Euroopan unionia on aina pidetty Saksan ja Ranskan yhteisyrityksenä. Niin oli erityisesti Helmut Kohlin ja Francois Mitterrandin valtakaudella. Herrat tapasivat säännöllisesti toisensa ja sopivat, mitä EU:ssa tehdään ja mitä EU tekee.

Uudet johtajat Schröder ja Chirac etsivät välillä uusia kumppaneita, mutta nyt ovat maat taas löytäneet toisensa.

Yhdessä näin, käymme aina eteenpäin

Saksa ja Ranska ovat EU:n etujoukko siihen malliin kuin oli muinaisessa Neuvostoliitossa kommunistinen puolue. Ne, joilla on suunta selvillä, näyttävät tietä, ja toiset seuraavat perässä. Saksaa ja Ranskaa ei ole veistetty samasta puusta. Saksa on federalistinen, siis yhteisö- eli liittovaltiohenkinen. Ranska taas on hallitusten välisen yhteistyön asianajaja ja enemmän valtioliittohenkinen. Jos ne pääsevät näistä lähtökohdista yhteisymmärrykseen jostakin asiasta, kymmenen muuta maata hyppää heti samaan kyytiin.

Perustuslaki-luonnostelua

Saksa ja Ranska ovat vaihtaneet konventtiedustajikseen ulkoministerinsä Joschka Fischerin ja Dominique de Villepinin. Heistä on tullut konventin vetopyörä ja voima-akseli. Nämä herrat ovat ehdottaneet yhdessä EU:lle yhteistä puolustusta, jolla lisättäisiin EU:n suurvaltaluonnetta. Natosta ei olla rimpuilemassa irti, mutta USA:n johtavan aseman haastamiselle luodaan aineellisia edellytyksiä toistellen kuitenkin kaiken aikaa uskollisuusmantraa Natolle. Yhdessä nämä herrat sanovat, että yhteismarkkinoiden ja euron jälkeen "seuraava kunnianhimoinen askel Eurooppa-projektissa on turvallisuus-, oikeus- ja vapausalue". He haluavat yhteisen eurokurin ja -järjestyksen. Niin ikään yhdessä ovat Fischer ja Villepin virkamiehineen laatineet asiakirjan EU:n taloudellisesta hallinnoimisesta. Nämä maat haluavat perustuslakiin liitettävällä pöytäkirjalla vahvistaa euro- eli EMU-alueen hallinnointia (jossa Iso-Britannia ei ole mukana) ottamalla käyttöön erillisen euroalueen valtiovarainministereiden neuvoston. Niin ne luovat pohjaa muullekin tiivistetylle yhteistyölle: perustetaan EU:n sisälle elimiä, joissa kaikki jäsenmaat eivät ole mukana. Talouspolitiikan tiukan koordinoimisen sijasta vaaditaan verojen yhdenmukaistamista.

Aloite yksissä käsissä

Merkittävin aloite oli Saksan ja Ranskan johtajien yhteinen käsitys EU:n instituutioista, joka julkistettiin 15.1.2003 viikkoa ennen Versaillesin palatsissa Pariisin lähellä järjestettyä näiden maiden välisen Elysée-ystävyyssopimuksen 40-vuotisjuhlaa. Paikalle oli rahdattu kaikki Saksan 603 ja Ranska 577 kansanedustajaa juomaan hyvää ranskalaista punaviiniä ja hyvää saksalaista valkoviiniä, eikä ruuassakaan säästetty. Vaadittiin EU:lle oma oikeushenkilöllisyys, vaadittiin uuteen perustuslakiin sisällytettäväksi edellisen konventin tuottama perusoikeus-kirja, vaadittiin EU:lle valittavaksi (suuria maita suosivilla) määräenemmistöpäätöksillä kaksi uutta presidenttiä, toisen neuvostoon ja toisen komissioon, vaadittiin EU:n ulkoministerin viran ja oman diplomaattihallinnon perustamista, vaadittiin ylikansallisen europarlamentin vallan lisäämistä yhteispäätösmenettelyjen lisäämisen kautta ja vaadittiin (suuria maita suosivien) määräenemmistöpäätösten käyttöönottoa kaikessa päätöksenteossa, mukaan lukien ulko- ja turvallisuuspolitiikka.

Yhteinen asevarustelu

Se miten tehdään päätökset sotilas- ja puolustuspolitiikasta, oli kirjattu asiakirjaan epäselvästi. Näiden maiden aloitteessa yhteiseksi puolustukseksi oltiin konkreettisempia: halutaan EU:lle yhteinen, Nato-yhteensopiva europuolustus ja yhteinen asevarustelu. Tällaisten esitysten myötä Saksalla ja Ranskalla on käsissään aloite EU:n perustuslakiasioissa. Konventti kulkee nyt niiden narussa.

Tuleeko EU:lle oikeasti oma presidentti?

