"Pakolaisjuna"
Solveig von Schoultzin runoja
Suomentanut Brita Polttila
Julkaisija: Sanoma-Openin toimitus, kesäkuu 1999
Runot julkaistaan tekijänoikeuden haltijan ja suomentajan luvalla.
Linkki: Solveig von Schoultz' dikter på svenska
| Leipä, viivy kämmenteni välissä.
Lahjoita elämän lämpöä, sinä jumalaisen antelias, anna minun painaa poskeni karheata kaarnaasi vasten, uskollinen leipä. |
||
| Miten onnellisia ovat sinun ruskeat tuoksusi:
auringosta makea vilja, pimeä riihi, jyvien rahina. Maan uumenista virtasi veresi sinuun, hohkava leipä. |
||
| Pakanalliset naiset leipoivat sinut loitsuja lukien
ja pyhän leirisi piirittivät kristilliset ristit: tummat aseet laskettiin silmiesi edessä, ihmisten leipä. |
||
| Kunnioitettu leipä, sinä näit sukukuntien synnyn,
sinä mullasta syntynyt, multaan haudattu ja jälleensyntynyt, älä hylkää meitä viimeisenä päivänä, armelias leipä. |
||
| (Alla träd väntar fåglar, s. 45) |
| Teidän kotinne me otimme,
teidän leipäänne me söimme, teidän rauhanne me rikoimme, mutta vain yksi oli mielessä: synnyinmaa. |
||
| Teidän luona me nukuimme,
teidän kanssa me puhuimme, teidän luona itkimme, mutta vain yksi eli ajatuksissa: synnyinmaa. |
||
| Teiltä me otimme,
teidän luota kaipaamme pois, teidän kotinne unohdamme, vain yksi, yksi ainoa täyttää mielen: synnyinmaa. |
||
| (Alla träd väntar fåglar, s. 22) |
| Yö. Ankarat, murheiset
rungot kiitävät ohi. Mitä? Sinä pakenet maastasi? Me emme voi paeta. |
||
| Antakaa anteeksi, tummat rungot!
Minä vien turvaan hentojen taimien veren, katsokaa. Luulin, että ymmärsitte. |
||
| Veren? Meitä kaikkia kastellaan.
Raskas punainen multamme on myös sinun juuriasi varten. Veri virtaa sinun puolestasi. |
||
| Antakaa anteeksi, tummat rungot!
Tietäkää tuskani: Minua revittiin. Katkesin kahtia. Syvällä teidän mullassanne särkevät minun juureni. |
||
| (Alla träd väntar fåglar, s. 21) |
| Myös se päivä muuttui yöksi.
Lyhtymme sininen valo värisi asfaltin yllä, hylättynä hylättyjen talojen välissä. |
||
| Jaloissa kirskuivat sirpaleet,
ikkunoiden runnellut ruumit, kuljimme varoen, kuin olisi jossaikin kätkössä huuto. |
||
| Mutta katu oli jo kuollut.
Seinät, haavojen kalventamat, seisoivat särkynein silmin. Eilen täällä leikkivät lapset. |
||
| Tulipalon savua ajelehti ohi,
karvasta, outoa katkua. Ikkuna lähinnä lyhtyämme tuijotti mykkänä, paljaana. |
||
| Ikkunaverhoja, noesta jäykkiä.
Yötuuli kosketti niitä. Verhot nousivat kuin mustat siivet, kodittomat linnut. |
||
| (Alla träd väntar fåglar, s. 20) |