Ryataro Hashimoto pyysi ministereitään sopimaan Japanin liittymisestä sopimukseen. Myöhemmin myös Kreikka päättää allekirjoittaa sopimuksen. Epävarmoista maista myös Australia päättää liittyä sopimukseen. Nyt Suomi on ainoa EU-maa, joka on jäämässä sopimuksen ulkopuolelle. Suomi rinnastetaan nyt Pohjois-Koreaan.

12. marraskuuta 1997

Suomi kannattaa jalkavälimiinojen täyskieltoon tähtääviä päätöslauselmia YK:n yleiskokouksessa. Suomi äänestää myös Ottawan päätöslauselman puolesta, koska se "tarkastelee miinapäätöslauselmia yhtenä kokonaisuutena". Suomi muistuttaa äänestyksen jälkeen pitämässään puheenvuorossa, että maa on sitoutunut täyskieltotavoitteeseen. Suomalaisten mielestä täyskiellosta pitäisi kuitenkin sopia Genevessä.

14. marraskuuta 1997

Venäjä ilmoittaa, ettei se allekirjoita Ottawan sopimusta, koska varastossa olevien miinojen tuhoaminen kävisi liian kalliiksi. - Voimme allekirjoittaa sopimuksen, mutta emme nyt koska Venäjä on jo sitoutunut kemiallisten aseidensa tuhoamiseen ja valmistautuu hyväksymään strategisia aseita vähentävän Start II -sopimuksen. Venäjällä ei olisi enää varoja miinojen hävittämiseen, Venäjän puolustusministeri Igor Sergejev sanoo.

15. marraskuuta 1997

Helsingin Sanomissa julkaistaan 150 suomalaisen allekirjoittama vetoomus Suomen liittymisestä Ottawan sopimukseen. Allekirjoittajien joukossa on muun muassa Sanoma Osakeyhtiön suuromistaja Patricia Seppälä. Suomen päätöksentekijöihin suurimman vaikutuksen tekee kuitenkin se, että listassa on mukana monta jääkiekkojoukkue Jokereiden pelaajaa.

23. marraskuuta 1997

Leluksi naamioitu miina räjähtää ja surmaa viisi lasta Pakistanin syrjäseudulla. Viranomaisten mukaan kaikki uhrit olivat alle 10-vuotiaita.

2.-4. Joulukuuta 1997

Yhteensä 122 valtiota allekirjoittaa Ottawan sopimuksen. Monet maat lupaavat paljon tukea myös miinanraivaukselle. Yhdysvallat, joka ei allekirjoita sopimusta, haluaa olla "edelläkävijä" miinaraivauksen alalla ja julkaisee kunnianhimoisen suunnitelman ohjelmaksi jonka avulla maailman kaikki miinat saataisiin raivattua 2010 mennessä. Päinvastoin kun mitä Suomessa oli annettu ymmärtää sopimukseen saatiin jo ensimmäisellä kierroksella enemmistö niistä maista, jotka ovat viime vuosina levittäneet, myyneet, tuottaneet miinoja. Suomi on ainoa EU-maa, joka ei allekirjoita sopimusta.

16. joulukuuta 1997

Ulkoministeri Tarja Halosen asettama miinatyöryhmä ehdottaa miinojen korvaamista muilla asejärjestelmillä, vaikka se on "kallista ja vie aikaa". Työryhmän mukaan miinojen korvaaminen maksaisi vähintään 4,4 miljardia markkaa. Ulkoministeriön mukaan Suomi voisi allekirjoittaa Ottawan sopimuksen vuonna 2006, jos miinojen korvaaminen aloitettaisiin vuonna 2001. - Nyt keskustelemme ajasta ja rahasta, emme enää periaatteesta, Tarja Halonen sanoo.