Vastaus kysymykseen on, että ei tule.
Sen takaa Saksan ja Ranskan valtionpäämiesten Gerhard Schröderin ja Jacques Chiracin tammikuinen ehdotus, jonka mukaan EU:lle pitäisi valita kaksi presidenttiä. Ranska haluaa yhden presidentin valtioliiton tapaan toimivaan neuvostoon ja Saksa toisen liittovaltion tapaan toimivaan komissioon.

Ei oikea presidentti

EU:lle ei olla valitsemassa oikeaa presidenttiä. Oikea presidentti olisi sellainen, jonka valitsisivat kansat tai kansanedustajat. Sitä ehdotteli alun perin konventin puheenjohtaja Valéry Giscard d´Estaing. Kvasi- eli valepresidentin virkaa ovat jo pitemmän aikaa kannattaneet Ranskan ohella Iso-Britannia, Italia ja Espanja. Nyt on Saksa saatu taivutelluksi samalle kannalle. On käynnissä vallan uusjako, eikä siinä asiassa kysytä kansojen kantaa. Jos tulee presidentti, hänet valitsevat valtioiden päämiehet omasta keskuudestaan Eurooppa-neuvostossa. Neuvoston presidentin viran tiedetään houkuttavan ainakin Ison-Britannian Tony Blairia ja Espanjan Jose-Maria Aznaria. Jälkimmäistä on myös kaavailtu komission seuraavaksi puheenjohtajaksi, josta myös tulisi Saksan ja Ranskan ehdotuksen mukaan presidentti. Saksan ulkoministeriä Joschka Fischeriä on pöljättänyt se, että neuvostoon tulisi presidentin virka. Hän on liittovaltiomiehiä ja sitä kautta komission presidentin viran kannalla. Sekin on nyt tulossa, ja hänen valinnassaan Ranska sallii toteutuvan sen Saksan tahdon, että komission presidentti valitaan Euroopan parlamentissa. Siellä on isoista maista paljon enemmän edustajia kuin pienistä. Saksan ja Ranskan ehdotukseen liittyy myös EU:n ulkoministerin valinta: yhdistettäisiin - neuvostoon - ulkopolitiikan korkean edustajan virka (Javier Solana) ja komission ulkoasiainkomissaarin (Chris Patten) virka. Virka kiinnostaa Fischeriä - ja sen ansiosta Saksa saatiin taivutelluksi neuvoston presidentin valinnan kannalle. Kyseessä on isojen poikien iso virkapaketti. Saksan ja Ranskan yhteistyössä Ranska vie eikä Saksa vikise. Se kuvaa Chiracin vahvaa ja Schröderin heikkoa asemaa kotimaissaan. Ei ole kuviteltavissa, että kumpikaan näistä herroista luopuisi omasta vallasta EU:n presidentin, neuvoston tai komission, hyväksi. Tältä osin EU:sta ei tule liittovaltiota.

Määräenemmistö-vaatimus on temppu

Presidentin määräenemmistövaaliin liittyy mielenkiintoinen yksityiskohta. Ehdotuksen mukaan neuvoston presidentin valitsisivat valtionpäämiehet määräenemmistöllä. Komissionkin presidentti valittaisiin parlamentissa määräenemmistöllä, ja se pitäisi hyväksyä myös neuvostossa määräenemmistöllä. Nizzan sopimuksen mukaan veto-oikeus määräenemmistöpäätöksiin määrittyy niin, että Saksalla, Ranskalla ja jollakin kolmannella maalla yhdessä on veto-oikeus ns. väkilukukriteerin perusteella. Se on - yhdessä - mailla, joissa asuu 38 % EU:n asukkaista. Tämän johdosta ei EU:lle valita neuvoston presidentiksi henkilöä, jolla ei ole suurten maiden tukea. Schröderin sanotaan lisäksi luvanneen Chiracille vastineeksi siitä, että komissionkin puheenjohtajaa ruvetaan kutsumaan presidentiksi, Saksan pitävän kahdesta presidentistä etusijalla neuvoston presidentin virkaa. Federalistit ovat olleet tällaisista ehdotuksista järkyttyneitä.

Hallinnollinen epäjärjestys kasvaa

Saksan ja Ranskan mätä kompromissiesitys kuvaa todellisuudessa päättämättömyyttä. Ei uskalleta jakaa valtaa niin, että tiedettäisiin, kuka EU:ta johtaa. Valtasuhteiden uusselkiytymättömyys lisää hallinnon sekasortoa ja epäjärjestystä. Kaikenlaisista yliherroista tulee EU:n hallintoon ylitarjontaa. Toisaalta on niin, että jos EU:ssa on selkeät valtasuhteet, se murenee alkutekijöihinsä. Luova epäjärjestys ja hallinnon epämääräisyys ovat EU:n olemassaolon edellytys.